sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Japanin yö ja usva (Jap-60)

"Entiset" (suurin osa `entisiä`, muutama ei) opiskelijakapinalliset kokoontuvat kymmenen vuoden jälkeen yhteen erään toveripariskunnan häihin ja vanhat haudatut traumat, kliseet ja luovuttamiset/unohtamiset pääsevät pintaan kestäen koko elokuvan, lähes kahden tunnin, mitan.

Tästä mestariohjaaja Nagisa Oshiman teoksesta ei tule tylsää, luettelomaisista julistusta, vaan yllättävänkin napakasti ja  mielenkiintoisesti tehty `julistus`elokuva, kirurgisen, pirullisen tarkka aatteiden, ihmissuhteiden ja luottamuksen, solidaarisuuden, sekä näiden puuttumisen/piilottamisen kaivanta. Harkiten käytetyt teatterimaiset ihmisryhmäsijoittelut, valokeilat sekä pysäytyskuvat sopivat hyvin elokuvaan. Nykyään tällainen on hyvinkin tuttua ja tavallista poliittisessa elokuvassa, mutta vuonna-60 tällainen toiminta oli tuoretta. Ja näyttää tuoreelta vielä tänäänkin, johtuen siitä että teatraalisuudesta ei oltu tehty koko elokuvan läpäisemää linjaa. Aina kun häähuoneesta (`teatterilavalta') astutaan ulos, sumuiseen iltaan, astutaan aina myös menneisyyteen käyden läpi kunkin osallistujan osallisuutta tapahtumiin. Tärkeimpänä yksittäisenä tapahtumana seurataan ja pohditaan erään toverin kuolemaa.

Paikalle saapuu kutsuttuja, kutsumattomia, kadonneitakin. Tärkeänä teemana on tuttu mutta verevä tutkinta siitä miksi suurimmalla osalla kapinallisuus on jäänyt taakse, laimentunut tai sitä peitellään ja miksi joillakin se on säilynyt. Ja minkälaisena se on säilynyt. Eikä täyttä tunnustusta saa itse kapinakaan, puhutaan mm "stalinistisista zombeista." Elokuvassa usein toistuva nuorten laulama yhteislaulu kiinnittää osioita yhteen, menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta, mutta mielestäni myös kuvaa paikallaan polkemista.

Elokuva päätyy politiikkomaisen johtajatyypin pitkään puhepapatukseen, jonka lopusta ei saa selvää (ei ole ainakaan käännetty)

Monitasoista elokuvaa. Jos nuoruuden huumasta, mielenosoituksista yms kiinnostunut Oshima eläisi tänään, niin minkähänlaisen nuorisokuvauksen hän tekisi tänään. Olisikohan lamaantuneisuus vallalla jo alusta asti, myös menneisyydessä. Luultavasti.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Zu: Warriors from the magic mountain (Hong Kong-83)

Ainakin viime päivien vähän väsyneessä olotilassa Tsui Harkin Zu-leffa osoittautui vähän liian nopeansekavaksi fantasiarymistelyksi, joka vasta viimeisen vartin aikana pääsi kiinni värikkään lennokkaaseen magiamättöön. Ja paradoksaalisesti monet kohtaukset tuntuvat nopeudestaan huolimatta liian pitkiltä.

Tää on taas näitä jossa hyvis ja pahis (ja niiden sekoitukset) miehet ja naiset seikkailevat fantastisessa menneisyydessä. Leffan alkupuolen valopilkkuna on pitkistä kulmakarvoistaan pääkalloplaneettaa pyörittävä maagikkoukko. Loppu, kuten sanottua, on sopivanvauhtista menoa jonka pääjuttuna on punasävyiset helvettivisiot jossa kettinkiketjut hallitsevat. Niitä pitkin sitten komeasti kuljetaan. Räiskyvää menoa.

Kirjoitan tähän ehkä lisäjuttua kun olen katsonut tämän vähän virkeämmässä olotilassa, nyt tää jäi aika toispuoleiseksi kokemukseksi.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Lappikauhua osa 2: Häxan/The Blonde Witch/ La sorcière (-56)

Kuten vuosiluvusta näkee niin kyseessä ei ole se mykkäklassikko-Häxan, vaan ruotsalais-ranskalainen (ja tais italiakin olla vielä mukana) kansantarukauhuinen elokuva joka kertoo suurkaupunkilaismiehen ja villin, vapaan ja viattoman metsäläistytön rakkaudesta. Sekä tietenkin samalla modernin ja takapajuismetsämaailman törmäyksestä iloineen ja kolhuineen.

Pariisilaisinsinööri lähtee työkomennukselle Pohjois-Ruotsiin tietyömaalle. Alue on kai kuvattu ns meän kielen paikkeille, koska henkilöissä vilisee suomenkielisiä nimiä. Päähenkilön, Vaalean Noidan äiti, Vanha Noita on nimeltään Maila. Lisäksi löytyy Matti ja Pullinen nimisiä sivuosahahmoja, Suomi-viittauksia on lisääkin: Juodaan Suomi-viinaa, kovaotteinen selkähieronta on kuulemma nimeltään suomalaista hierontaa. Saunassakin käydään, mutta vihta/vasta on melkein ilman lehtiä, eli melkein risukasalla paukutetaan.

Tästä kansantarukauhuilusta voisi melkein jättää tuon kauhu-viitteen pois, mutta kyllä se mielestäni puolustaa paikkaansa, jonkinlainen uskottavan reaalimaailmainen kauhutunnelma on koko ajan päällä. Pienillä fantasiapärskädyksillä tosin, esim näissä elokuvissa tyypillinen `noita ja metsän eläimet ovat halailevia ystäviä` edustaa tätä laitaa. Luontomagia kukoistaa. Kirkossa lauletaan Härlig är Jorden eli Maa on niin Kaunis. Elokuvan lopetus on sekä synkkä että fantasiamainen.

Mukavan mystisesti ja suht reippaasti etenevä elokuva josta en ollut aikaisemmin kuullut mitään. Pienoinen helmi.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kaukoitäkauhua osa 2: Genocide (Jap-68) Living Skeleton (Jap-68)

Todella kylmäävää elokuvaa edustaa Genocide, joka ei Toho-elokuvien tapaan tuo esiin mitään camp/trash-tyylisiä, vähän hassunhauskan ja pelottavan oloisia hyönteisiä pörräämään ruudulle, vaan valtaisat, tuhoisan tehokkaat hyönteisparvet pudottavat lentokoneita, saavat puremillaan aikaan iljettävää jälkeä sekä yleensä vain tuhoavat maailmaa. Kun tämä toiminta vielä tehdään ja taustoitetaan atomipommin varjossa sekä selitetään myös keskitysleiritraumoilla, on käsillä aikamoisen puhutteleva elokuva sotien ja selkkausten vaaroista.

Leffan loppu on harvinaisen jysäyttävä, pysäyttävä, kuvaus maailmasta jossa ihminen on totaalisen yksin?/kaksin?...

Laiva -ja luuraurankokauhun ystävät saavat täyslaidallisen tätä tavaraa vuoden-68 aave-elokuvasta Living Skeleton joka sekoittaa kuvaan ja kuvioon vielä identtiset kaksoset-tematiikkaa/mytologiaa, hulluksi tulevaa tohtoria sekä komeaa mustavalkokuvausta.

Elokuva alkaa sillä kun merirosvosakki ampuu jaloistaan kahlehditun laivahenkilökunnan kokonaisuudessaan kuoliaaksi. Tästä alkaa merirosvoporukan aavemainen tuhoaminen yksi/kaksi kerrallaan.. Merenpohjassa jaloistaaan kahlehditun luurankolauman leijuva vaeltelu on karmivaa tavaraa ja kekseliäästä kauhukuvastosta voisi mainita myös verta valuvan laivan. Sateenharmaa haamumaisema saa lisäklangia huuliharpun, rautalankakitarakuvioiden sekä viulujen lyhyillä häivähdyksillä.

Jälleen onnistunut otos japanilaista kuusikymmenluvun perinnekauhua, muutamilla yllättävillä mustavalkoisilla gorepärskähdyksillä pippuroituina.