Syistä joita tiedä en, maailmalla on mylvinyt muutaman vuoden ajan pienenpieni buumi, tappajahaikloonielokuvat. On niitä ollut ennenkin, mutta nyt stv eli straight to video-markkinolle on tullut tätä lajia aika kasa.
Megashark vs Giant Octopuss ja Sandsharks ovat tehty roskasääntöoppaan mukaan: Kiinnostavan älytön aihe, huonoa näyttelemistä, laahaavuutta, gorea, urpoja efektejä + leuka lattiaan-kohtauksia (jättiloikan tekevä hai syö matkustajalentokoneen (MvGO) ja myös laivan), massiivisissiksi luonnehdituissa joukkokohtauksissa kuvataan koko ajan samoja ihmisiä, koska heitä on vain pari kourallista (Sandsharksin megaluokan meiningiksi tituleeratut tuhansien sekojytääjien rantabailut saarella), näyttelijän nimi on Edgar Allan Poe IV (jälleen SS) ... Tai kun hait törmäävät(!) korkealle kerrostaloihin(!), niin hait tai talot, tai molemmat, räjähtävät! Tämä MvGO:ssa)
Junnaavaa, jankkaavaa roskaa
Vielä muutamia vuosia sitten olisin varmaan fiilistellyt ja hehkutellut näiden parissa paljon pitempään, enemmän ja useammin, mutta kun näitä roskakäsikirjan mukaisesti tehtyjä leffoja tulee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän, alkaa kovinkin roskahemmo hyytymään. Roskajankkaus/junnaus ja siinä samalla gorejunnaus/jankkaus on vallannut `alaa`. No, tietenkin ne ovat ihan kivaa tollogorea, mutta silti.. Onkohan näitä nähty ja tehty liikaa liian pitkän aikaa?...
Nyt tuoreita hulluja ideoita esiin ja peliin roskanvääntäjät, ja heittäkää ne roskaoppaat nurkkaan, ne olivat käyttökelpoiset yllättävänkin pitkään, mutta nyt ne on koluttu kannesta kanteen. Tai sitten roskakatsojien ja ohjaajien pitää alkaa katsomaan historiaan, ja etsiä ja löytää sieltä ne hullun hämärät helmet.
lauantai 15. syyskuuta 2012
torstai 6. syyskuuta 2012
Mänttärin (ja Väänäsen) muheva paluu
Anssi Mänttärin Saunavieras on ohjaajan paluu "parrasvaloihin". Kriitikot lähes yksimielisesti haukkuivat, eivätkä katsojat katsoneet. Halpikseksi haukuttiin. Mikä vika halpiksessa/halpiksissa? Niitähän Mänttäri on koko pitkän uransa takonut. Ja on takonut nimenomaan kovaa ja komeaa tarinaa ja dialogia.
Saunavieras on parasta Mänttäriä aikoihin. No, edellisestä elokuvasta on aikaa, mutta vaikka verrataan miehen koko laajaan tuotantoon, niin kärkisijoille tämä siinä menee. Dialogi on nytkin se mikä jytisee. Sovinistinen, melkein misogyyninen äijjä (tai jopa vanhus), Kari Väänänen, aloittaa sellaisen härskin, surumielisen kännitykityksen naisista, rikkauksistaan ja tietenkin lopuksi epäonnistumisistaan, ettei mitään rajaa. Ja tietenkin saunassa. Väänänen on osassaan suvereeni, melkein yhden miehen show, koska toisessa pääosassa oleva oleva Jone Takamäki parhaimmillaan peesailee Väänästä hyvin hillitymmällä taustalla olemisellaan, huonoimmillaan näytteleminen on vähän pelokkaan haahuilevaa. Mutta loppupeleissä, he tukevat hyvin toisiaan, ja löytävätkin juonessa toisensa. Mutta voiko sitä kutsua ystävyydeksi?
SE SUOMALAINEN SAUNAELOKUVA
Väänänen esittää öykkärikirjailijaa, jonka Lapin ökymökille saapuu saunavieraaksi ennestään tuntematon "geologi". Se mainittu dialogi on tässäkin elokuvassa, jos ei nyt timanttia, niin ainakin (Lapin) kultaa. Siinä on välillä (useinkin, useitakin) upeita oivalluksia kultahippuina, itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta sellaisiahan ne saunaiset kännikeskustelut ovat. Mutta loppuunkalututkin ajatelmat voivat joskus tuntua raikkailta oikeassa paikassa lausuttuina.
Mänttäri kuvaa jälleen suomalaista miestä, niin vain kuin Mänttäri voi kuvata.
Vielä siitä halpis-teemasta, jotkut (useatkin) kriitikot ovat moittineet kuvausta haahuilevaksi, itse en tätä allekirjoita. Kuvaus on selvää ja toimivaa, tarinaa tukevaa. Maisemamaalailuakin minimalistisen sopivasti.
Saunavieras on parasta Mänttäriä aikoihin. No, edellisestä elokuvasta on aikaa, mutta vaikka verrataan miehen koko laajaan tuotantoon, niin kärkisijoille tämä siinä menee. Dialogi on nytkin se mikä jytisee. Sovinistinen, melkein misogyyninen äijjä (tai jopa vanhus), Kari Väänänen, aloittaa sellaisen härskin, surumielisen kännitykityksen naisista, rikkauksistaan ja tietenkin lopuksi epäonnistumisistaan, ettei mitään rajaa. Ja tietenkin saunassa. Väänänen on osassaan suvereeni, melkein yhden miehen show, koska toisessa pääosassa oleva oleva Jone Takamäki parhaimmillaan peesailee Väänästä hyvin hillitymmällä taustalla olemisellaan, huonoimmillaan näytteleminen on vähän pelokkaan haahuilevaa. Mutta loppupeleissä, he tukevat hyvin toisiaan, ja löytävätkin juonessa toisensa. Mutta voiko sitä kutsua ystävyydeksi?
SE SUOMALAINEN SAUNAELOKUVA
Väänänen esittää öykkärikirjailijaa, jonka Lapin ökymökille saapuu saunavieraaksi ennestään tuntematon "geologi". Se mainittu dialogi on tässäkin elokuvassa, jos ei nyt timanttia, niin ainakin (Lapin) kultaa. Siinä on välillä (useinkin, useitakin) upeita oivalluksia kultahippuina, itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta sellaisiahan ne saunaiset kännikeskustelut ovat. Mutta loppuunkalututkin ajatelmat voivat joskus tuntua raikkailta oikeassa paikassa lausuttuina.
Mänttäri kuvaa jälleen suomalaista miestä, niin vain kuin Mänttäri voi kuvata.
Vielä siitä halpis-teemasta, jotkut (useatkin) kriitikot ovat moittineet kuvausta haahuilevaksi, itse en tätä allekirjoita. Kuvaus on selvää ja toimivaa, tarinaa tukevaa. Maisemamaalailuakin minimalistisen sopivasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)