keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Roskapöntöllä Avaruuteen ja Takaisin; Invasion of The Star Creatures (Usa-62) ja Invasion of The Saucer Men (Usa-57)

Invasion of The Star Creatures on aikainen (-62), mutta tollo, tyhmä ja typerä komediaversio `naiset ja kökköhirviöt avaruudesta`- genrestä. Naiset (2 kpl) bikineissä, kökköhirviöt (2 kpl) Robin Hood-vetimissä, paitsi päissänsä heinänkorsikoristellut perunasäkit (joissa suursilmät ja suut) ja umpitollosotilaat (2 kpl) solttuvetimissä.

Mm mainitut kaksi tollosolttua komennetaan tutkimaan outoa luolastoa, josta he löytävät mainitut avaruuden asukit ja heidän aluksensa. Seuraa tolloa ja toisteista vitsailua, onttoa uhkaa ja rakastumisia...

Kuin Amerikan Pekka Ja Pätkä Avaruudessa. Tolloudessaan, tyhmyydessään, typeryydessään katsottava. Tämä dialogintynkä ehkä selittää mitä tästä elokuvasta voi sanoa: "There`s only one thing to do." "What`s that?" "I don`t know."


Invasion of The Saucer Men  on aikainen(-57), mutta oikeasti hyvä ja onnistunut scifikomediajännäri, jossa alienit ruiskuttavat alkoholia(!) viattomien tolloteinien päälle.. Eikä kukaan tietenkään usko viinanlemuisia `känniläisiä`, varsinkaan teinejä, noita `crazy youngstereita` (pitävät itsekin itsejänsä tuollaisina "koviksina"), paheksuvat vain... Mutta elokuva on kuitenkin pitkään tylsä...


...Mutta, mutta...:
Alien todisteeksi jääkaappiin-suunnitelma, silmää `selässä`, rattijuopumusta... Tää vaatii vähän selitystä: Nää alieenit edustavat pallopäägenreä, pallopäälajia mulkosilmineen ja varsinkin kämmenselkäsilmäisine piikkikynsikäsineen. Näillä piikkikynsillä, kynsipiikeillä he puhkovat autonrenkaita, matelevat pitkin auton sisätiloja ja varsinkin levittävät verta, viinaa ja kauhua vaikka olisivat irti muusta kropasta. Alieeneihin kohdistuvaa gorea (lähinnä heihin, ei ihmisiin, hyökkäyksiä kylläkin) vilahtaakin jonkin verran; Autokolareissa heistä tulee lähes veristä mössöä, mutta ne kädet lähtevät (kuolleesta?) kropasta omille teilleen, heitä sattuu silmään häränsarvi, hyökkäävän härän toimesta. Mutta kyllä hekin sen kimppuun käyvät, ja "raateloitsevat", humaloitsevat häränkin! Elokuvan lopun vauhdikkuus ja kekseliäisyys pelastavat elokuvan.

Ja yhtenä pääosanäyttelijöistä vielä pyörii päissään (jatkuvasti pullo huulilla) Frank Gorshin, elikkä Riddleri.

Tuo alkoholi-idea on kuin seiskari-kasari-scifi-komedioista. Esi(elo)kuva niille?

"A true story? (`Hick!`) Well that`s the nice thing about all this bookwriting business; You pay before you read". Ja samansuuntaista elokuvien kanssa, maksa ensin, katso sitten. Hick! (Paikkakunnan nimi muuten Hicksville!) Hick!

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Scar aka Hollow Triumph aka Man Who Murdered Himself (Usa-48)

Elokuva alkaa pikkuisen ehkä erikoisella ryöstöllä; Gangsterisakki ryöstää pikkuisen peliluolan kassan yllättävän helposti ja (ensin) huomaamattomasti. Mutta pieleenhän se menee kuitenkin, ja pakomatka alkaa...
Paul Henreid esittää pääjehugangsteria joka pääsee pakoon. Vai pääseekö? Sillä sitten lyödään voimakas ironiavaihde, jopa älyttömyysvaihde silmään. Tai oikeastaan naamaan, kuten kohta kerron; Hän törmää pakomatkallaan tohtori Bartokiin, joka on hänen kaksoisolentonsa, sillä erotuksella että tällä on arpi poskessaan. No, sitten ei muuta kuin tohtori hengiltä ja arpea itsellekin naamaan, mutta `tietenkin` väärään poskeen, kun negatiivi ja peili-yhdistelmä ei oikein pelaa.. Ja tohtorin naisapulaiseen rakastutaan jo arvettomana. Mutta miksi hän ei kerro että arpi on väärällä puolella?..


Tästä selostuksesta voisi jo luulla, että kyseessä on täysi huumori-noir, mutta kyllä tämä vakavaa kamaa on.


Vähän takkuileva ironia-noir, mutta kyllä tämän kelvosti katselee, juurikin tuon noirissa harvinaisemman ironian takia. Loppu onkin sitten jopa jo melkein ironian ironiaa.


P.S. Noista otsikon elokuvan nimivaihtoehdoista keskimmäinen taitaa olla kuvaavin.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Radio Cab Murder (Bri-54)

Elokuvan alku on erikoinen ja vauhdikas; Nuorehko turkki-jakkunainen ryöstää pankin ja ex-convicti- mies, nykyinen poliisin radiotaksimies, lähtee perään, mutta nainen räjäyttää takaa- ajajansa auton renkaan. Sitten ei mene kauaa elokuvaa eikä aikaa, kun poliisin eräs informeri löytyy kuolleena autostaan, `luonnollisen kuoleman seurauksena`..  Herää Epäilys..Mikä on yhteys, mikä on mitäkin, kuka on kukakin, kuka puolesta-vastaan ketäkin?...
Tästä seuraa tradionaalisen tylsähköä tarinaa, mutta juonisidosköysiä ei päästetä liian löysälle, vaan fokus ja mielenkiinto pysyy päällä koko elokuvan ajan. -Radiotaksimies `eksyy` gangsterisakkiin, mutta hänhän on ainakin puoliksi poliisi, enemmänkin.. Elokuvan lopussa taas latausta, sekä pahisten että hyvisten suuntaan. Ei mikään mestariteos, mutta paremmanpuoleinen Brittitrilleri.







The Limping Man (Bri-53)

Lloyd Bridges pääosittaa tätä suht, jopa ylikin toimivaa brittinoiria jossa Bridges palaa sodan jälkeen Englantiin, huomatakseen että sinne jäänyt naisystävä on sekaantunut vakoilurenkaaseen. Ja heti kun hän saapuu sinne, hänen vierustoverinsa lentokonejonosta ammutaan!.. Sattuma, vahinko vai varoitus?..  Ja tietenkin nimenomainen Ontuva Mies herättää kauhua...
Mutta, mutta.. elokuvan loppu on yleensä aiheuttanut närää, ja aikamoista närää minultakin, sillä tämä `shokki`lopetus on shokkia ainoastaan typerän lässähtävyytensä takia, mutta minulta se saa pari pistettä kuitenkin siitä että se ei ole kauhean käytetty. Siis ei suoranaisesti (tapahtumapaikkana) kauhean käytetty (niitäkin kyllä löytyy), mutta itse asia, syy, sel(v)itys on mielettömän käytetty, kulunut.
-Loppu ei ole pelkästään nimenomaisen ontuva, se on melkein amputoitu. Mutta kulkee jotenkin eteenpäin apupyörillä. 


P.S. Elokuvan erikoisuus on taikuri ja avustajatar-esitys, jossa käydään läpi tyypilliset sahatemput (tällä kertaa käsi) ja miekkalävistyskaapit. Mutta se erikoisuus onkin se, että avustajatar onkin `oikeasti` laulaja ja esittää tässä tämän taikurisession aikana samalla kun häntä sahataan ja pistellään Hey Presto!-nimisen kappaleen!! Taikuriesitys laululla vai lauluesitys taikuudella?? Suloisen sahan soitantaa? Laulaa kuin pistoksissa?..


perjantai 12. tammikuuta 2018

The Alien Dead (Usa-80)

Tämä Fred Olen Rayn eka pitkä elokuva on toisena päivänä hauskaa pönttöroskaa, toisena paskinta ikinä. Nyt oli hauskan pönttöroskan päivä.


Meteoori pamahtaa suolle, venetaloon, taloveneeseen, mitä nää nyt on. Tästä muodostuu zombeja, naamari ja suttunaamazombeja (jotkut kyllä enemmän klovneja) jotka pomppivat vedessä, kurkkivat vedestä ja  syövät alligaattoreita ja ihmisiä. Syntyy hallusinatoorisen houreunimaista timanttia/paskaa.


Kasarisuttua aivan kaheksankytluvun alusta. Näytteleminen myös suttua, poikkeuksena Buster Crabbe! Hienoa, että sai heti vanhan alan miehen ekaan elokuvaansa.

Ja hienointa, hauskinta halpuutta tässä on se, että murhanhimoisista alligaattoreista puhutaan korvat, suut ja silmät täyteen, mutta ainoatakaan ei näytetä... On oivallettu se tosiasia, että ei se mitä näytetään, vaan se mistä puhutaan, se on sitä `pelottavinta` ;-D

Renegator!

Country music zombie mayhem!

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kraa! The Sea Monster (Usa-98)

Tää olikin komediakunnianosoitus Godzillalle! (Sisältää Godzilla-vilahduksenkin! Nopeaa toimintaa!)

Avaruusmöykky molskahtaa mereen, pieni pyramidi putoaa baariin. Möykystä muodostuu Kraa!, kalansuomukauttaeväGodzilla ja pyramidin sisältä löytyy pienehkö alien, eli eräänlainen kilpikonnan ja ravun avaruussekoitus (tosin ravunsaksien tilalla villisti pyörivät kädet!) joka puhuu (avaruus?)englantia italialaisittain!!
Baariemäntä ja `nerokas` `big brain`-partabaikkeri (väitttää että hänessä on kaikki isoa) vievät alienin `turvaan`, mutta agentit ovat heti mestoilla..

Geneerisennäköinen ja niminen, geneerisen, mutta hyvän (pääkallopäinen, punaviittainen Lord Doom Avaruudesta) on ilkeän juonen takana, mutta agentit avaruudessa ja maan päällä panevat kapuloita rattaisiin. Itse kenenkin. Mutta pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä. Vai miten sitä sanotaan? Miten se nyt meni?

-Pöljä, pidin.

-Ihan kiva Godzillointi.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Attack of The Beast Creatures (Usa-85)

Ensin nähdään, kuullaan laiva, tai pikemminkin sukellusvene ja kohta nähdään eripurainen porukka pelastusveneessä! Pitkään! Sitten selviytymistä (kävelyä) saarella pitkään-pitkään.. Nuotiokohtauskin näytetään näköjään siihen asti kun puut ovat palaneet. No, nuotion ollessa hiilloksella hyökkäävät törkeän härskin, härskin törkeän näköiset Black Devil Doll(s) from Hell`in ja Hattivattien sekoituksen oloiset nuket, trollit, pygmit (vai mitä nämä nuket nyt esittävätkin) porukan kimppuun. Ja hyökkäilevät leffan loppuun. Lopussa pari porukasta pelastautuu (ei nukeista) soutuveneeseen!

Tylsä ja typerä, hyökkäyksissä jotain jytyä, julmaa jytyä. Kökköä jytyä. Mutta, tylsä, typerä.

P.S. Kasvot käristävä kiehulampi, gorelampi ainoa jonkinlainen goreoivallus. Ja juttu tapahtuu kuulemma kakskytluvulla `North Atlanticilla`, jotain porukan kuteita on kyllä voitu käyttää kasarillakin. Kuten käytetäänkin, käytettiinkin. :-)

P.S.2 Seuraavaksi ehkä ensiaaltoleffoja nykykala-meri-avaruuskin-hirviötuotoksista, kalakauhuleffoista, Kraa! The Sea Monster (-98). Alienkalaelokuva!? Siinä kuulemma merihirviö puhuukin!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Moontide - Hyökyaalto (Usa-42)

Tämä Jean Gabinin ensimmäinen Usa-elokuva on `tunnettu`  myöskin parista `piti tehdä`-`piti osallistua`-jutustaan; Fritz Lang aloitti pienesti ohjaustyöt, mutta lähes heti ohjausohjaksiin astui Archie Mayo, lisäksi Salvador Dalin piti tehdä surrealistinen kännäämiskohtaus, mutta se toteutettiin parilla hänen ideallaan ja lisättiin siihen sitten `omaa`. Tulos on kuitenkin täyttä Dalia kellotaulun pyörivine pulloineen ja numeroineen, kaljatarjotinpyörityksineen, ruumiinosalennätyksineen, surrealistisine tappeluineen, surrealistisine sammumisineen...
Sillä Gabinin hahmo, Bobo, levoton kulkuri, on myös armoton juoppo ja tappelija ja yhdestä tällaisesta baari-illasta ja yöstä elokuva oikeastaan alkaakin, ja alkaa uudestaan, erilaisena seuraavan aamun karmeasta krapulasta kalansyöttikaupan (murju meren rannalla) portailta. Selviää pikkuhiljaa se että Bobolla on kuitenkin tietenkin sydän kultaa (eli suht tyypillinen Gabin-hahmo Amerikan puolellakin) ja vähän nopeampaa selviää Bobo viinahuuruistaan. Viimeistään silloin kun hän pelastaa mereenkävelyitsemurhaa yrittävän naisen (Ida Lupino). Ja tästä alkaa pikkuhiljainen rakkauden, mustasukkaisuuden, petoksen eteneminen. Ja murhan. Sillä tänä känniyönä joku on murhannut vanhan Pop Kellyn. Herättyään humalasta Bobolla on päässään Popin kapteeninlakki, mutta `jännästi` hän ei huomaa sitä kenen lakki se on, eikä sitäkään että häntä ehkä epäillään (tai että joku epäilee) häntä murhaajaksi, koko elokuvan aikana. Tämä on oivan erilainen ratkaisu.
Kauppamurju ja sitä ympäröivä laituri on tehty tarkoituksellisen silmiinpistävästi, mutta toimivasti sadun ja studionomaisen ranskalaisen fantasiarealistisen elokuvan mukaan. Ja yhä enemmän studio ja sadunomaiseksi se muuttuu kun Bobo ja Nainen muuttavat murjuun ja sisustavat sen sydämillään.

Aluksi Gabinin englanninlausunta häiritsi, mutta totuin siihen hyvin nopeasti. Gabin ja Lupino vetävät roolinsa mainiosti, samoin kuin Claude Rains totutussa hyvän hämärämiehen hahmossaan, samoin kuin Thomas Mitchell Tiny`nä, Bobon kännikaitsijana, ja myöhemmin ilkeämmäksi osoittautuvana hiipparina (no, ei Bobokaan häntä kohtaan mikään Laupias Samarialainen ole).

Oikein onnistunut murheen kautta rakkauteen-elokuva laiturihäineen, syyllisen selviämisineen ja yhtä köyttä-porukoineen. Se, että rikkaan, hyväsydämisen lääkärin jahti rikkoutuu kaksi kertaa laiturinnokkaan, ja toisella rikkoutumisella vielä murheesta voittoon-tarinaksi on tietenkin täysin älytöntä, mutta se on juuri sitä sadunomaisuutta.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Devil-Ship Pirates (Bri-64)

En ole oikein merirosvoelokuvien ystävä. Captain Clegissä sivuuttiin tätä teemaa, mutta kylläkin arvattavalla, mutta tehokkaalla juonenkäänteellä, mutta muutoin siinä oltiin maalla. Voi sanoa että koko elokuvan ajan.

Devil-Ship Piratesissakin (Hammeria sekin) ollaan paljon maalla, rannikolla, mutta kyllä tämä Cleggiä enemmän merirosvoelokuva on. 1500-luvulle sijoittuvassa elokuvassa espanjalaiset ja brittiläiset ottavat Brittein rannikolla yhteen, ja vielä partapiraattipäällikkö (Christopher Lee) on mukana merisopassa englantilaisia vastaan. Ei tässä mitään kummempaa helvetinpuoleista, haudantakaista `deviliä` ole, ei aavelaivaosastotouhua, onpahan vain `pirun paha` mies, pirun pahoja miehiä. Nää merirosvot meinaan..

Vaikken genren ystävä olekaan, niin komean näköistä jälkeä, reksvisiitat kunnossa. Ja Lee.

P.S. Kaukainen muistikuva on että olisin pitänyt Leen (ja Hammerin) merirosvoilusta Pirates of Blood River enemmän.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Catch us if you can (Bri-65)

Minulla on jossain (en tiedä missä) jokin heikko kohta näihin brittiläisiin pop-pösilöinteihin.

CUIYC on eräänlainen Hard Day`s Night-venytys, Stunt!)mies Dave Clark rymyää yhden viikonlopun (elokuvan nimenä myös Having a Wild Weekend) naisen ja ystäviensä (Dave Clark Five-bändi) pitkin Englantia. (Sotaharjoituksien rauniotaloissa/sota-ajan pommitustaloissa piileskeleviä) biitnikkejä,hipstereitä. Jälkibiitnikkejä ja esihipstereitä. Lisäksi lehtiagentit, media yleensäkin ja poliisit rynnivät `hauskasti` Clarkin ja naisen (`Butcher Girl`-mainostyttö [`Go for, meat`] mainostaa lihaa [teurastamollakin pyöritään]) perässä näiden pakomatkalla "irti yhteiskunnasta". Pop-pönttöilyä, `yhteiskunnallista sanomaa`, Lontoon ja Brittimaaseudun melankoliaa. Tekohauskaa tekovauhdikasta. Nää leffat on aina samanlaisia pienillä muutoksilla pippuroituina. Mutta aina päällisin puolin; Pöljää, pönttöä, pösilöä menoa. Siksi kai niistä pidänkin. Mutta usein tulee myös ihmeteltyä miksi niistä pidän? ;-D No, onhan niissä tietenkin se musa! Mutta sekin vaihtelee näissä klassikoista kökköilyihin.

P.S. En nauranut kertaakaan. Mutta näitä pitääkin ihmetellä. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut lähelläkään alan mestariteoksia, kuten esim Gonks go Beatia. Peruspöljäily-pönttöily-pösilöinti.

Ja, aatelkaa tää on John Boormanin(!!) eka pitkä leffa-ohjaus!! Aikamoinen hyppy seuraavaan Point Blankkiin ja siitä eteenpäin...

Captain Clegg (Bri-62)

Kiehtova Hammer-kummallisuus; Kauhuaihe, kauhunimikin (kulkee myös nimellä Night Cratures) mutta ei kuitenkaan varsinaista kauhua. Enemmänkin draamaa. Ja vakavanveikeää seikkailua (etenkin Cushing virkeässä, vinkeässä, veikeässä vedossa ja vauhdissa papinpuolikkaana.) Mutta silti oikein toimiva kokonaisuus; Hammer-varjo, Hammer-sumu, Hammer-usva lepää onnistuneena tämänkin Hammeroinnin päällä.

1800-luku, rannikko, salakuljetukset, aaveratsastajat, Peter Cushing, Oliver Reed.

Kiehtova Hammer-harvinaisuus. Ohjaaja Peter Graham Scott ei nimenä ollenkaan tuttu, mutta saanut aikaan toimivan tunnelman. Hän onkin näköjään tehnyt paljon tv-sarjaohjauksia, niissä ohjaajat jäävät useinkin varjoon. Ainakin meikäläisellä.