torstai 30. elokuuta 2018

Body Melt (Australia-93)

Australialainen surkusplatter jossa tällainen aiherykelmä, terveyslaitos, zombihuume,  takaseudun kannibaaliperhe, miesten kylkiluiden kerääjä, saostetaan, seostetaan h-vetin huonoksi elokuvaksi! Joitain muutaman sekunnin video-oivalluksia (esim pienen linnunpöntön näköisen postilaatikon sisältömaailma) voi pitää jopa onnistuneina, mutta nyt tosiaan puhutaan sekunneista!

lauantai 25. elokuuta 2018

The Miraculous Virgin (Tsekkoslovakia-66)

"ANABELLA!" "Vuoren piti seisoa tässä, täällä." Jo elokuvan ensimmäinen vartti antaa kuvan (tai sitten ei anna) milloin ja missä ollaan, minne ollaan menossa, mitä on tulossa; Janoinen Juopunut näyttelijä saa sulkeutuvasta kapakasta valtavan vesi tai vodkapullon suihkekorkilla. Niitä, sitä hän sitten suihkuttaa päälleen ja heiluttaa pulloa rautatieaseman asemapäällikön käsimerkkien tahtiin. Rautatieasema on usein keskuspaikka, niin kai tässäkin, sillä sinne hän suuntaa seuraavaksi ja surrealismi ryöppyää valtavaksi; Itse asemahalli on kuin katedraali (ehkä se onkin), mutta tässä ajattomassa, tuntemattomassa ajassa ja paikassa on kai käynnissä sota, sillä ilmahälytyssireenit ajavat ihmiset `talon` pommisuojaan. Sillä sellainenkin `sieltä` löytyy, mutta harvasta kirkossa, pommisuojasta löytyy hissi. Ja vielä harvemmasta löytyy hissi jonka voimapisteenä on ylös ja alas narun nokassa kulkeva lintuhäkki! Hissi tutustuttaa meidät myös `rakennuksen` muihin kerroksiin; matalaan, rapautuneeseen kerrokseen jossa ei ole muuta kuin kristallikruunu katossa, tai ihmisten ja valovilkkurintaisten mallinukketorsojen `bordelliin` ja `lopulta` hautausmaan, puiston perän ruumishuoneelle, jossa kuolleista ehkä tehdään jonkinlaisia patsaita, päämaskeja. Tähän `viimeiseen` hänet, meidät johdattaa ruumista(?), valkolakanaa (?osoittautuu valkoiseksi naisen juhla-asuksi) kantava palvelijatar...
Tämä `hän`on hahmo joka noituu nuoren näyttelijän. Ja loppupuolella joukon muitakin taitelijoita, tutkijoita. Naista ei nerokkaasti näytetä paljoakaan, paitsi viimeisessä puolituntisessa, ainakaan liikaa, noituuden jälkiä kylläkin. Oivallisen säästeliästä. Ja vaikka Itä-Blokki, varsinkin Tsekki; Kafka-maan (ehkä vielä enemmän Puolassa) elokuvat keskittyvät joskus ehkä liiaksikin byrokratiaprobleemeihin, niin tämä elokuva pukkasi mieleeni aivan uuden suunnan siitä; Pitääkö unihahmoillakin olla henkilöllisyyspaperit ja passit ja kysytäänkö niitä?

Kuollut korppi puhelinkopissa. Elokuva on virkistävä juomapaikka hautausmaalla, muistojen bulevardi. Tärkeää on kuva, mutta myös puhe; Tätä korostavat: Pellolla, Metsässä on puhelinkoppi. Puussa on puhelin. Puhelimenluurissa suukappaleen kohdalla korvanlehti. Elokuvassa tärkeitä ovat patsaat, pullo ja peili. Pullo keskustelee peilin kautta ja toispuoleinen ja monumentaalinen,  konkreettinen kerroksellisuus vie tarinaa vahvasti eteenpäin, tai ainakin johonkin suuntaan. Ja se suunta ainakin meikäläistä kiinnosti. Yliopistoväen ja katukansan onnistunut satumainen surrealisointi. Hieno elokuva, erittäin hieno.

JA ENNEN KAIKKEA: ONKO TAIDETTA LIIKAA VAI LIIAN VÄHÄN?

"ANABELLA!"
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
"Sinulla on äitisi, runoutesi, surusi ja ystäväsi."

-"Unohdit nenäkarvat." sanoo elokuvassa patsastaiteilija. Ja: "Kuka maksaa kuvanveistäjälle jolla on mielipiteitä?"

Ohjaaja Stefan Uherin Sun in The Net (Tsekkoslovakia-62-63) oli loistava harjoitus (tosin tavaraa, elementtejä liikaa ja ne haroivat liian moneen suuntaan), tää on häneltä jo täyttä tykitystä!

"ANABELLA!"

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Random Love Story (Puola-74)

Dokumenttiohjaaja Wojchiech Wiszniewskin ainoa varsinainen näytelmä-teatterielokuva. (Sekin vain 52 min.)
Ujohko, yksinäinen, äidin luona asuva nuori mies, tehdastyöläinen haluaa oman asunnon. Mutta tehdas antaa asunnon vain aviopareille. Joten vaimoa etsimään. Korttelin vedenhakupaikalta löytyy sopiva, mutta avion alku on takkuista. Samoin suhteen loppu.
Hyvällä ja huonolla sykkeellä (kuten käsikirjoitukseen kuuluu) suoriutuvat näyttelijät vetävät roolinsa vivahteikkaasti. Käänteet ovat välillä hölmön kummallisiakin, mutta mahdollisia, ja terästävät tarinaa:
Esim miehellä on aluksi platonisehkosti kaksi `suhdetta`, ja tehtaan johtaja ehdottaa, että hän valitsee heistä miehelle naisen! Tähän ei onneksi tarvitse mennä, vaan mies valitsee sen `alkuperäisen`, vesipaikan naisen. Mutta nainen osoittautuukin hyvin hankalaksi tapaukseksi, ja suhteesta tulee nopeasti on-off-suhde. Varsinkin off. Elokuvan viimeinen kohtaus jossa tehtaan tarkastusryhmä saapuu muka `Onnea uuteen kotiin`-käynnille kattilalahjoineen juuri off-tilanteen jälkeen on aikamoinen alasajo. Hyvin näytelty sellainen. Kuten koko elokuvakin. Pituutta olisi vain saanut olla toinen mokoma lisää.

Hyvä, aito, mainio, loistavahko nimi elokuvalla. Kuvaava.

perjantai 17. elokuuta 2018

Night of The Blood Beast (Usa-58)


Lentäjä avaruusputkilossaan ( ei aivan pahimpia esimerkkejä, luomuksia) jysähtää maahan ja kuolee, mutta veri kuohuu kuitenkin hänen sisällään tunteja törmäyksen jälkeen! Hänen onkin ottanut voima, voimat valtaansa (fluoroscopessa hänen vatsassaan näkyy animoituja katkarapuja) , mutta isompi isäntä, vaara rymyää talon ulko ja kohta sisäpuolella. Hän on lintupäinen räsysuikale`vaatteinen`hirviö joka irroittaa päitä! (Paitsi, että ei irroita! "He`s head gone!" huudetaan, vaikkei siltä näytäkään!?)
Näitä kökkökohtauksia on kuitenkin liian vähän, jumitusta ja jurnutusta sitäkin enemmän. Elokuvan alkupuolella käytetään minuuttimääriä saman radiopuhelinkutsulauseen maaniseen toistamiseen, jotta elokuva saataisiin edes tunnin mittaan. Muutenkin tarina ja toteutus on matelevaa mutaa, laahustavaa lälliä. Lopussa vähän julmaa kekseliäisyyttä, oivallusta. Ainoa "elokuvahistoriallinen" "arvo" on se, että tässä on kuvattu, käytetty samaa luolaa kuin legendaarisen huonossa, karmeassa, surkeassa (eli "loistavassa") Robot Monsterissa!


P.S. Tää on näitä Cormanien tuotoksia, uran alkupään avuttomuuksia.

tiistai 14. elokuuta 2018

Gun Crazy (Usa-50)

Joseph H Lewis on amerikkalaisen rikoselokuvan vahvaa perustaa ja Gun Crazy hullu, villi ja tanakka rikoselokuva-noir-Bonnie ja Clyde-tykitys.
Bart Tare (John Dall) on ollut jo lapsuudesta asti luonnottomalla, mielettömällä, mystisellä, määrittelemättömällä tasolla ja tavalla kiinnostunut, suorastaan vimmaantunut, kiimaantunut aseista ja ampumisesta (`Ainoa asia minkä hän osaa, ja mistä on kiinnostunut`), mutta ei tappamisesta. (Tämä jatkuu aikuisenakin, läpi koko elämän.) Kun hän jo pikkupoikana ryöstää asekaupan, joutuu hän nuorisovankilaan. Sen ja armeijan jälkeen hän palaa takaisin vanhaan kaupunkiin.
Tavatakseen tivoli-karnevaaleilla, kiertävällä karnevaalilla mestarillisen ampujanaisen Annie Laurie Starr`in (`Annie Mestariampuja!`-Peggy Cummins). Heistä tulee sangen nopealla sykkeellä erottamattomat. Niin rikoksessa kuin kiihkoisessa rakkaudessakin. He aloittavatkin lähes heti kiimaisen kuolemanrallin lukuisine ryöstöineen ympäri maata ja mantuja. (Selkeästi seksuaalisin Bonnie ja Clyde-variaatioista.) Bart säilyttää vastenmielisyytensä tappamiseen, mutta Annie on tappanut ennenkin ja tappaa uudestaankin. Mutta pariskunta pysyy kiihkeästi yhdessä, loppuun asti... (Bart Tare:"We go together. I don`t know why. Maybe like guns and ammunition go together.")


Molemmat ovat rooleissaan loistavia ja Cummins suorastaan uskomaton.


"Let`s go walk on the beach." "I just read an article about funerals."


Tanakka, tiukka `tutkielma` amerikkalaisesta asehulludesta.

perjantai 10. elokuuta 2018

Nainen on valttia (Suomi-44)

"Ei naisia tähän taloon!" huutavat miehet (professori ja opiskelija) `genre`perinteisesti ja tylsästi tässä genreperinteisessä ja tylsässä `kyllä naisia tähän taloon`-tiimellyksessä. Itse pääjuoni on tällainen kaluttu ja koluttu, mutta huumori jonkinlaista. Välillä ihan virkeää ja virkistävää, mutta tosiaan melko perinteistä paarrustusta. Muutamalla poikkeuksella pipputoituina; Teos on tosiaan melko virkeä, mutta myös eriskummallinen, jopa julma; Mukana on itsemurhalavastusta, perinteistä, typerää ja välillä hauskaakin rakkaus ja rikossähellystä tyrmäämisineen ja säkkiinsulkemisineen ja ei aina uskottavine rakastumisineen (varsinkaan molemmilta rakkausosapuolilta.)


Kuuluisa laulajatar (Ansa Ikonen) on väsynyt pitkän ulkomaankiertueen jälkeen ja lavastaa itsemurhansa saadakseen mennä piiloon ja olla rauhassa. Mutta kun hän näkee poliisiparin lähtee hän juoksemaan pakoon ja poliisit perään. Hän livahtaa erään talon ikkunasta, ja taloa asuttavat vanha professori (Aku Korhonen) ja kuinka ollakaan säveltäjäoppilas, naisvihaaja (Unto Salminen). Ei professorikaan mikään naistenmies ole, mutta hän pestaa `tytön` palvelijaksi taloon. Ja lopun tiedämmekin, tiedättekin.. ("Senkin huijari, senkin viettelijätär, senkin vamppyyri, senkin lurjus!! Minä rakastan sinua!!)


Aku Korhonen vähän alivaihteella, melkein samoin  Ikonen (Elokuva on muuten Ikosen ainoa ohjaustyö!), mutta Salminen on ok ja varsinkin ok on Uuno Laakso talon vanhana juoppona, tappeluihin joutuvana palvelijana. Eli, peruspaarrustusta, mutta katsottavaa kamaa, paikoitellen ja loppujen lopuksi.

tiistai 7. elokuuta 2018

Matkalla seikkailuun (Suomi-45)

Mainio väärinkäsitysdekkarointi, jossa livahde,  vivahde jopa scifististä tarinaa; Tarinassa yhdistyvät juuri kehitetty nuorennuseliksiiri, puolukkamehu, monensuuntaiset huijaukset ja rakkaudet. Harvinainen Suomi-elokuva näine liemineen, litkuineen ja livahteineen. Mutta mukana myös synkempää sävyä. Hyvin etenevää dekkarijuonta, jopa jännittävää, sekä muutamat loppukeikaukset.
Esittääkö Yrjö Tuominen tosiaan tässä nuljua naistenmiestä sekä varsinkin läpilahoa rikollista? Kokeeko tunnontarkka kassanhoitaja Lehtonen ("Lehtoseen voi luottaa aina."-Aku Korhonen) seikkailun vai jäädäänkö elokuvannimen mukaisesti matkalle? Tykkääkö hän tapella? Oliko Korhonen loistava roolissaan? Viimeiseen ainakin vastaan tässä myönteisesti. Sillä Korhoseen voi luottaa aina!

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Swamp Water (Usa-41)


"Living alone in this swamp`s just like living on another star."
Jean Renoirin ensimmäinen Usa-ohjaus on perinteinen `Ensin kaikki puolesta, sitten kaikki vastaan, sitten kaikki puolesta`-elokuva joka loistaa huomattavasti enemmän näyttelijäsuorityksillaan ja kuvauspaikallaan kuin tarinallaan.. Elokuvaa on kuvattu myös aidoilla suoseudilla, Okefenokeen alueella. Sekä tietenkin studiossa.

Tom Keefer (Walter Brennan) on syyttömänä murhasta piileskellyt soilla jo viisi vuotta. Ben Ragan (Dana Andrews) törmää häneen monen päivän koiranhaku(!)matkallaan ja tilannne eskaloituu murhaajan suojelemissyytteiksi. Mutta mustasukkaisten miesten ja naisten syytökset ja siitä seuraava kylän joukkomanipulaatio uppoavat lopulta suohon ja kaikki on taas hyvin.

Ei mikään mestariteos, mutta näyttelijätyöt (mainittujen lisäksi mm Walter Huston, Anne Baxter, John Carradine, Ward Bond) ja kuvaus`kulissit` lähes loistavia. Tarina vain liian arvattava. Elokuvan suomenkielinen nimi Suursuon salaisuus tuo mieleen poikadekkarin.

lauantai 4. elokuuta 2018

Robert Hamer: Kind Hearts and Coronets (Englanti-49), It Always Rains on Sunday (Eng-47)

Kind Hearts and Coronets. Tässäpä varsinainen one of a kind-elokuva. Dennis Price esittää miestä joka kuuluu äitinsä kautta aatelisiin, mutta seikkailijaäiti ja poika hylättiin suvun "suojeluksesta". Maine ja rikkaus olivat ja on tuttua, mutta samoin `köyhyys`, tuttua on myös olla tyhjäpääsnobien (mukana hänen omiakin sukulaisiaan) pompoteltavana vaatehtimon työntekijänä. Niinpä hän päättää raivata 8(!) sukulaistaan (kaikkia esittää Alec Quinness!!!) edeltään, tieltään.. Jotta pääsisi Herttuaksi.

Loistava musta komedia murhista ja tyhjäpäisistä ja tyhjänpäiväisistä tyhjäntoimittaja-aatelisista. Dennis Price on loistava löysänä, mutta määrätietoisena etenijänä (hän on kuin laiska luonnonvoima, laiskan tehokas luonnonvoima, hieno herra ja katudandy) ja Guinness loistava rooleissaan, joista löytyy mm pappia, nimelläpaiskattuamiestä Ascoine D`Ascoinea, yksi naisroolikin. Tosin murhat tapahtuvat reilussa tunnissa, eli kovin pitkää syventämistä, syventymistä ei Guinness eikä katsoja rooleihin, uhreihin ehdi tehdä. Mutta loistava elokuva niistä, siitä huolimatta.

P.S. Price saattaa olla genre-eksploitaatiokatsojille tuttu, hän näytteli mm muutamissa Jess Francon 60-70-lukujen taitteen paremmissa, hulluimmissa (parempia: Venus in Furs, Vampyros Lesbos, hulluimpia: pari-kolme Frankenstein-elokuvaa) elokuvissa. Tosin valitettavasti jo melko pahasti alkoholisoituneena.

It Always Rains on Sunday. Vähän vähäisempi teos, mutta tanakkaa tarinaa sodanjälkeisen Lontoon kaduilta; Pikkurikolliset rispaantuneissa, vettyneissä, vinosaumaisissa puvuissa  jatkuvassa vesisateessa aamuöisissä teemurjuissa, rasittavat brittijäykät puhtoiset piippupoliisit muka ymmärtävine kommentteineen, aamuöiset roskaiset kadut. Sopan lisänä vielä vankilapakoinen rikollinen ja häntä piiloitteleva `ex`-nainen. Vähän liiankin pienimuotoista piiloittelua, mutta sodanjälkeinen maailma tulee tanakasti iholle Elokuvan lopussa noirmaista epätoivoa.. Elokuvassa laulettu laulu nimeltä `Theme without words` kuvaa tilannetta hyvin. On jotain, mutta mitä?

Näiden elokuvien ohjaaja Robert Hamer oli mm Ealing-studioiden loisto-ohjaajia. Pitäis joskus tupla- tai tripla-arvostella myös Alexander Mackendrickin Whisky Galore! Man in White Suit ja Ladykillers.

Puluboin ja Ponin leffa (Suomi-2018)

Kävin lapsen kanssa katsomassa elokuvaversion Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirjasarjasta. Koko sarjaa en ole lukenut, mutta sen voin sanoa, että Mari Rantasila on ohjannut tästä loistavan lastenelokuvan! Elokuva antaa paljon aikuisellekin, olisin voinut katsoa sen yksinkin tai aikuisseurassa, mutta lapsen, lapsien riemu teki elokuvan katsomisesta vielä riemastuttavamman. Riemu onkin se tunne jolla tätä katselin. Riemu loistavista alkuperäiskirjoista, riemu sen onnistuneesta elokuvakäsikirjoituksesta ja toteutuksesta (mukana myös Veera Salmi) ja varsinkin riemu aivan loistavista Ponin ja Puluboin näyttelijöistä; Jenni Lausi on aivan ihastuttavan aito iloissaan, peloissaan (koulunaloitus), suruissaan, mielikuvitusmaailmassaan pyörivänä  koulunaloittajalapsena ja Aapo Puusti lähes huikea verbaalisessa ja fyysisessä Puluboi-tykityksessään. Äiti ja isä (Anna-MaijaTuokko ja Santtu Karvonen) ovat ihan kivat perusvanhemmat, tarkoituksellisestikin sivussa. Isässä pikkuilon särmää taiteilijana. Taloyhtiön yrmyä ja Main tulevan koulun yhtä yrmyä rehtoria esittävä Seppo Halttunen on yrmynä sitten jonain muuna-hahmona myös loistava. Jaana Pesosen hihityttävän hullusti, mutta ajatuksia herättäen esittämä täsmäoloterpeutti Tarja Tuska myös vilahtaa vitsikkäästi. Hänen sessionsa ei näytä sisältävän muuta kuin lauseen `Täs mä oon` toistoa. Hieno, hullu, ilkikurisen ironinen, upea kohtaus. Fantasiamaailmaan mennään juuri sopivan "alkeellisesti"; Ponille/lapselle riittää ponin turpamaski eikä Puluboinkaan vihreä asu siipineen ole mikään mega-asuste. Nämä riittävät. Näinhän lapset juuri tekevät ja haaveilevat. Mielikuvitus antaa, kantaa loput. Eikä siinäkään ole onneksi lähdetty millekään kotikutoisen lapsen mielikuvitus-psykedelian pyörteisiin, vaan siinäkin pysytään jalat tukevasti maassa (esim roskalavan aarteet, rehtorin autotallin riemukas salaisuus, perinteinen, isällä imurinjohto mikrofonina) mutta mielikuvitus siellä lapsen, lasten mielissä. Ja toivottavasti myös aikuisten. Mutta heiltä, sieltä sitä ei tietenkään perinteisesti löydy, löydä. Mutta jotain kuitenkin sieltäkin, lopulta. Mutta tämä elokuvahan onkin tosiaan tehty onnistuneesti ja riemullisesti lasten näkökulmasta; pienikin näkee korkealle, pieni varsinkin. Näitä `Lapsilla on vielä ilon, kuvittelun ja leikin taito, aikuisilta ne ovat kadonneet`-kirjoja ja elokuvia on tietenkin tehty tukku, onnistuen ja epäonnistuen. Tässä sekä kirjat että nyt elokuva onnistuvat siinä mainiosti.

Kirjat ja nyt elokuva kertoo Mai-tytöstä joka elokuvassa on viettämässä kesälomaa ennen koulun ensimmäisen luokan alkua. Mai on kehittänyt itselleen riemukkaan (mutta myös raivokkaan) Poni-hahmon sekä vierelleen r-kirjainta vierastavan Puluboi-beatboxaaja-ystävän joka asuu nyt pihan roskalavalla, ja on kehittänyt sinne värikkään taika-arkimaailman. Tämä taika ja arki pysyykin elokuvassa mukavassa tasapainossa, ne ovat käsi kädessä. Hauskoja kohtia ovat mm kohtaus jossa Poni ja Puluboi makaavat ruohikolla ja heittelevät kirjallisuusklassikoita (mm Sinuhe Egyptiläinen ja Rikos ja Rangaistus) taaksensa tuulen revittäväksi. (Puluboi ihmetteleekin miksi Rikoksessa ja rangaistuksessa koko juoni kerrotaan jo kirjan nimessä!) Kirjojen heittelyn jälkeen Ponin taitelijaisäkin muuttuu myrtsimmäksi. Huikeaa tykitystä on myös siinä, missä kaverukset alkavat aikuisiksi, pölynimureiden puhelinmyyjiksi. Lyhyt kohtaus jossa Mai esittää koululaisrobottia on jopa vähän kylmäävä. En voi vielä olla kehumatta Jenni Lausin `näyttelijyyttä`, lainausmerkit siksi että hän ei näyttele, eikä myöskään pelkää olla kameran edessä, ei yhtään. Hän On Mai ja Poni. Kohtaukset joissa hän (välillä hidastetusti) hirnuu raivoisana Ponina ovat aitoja, upeita.

Virkeä, ihastuttava, värikäs elokuva. Meinasin myös kirjoittaa villi, mutta villeydessä on aina vaaransa mennä överiksi, tässä ei mennä. Tässä pysytään koko ajan siinä sopivassa moodissa.