tiistai 18. helmikuuta 2014

Kuppaa!

Tässäpä ainoa filmi jossa Tapio Rautavaara aukaisee paitansa ja näyttää tussipilkutetun yläruumiinsa ja huutaa: "Kuppaa!"
Ja, tähän tietenkin liittyen, olipa Suomessa (en tiedä oliko muualla) sotien jälkeen sellainenkin elokuva"genre" kuin kuppaelokuvat.

Hannu Leminen ohjasi pari syfiliselokuvaa, ja nyt käsittelyssä elokuva jonka nimenä on kuvaavasti Synnin jäljet (-46), josta tuo ekan lauseen huudahduskin on kotoisin. Elokuva onkin Suomen Filmiteollisuuden ja Sukupuolitautien vastustamisyhdistyksen(!) yhteistuotantoa.

Elokuva on tietenkin aiheestaan ja käsittelytavastaan johtuen raskassoutuinen ja saarnaava (kuppaluentoja riittää), mutta huumoriakin löytyy elokuvan alkupuolelta. Ja lopussa sovintoa, sovitusta ja kevään aurinkoa. Kevääseen hypätään mielestäni vähän kummankin kevyesti, kun vasta itse vähän kukainenkin filmin hahmoista  on liirannut tuskien ojan pohjalla. Elokuvan henkilökaartin "tutustuminen" kuppaan (vaikka se sodanjälkeisessä "villien ja vastuuttomien ihmisten" sekamelskassa aika yleistä olikin) vaikuttaa aika mahdottomalta; lähes jokainen filmin näyttelijöistä, ylevimpiä lääkäreitä lukuunottamatta, on aikoinaan kärsinyt kupasta tai on juuri saanut tai saamaisillaan sen, on hän sitten kiltti perhetyttö tai kapakkaluuta. Kun sen kerran saa itse Rautavaarakin, joka yleensä näyttelee sankarirooleja. Tässä hän tosin esittää kapakkalaulajaa, mutta hänenkin kuppansa on "naisen syytä." Mutta tärkeän asian ja opetuksen takia voi tietenkin oikoa mutkat suoriksi.

Elokuva sijoittuu pääosin sairaanhoitajatarkouluun, jolloin kuppaluennot (sekä koko oppilaskaartille että yksittäisille opiskelijoille) saadaan toimivasti (tai miten sen nyt ottaa) mukaan juoneen.

Saarnaavuudestaan ja raskassoutuisuudestaan huolimatta tämän katsoo ainakin  ikiselityksen, sen aikaisen Helsinkikuvan takia. Leminenhän muuten teki monesti lavastuksen (tai kuten silloin monasti sanottiin `rakennelmat`) itse, joko omalla nimellään, tai joskus nimimerkillä `Lemi`. Ne toimivat hienon tummanpuhuvasti tässäkin. Kauhean sujuvaksi elokuvaa ei kuitenkaan voi kutsua.
Ja miksei tätä katso myös sen aikaisen ajatusmaailman takia. Viiskytlukulainen ankara ja totinen jäykistely on tietenkin vahvana mukana. No, onhan aihekin ankara. Mutta vaikka aihe on jopa pelottava, niin tietenkin käsittelytavan teatraalisuus tuntuu monista nykykatsojista jopa campilta.

Murskaavaa Uskoa, Rakkautta ja Petosta

Cecil B. DeMillen vuonna -49 ohjaama värikäs uskontosploitaatio Samson and Delilah (Suomessa Simson ja Delila) on tyypillistä DeMille mahtailua. Rakennelmat ovat upeita (varsinkin Dagon-jumalan (raamatun/lovecraftin tuntijat tietää) palvontapalatsi/aukio), puvut loistokkaita ja leffalla pituutta, ehkä liikaakin, mutta niinhän raamattu-elokuvat aina tuppaavat olemaan. Ja DeMillen spektaakkelitahan yleensä pohjautuivat juuri raamattuun.

Elokuvan pääparia, rakkaudessa ja vihassa piehtaroivaa Samsonia ja Delilaa esittävät Victor Mature ja Hedy Lamarr. Delilan siskoa, johon Samsonin rakkausverkot (aluksi) myös kietoutuvat, esittää Murhasta tuli totta-mamma Angela Lansbury. Tulevaa Saul-kuningasta lapsena esittää tuleva jengi/biker/ymsleffanaama Russ Tamblyn, tässä koko etunimellään, Russel. Lisäksi George Sanders loistaa kuninkaana.

Mutta elokuvassa  loistavat varsinkin Mature ja Lamarr. Mature kantaa kunnialla sukunimensä suomennosta, sillä hänen voimamieshahmonsa on kooltaan niin `aikuinen` kuin olla ja voi. Naureskelevan naistenmiehen olemuksella päällystettynä. Mutta tietenkin hän on myös `uskonnollinen sankari`, sillä hänen tuttu (tukka)tarinansa on tässä se pääteema. Lamarr on myös erittäin hyvä nättinä, rakastavana, mutta juonittelevana naisena. Hänen tiensä/tarinansa kulkee rakkauden ja petoksen kautta kostoon ja takaisin puhtaaseen rakkauteen.

En ole täysin varma, pitäisikö Samson ja Delilahin olla vähän lyhyempi, sillä jotenkin tuntuu että näiden mahtipontisten leffojen, missä kaikki on suurta, niin myös niiden pituuden pitää olla myös mahtavia. Kaikki `uskontoasiat` eivät tässä ja näissä leffoissa meikäläiseen aina kovin jykevästi iske, mutta kyllä S ja D on oikein oivasti rullaavaa vanhaa värikästä tehoste-elokuvaa. (Miinustettuna sillä liiallisella(?) pituudella, jotkut joutohetket ovat vähän laahaavia) Mutta kun on oikein spektaakkelimainen olo, niin S ja D, tai joku muu DeMillen suurtöistä kyllä lievittää tätä tuskaa.