torstai 29. elokuuta 2013

Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita - Kaunis elokuva ahneudesta ja itsekkyydestä

Vaikka otsikossa kerrotaankin kauneudesta, niin Kenji Mizoguchin vuonna-52 ohjaama Ugetsu ei peittele henkilöidensä huonoja, alhaisia puolia, vaan kauneus tulee esiin ensimmäiseksi hienosti valituista kuvauspaikoista ja loisteliaista, pitkistä kamera-ajoista (Kazuo Miyagawa). Vähitellen kauneutta tai lähinnä henkilöhahmoista välittämistä alkaa katsojan silmiin ja mieleen tulla tarinan edetessä, koska Mizoguchi osaa taitavasti tehdä tarinasta yhtäaikaa huikean visuaalisen potretin ja rauhaisan  jännittävästi sotakaaoksessa etenevän elokuvan jossa koko ajan on katsojalla mielessä "kuinkahan heidän käy", vaikkakin suurin osa heistä on itsekkään kapeakatseisia henkilöitä.

Nämä itsekkäät ihmiset tässä 1500-luvulle sijoittuvassa elokuvassa ovat miehiä, joista "tikunnokkaan" (heh) nostetaan kaksi. Toinen, savenvalaja unelmoi ja hamuaa kokoaikaisesti rahaa ja toinen tohottaja upeaa samuraiuraa. Jatkuva sotatila pyörii ympärillä, mutta se ei estä savenvalajaa palaamaan takaisin kyläänsä tarkistamaan ettei savenvalu-uunin tuli ole päässyt sammumaan vaikka kaaos ja kuolema on lähes kädenmitan päässä. Myöskään se, että hänen pitäisi olla pakenemassa vaimonsa ja lapsensa kansa tästä tulihelvetistä, ei vaikuta hänen päätökseensä. Hän ajautuu eroon perheestään ja  joutuu mm myös erään kummitusmaisia piirteitä omaavan naisen lumopiiriin episodissa joka on perinteisen japanilaisen kummitustarinaelokuvien parhaimmistoa.
Tämä lähimpien hylkääminen rahan ja maineen takia onkin elokuvan pääteema. Samuraiksi pyrkivä mies taas karkaa jatkuvasti kaupunkeihin sotajoukkojen luo, jotta hänet hyväksyttäisiin samuraiksi. Lopulta hänestä tulee petoksen kautta Kunniasamurai, mutta hylätyn vaimon hänen "seikkailuidensa" aikana tapahtunut alennustila iskee kipeästi kasvoihin.

Ugetsu on elokuva jossa tapahtuu hyvin useasti sekä etu että taka-alalla. Esim kun savenvalajan vaimo ja lapsi huojuvat nälissään tiellä, niin metsänreunassa nähdään nälissään toisiaan tappavia sotilaita.

Kalpean kuun tarinoita (loistava, kuvaava suomennus muuten) on elokuvahistorian upeimpia ilmestyksiä, joka suomii armotta itsekkäitä henkilöitään, mutta myös välittää heistä antaen lopussa jonkinlaista anteeksiantoa ja aurinkoa.

Ennenkaikkea Ugetsu on naisten kärsimystietä kuvaava elokuva. Kuten monet Mizoguchin elokuvista ovat.


P.S. Eurekan julkaisussa on mukana myös toinen DVD, jossa toinen Mizoguchin elokuva, Oyū-sama. Hieno teos joka alkaa maailmanlaajuisesta tarina-aihiosta; perheen poikaa on yritetty naittaa usealle vaimokokelaalle, mutta sopivaa ei ole löytynyt. Taas olisi yksi tulossa...

Ja se yksi (tai oikeastaan kaksi) ovat siskokset, joista mies ihastuu vanhempaan, ei siihen jota tuodaan näytille. Tästä alkaakin Mizoguchimaisen huikean karheanlempeä tarina johon kuuluu mm se että nuorempi sisko sanoo miehelle melkein heti alkajaisiksi että hän tietää että mies rakastaa hänen siskoaan, ja että he voivat mennä platoniseen näytösliittoon jotta mies saisi olla hänen siskonsa lähellä.
Tästä alkaa upea synkänsateinen tarina, joka sisältää mm kyläläisten kyyläystä, lasta ja sukudynamiikkaa. Elokuva on kuin kuvattu jatkuvan sumusadeverhon takaa (vaikka elokuvassa ei sataisikaan) joka antaa teokselle hyvän harmahtavan, mutta myös pehmentävän sävyn. (BTW, katsoessani tätä satoi kaatamalla.)

Hieno parivaljakko Eurekalta.


lauantai 24. elokuuta 2013

Kahden kerroksen kauhua

First view: Atomihirviölaahausta varastossa. Terveet Kädet julisti aikoinaan Rock laahausta vastaan, mutta mitenkäs elokuvissa? Joskus hyvin, tai tarpeeksi huonosti tehtynä tietynlainen raahustaminen sopii kauhu ja scifihirviö roskahalpiksiin.

David De Cocteaun Creepozoids on näköjään yleensä haukuttu tylsäntunkkaiseksi räpellykseksi, mutta ainakin trailerin perusteella se vaikuttaa melkoisen tarttuvalla juustokuorrutuksella päällystetyltä Ydinjysäyksen jälkeen-elokuvalta. Mukana kökönpösilöitä efektejä tyyliin kädestään saastunut mies heiluttaa naamansa edessä ilmalla pumpattua tai vedellä täytettyä punaista tiskihanskaa ja mukana myös Linnea Quiqley, kuten niin monesti onneksi näissä.. Ja vaikka elokuvan nimestä ei Alien-sanaa löydy, niin trailerissa hämärässä ja varjoisassa varastossa vilahtavat hirviöt ovat ihan onnistuneita peruskökkökloonimontereita ko leffasta. Eivät ne tietenkään tämän trailerivilahduksen perusteella pärjää päräyttävyydessään esim Baltimoren gorekuninkaan Don Dohlerin Alien Factorin kiilusilmä-karvakeho- joulukuusenjalkamonterille, joka on näkemistäni Alienversioiden hirviöistä se älyttömyydessään nerokkain. Mutta katsotaanpa mikä on tilanne kun olen saanut tämän taideteoksen taisteltua läpi..

Myöhemmin (tänä iltana, yönä pitäisi katsoa) siis arviota siitä muodostuuko tämä varastoraahustus (ja ollaan siinä näköjään myös parilla kadunpätkällä) Laahaukseksi vai Kaahaukseksi..


Nojjoo...olihan se... ihan ok lauantai-illan leffa, ainakin saunaväsyneelle keholle ja mielelle.

Ensinnäkin, Alienin ja Post Apocalypse-leffojen yhdistäminen on jopa ihan kelvollinen roskaidea, ja nokkelasti elokuvassa myös selitettiin se, miksi ihan leffan alkua lukuunottamatta, siinä seikkailtiin koko ajan siellä iänikuisessa varastossa ja vielä iänikuisimmissa ilmanvaihtoputkistoissa: No, kun ulkona sataa sitä happovettä!
Ja tässä leffassa muuten kontattiin paljon! Ja ihan alusta asti! Tämä näkyy olevan elokuvassa niin Vahvana Teemana, että se on käsiteltävä juurta jaksain:  Eka heebo (porukassa, ja koko leffassa on kolme miestä ja kaksi naista) lähtee ilmanvaihtohormiin "tietenkin"(?) ilman asetta. Tai onhan hänellä taskulamppu. Ja kuolohan se tietenkin korjaa.. Seuraavat heebot yrittävät rynniä onkaloon yhtäaikaa, olkapäät ryskyen, mutta pääsevät sitten yhteisymmärrykseen, ja menevät sinne lopulta ensin toinen ja vähän ajan kuluttua toinen. Tämähän järkevää, sillä sillä aikaa Alieni tietenkin hyökkää naisten kimppuun. Ja kun toinen hemmoista vihdoin saapuu hyökkäysmestoille, on Alieeni tietenkin jo paennut, mutta kun iskusta selvinnyt nainen näyttää suunnan mihin se meni, niin arvatkaapa mitä mies tekee? Hän lähtee huoneessa tietenkin konttaamaan monsterin perään.. Ja myöhemmin selviää sekin että myös monsteri liikkuu paljon kontaten, on kyseessä sitten tunneli tai huone tai halli..

Itse Alien on resursseihin nähden jopa ihan ok ilmestys (eli kuitenkin kammottavan kökkö), mutta ne varsinaiset kökköhirviöt ovat kyllä jättiläisrotat, joiden hyökkäykset rupisen ja ruttoisen rottaroskailun "perinteitä" "kunnioittaen" tapahtuu näin: Näyttelijä liikuttelee isoa karvakasaa kurkullaan. Upein idea asiasta on kun yksi jättirotta sukeltaa Linnea Quiqleyn villapaidan alle, on se helppo vetää hännästä pois nurkkaan häpeämään. Rottien hyökkäysääni on muuten veret ja lihat hyydyttävä "ÄY!"

Ei tietenkään sellainen vauhtipakkaus kuin traileri antaa ymmärtää (no, milloin ne olis), ja gorea paljon vähemmän kuin odotin, mutta kökkökohtauksia kyllä kohtalaisesti. Johtuu varmasti siitä että leffa ei kestä armollisesti kuin vähän yli tunnin. Ja musiikki melko hyvää post apo-pimputusta.

Ei siis roskaelokuvaksikaan mikään klassikko, ei lähellekään, ei edes hyvä roskaelokuva, mutta kyllä tämän katsoi ennen kuin selkäänsä  ottaisi. Pieninä roskafanin ilonpisaroina juuri nuo kökkökohtausten melko runsas esiintyminen, leffan lyhyt pituus ja yksi perinteinen suihkutisseily.




keskiviikko 21. elokuuta 2013

Campin Kuningas ja Roskan Ruhtinatar/Ruhtinas

               -Kimalluksen Kuningas ja Roskan Kuningatar Espoossa

Pitkäniminen My Life with Liberace - Behind the Candelabra ja Divine-dokumentti I am Divine edustivat Espoo Cinessä hyvin uutta dokufiktiota ja dokumenttia.

Näistä molemmista voisi myöhemmin pläjäyttää pitemmätkin turinat. Liberace-leffa on hyvin näyteltyä (muutkin kuin Douglas ja Damon) ja värikästä (no, mitäpä muutakaan kun Liberace, Kimalluksen Kuningas (paljon aiemmin ja ylväämmin kuin Elvis) on aiheena) kerrontaa uskomattomista ihmisistä ja tapahtumista ja John Watersin tähdestä Divinesta kertova dokumentti (ja joku saattaa muistaa hänen muutamat discolevynsä) kertookin ja keskittyykin vähemmän kuin etukäteen ajattelin näihin elokuviin. Mutta hienoa että hänestä tuodaan esille asioita ja puolia jotka eivät täällä (eivätkä nyt niin laajasti muuallakaan) ole tuotu esiin ja tiedossa.

Kimalluksen Kuninkaasta ja Roska-Dragkuninkaallisesta on tehty värikkäät ja monipuoliset henkilökuvat.

tiistai 20. elokuuta 2013

Against the Ninja!


Mutta, ei pidä teidän peljästymän, kyllä täältä roskaakin tärähtää! Ja vielä sellaista että roska-auto lähtee kaahaamaan jo heti leffan alkumetreiltä ja kaasu pohjassakin ajetaan pitkiä aikoja ja matkoja..

Kyseessä on taekwondo-spesialistin ja "ohjaajan" ja "näyttelijän" Y.K. Kimin kasarituotos joka on vastikään kaivettu esiin kaatopaikalta/roskakorin pohjalta. Edellisen lauseen lainausmerkit voi kyllä ottaa poiskin, sillä kyseessä on kyllä roskaohjaamisen ja näyttelemisen melkein mestariteos, lähes roskaräjähdys. Jos alussa olisi ollut vielä enemmän vauhtia, niin kunniapaikka korkeimpaan roskakaanoniin olisi selvä ja varma. Varma ja selvä on se myöskin että tämä leffan löytäminen ja tekijöiden kunnianpalauttaminen olisi pitänyt tapahtua paljon aikaisemmin, mutta kuten kulunut fraasi sanoo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Leffa kertoo kasarisyntikkarockbändistä Dragon Soundista, joka asuu samassa talossa ja taloudessa suihkussa käyden, pyyhe lantioilla tai olalla yläruumis paljaana keekoillen ja mehuja juoden. Eräs episodi elokuvassa on bändin mustan kosketinsoittajan kirjeen ja kuvienvaihto kuolleeksi luullun isän kanssa. Surullisen esittäminen on huikean huonoa, mutta niin on myös iloisen. Tai vihaisen. Ja ihan kaikilla "näyttelijöillä". Ohjaaja Kim, jonka aksentti on todella puuroista, esittää bändin ja heidän jenginsä jonkinmoista pomoa. Ainakin taekwondo-jengin pomoa, sillä koko bändi on myös martial arts- mestareita. Kuka enemmän kuka vähemmän.. Sillä bändi/jengi joutuu vähän väliä ottamaan yhteen yhden bändiläisen tyttöystävän partanaamaveljen jengin ja ennen Dragon Soundia klubilta lempatun vanhan rockin bändin jäsenten ja näiden kahden yhteenliittymän kanssa. Ai niin, ja tietenkin Ninjojen kanssa! Ja vielä Ninjojen Moottoripyöräjengin kanssa!! Ja Ninjathan sitten eivät veljeile kenenkään kanssa, paitsi pomot..

Elokuva jakautuukin melkein pelkästään näihin kahteen asiaan, bändin esiintymisiin Klubilla (biisit tulevat muuten kokonaan) ja potkuisiin ja miekkaisiin jengitappeluihin. Lisättynä tällä poika etsii isää, isä etsii poikaa-sivujuonella.
Ja ne biisit! Täyttä Parhautta! Tykimpänä tuo otsikon niminen biisi (kertosäe: Tae Kwo, Tae Kwo Taekwondo! Samalla bändi ja yleisö nyrkkiä kohottaen). Lisäksi lauletaan ylimaallisesta ystävyydestä (Friends) ja Kovista Jätkistä (Tough Guys). Biisit ovat uljaita ja tappelut kökön sähäköitä.

Mukana tietenkin myös näiden leffojen vakiotyyppi, martial arts-taitoinen vanha mies, jonka kuppilassa bändi käy riisejä vetämässä. Lisäksi Kimillä on "oma erikoisliike", "nappaan vihollisen tai treeneissä kaverin nenän varpaitteni väliin ja ravistan.." armotonta..

Elokuva joka on tehty rakkaudella, rakkaudesta. Rakkaudesta, rakkaudella roskaan. Tai johonkin...


perjantai 16. elokuuta 2013

Aurinkoa, auringonpimennystä, sokeutta, nuorta rakkautta, sukupolvikränää ja yhteiskuntakritiikkiä kuusikymmenluvun alun Tsekeissä

Minulle ennestään tuntematon ohjaaja ja elokuva on Stefan Uherin vuonna-62 tekemä neorealistis-surrealistinen The Sun in the Net.

Nuori pari makoilee elokuvan alussa ja aikana auringonotossa talon katolla televisioantennien (joita on muuten todella paljon!) viidakossa matkaradiosta esim Let`s Twist Again`ia Tequilaa ja Peppermint Twistiä soittaen. Radiosta raikaa myös jonkinlaista itäviihdejazzia. Eniten mieleen musiikeista jää kyllä mieleen useasti toistuva kumean kulmikas kolina/elektronis-kokeellinen radiosurinainen taustamusiikki. Elokuvan alku koostuu myös auringonpimennyksen odottamisesta ja sen saapumisesta.
Toinen teema ja paikka elokuvassa on kolhoosimainen nuorten ja vähän vanhempienkin heinäntekoleiri, viljankorjuuleiri, jossa tulee mukaan uutta rakkauttakin. Ja sukupolvien törmäyskursseja. Yksi tärkeä tapahtumapaikka on myös eräs ponttooni, jossa nuoret tapaavat toisiaan. Ja tapaavat myös ponttoonilla rähjämökissä asuvan vanhan pariskunnan. (Taas törmäyskursseja)

Jonkinlaista kokeellisuutta tulee mukaan myös pääosapojan harrastuksesta, valokuvauksesta. Hän kuvaa ihmisten käsiä. Kädethän ovat Työläisen Työkalu, mutta kuvissa näkyy käsiä eri paikoissa ja tilanteissa. Kuten usein näissä idän uuden aallon elokuvissa, niihin on upotettu (usein liiankin syvälle) järjestelmäkritiikkiä (kuvataan jotain lentäviä lintuja), tässäkin sitä on, varsinkin puheessa ("Äiti, leipää!" "Tämä on tyranniaa", eräs viljankorjuuleirin nuorista miehistä sanoo "Tää on paskaa/perseestä.", ja elokuvan ensimmäinen sana on "Hevonpaskaa!"). Eivät nämä ehkä aina ihan suoraan kohdistu yhteiskuntaan, monestikin enemmän vanhempaan sukupolveen, mutta sitä kautta myöskin yhteiskuntaan, vanhan ajan, vanhojen ajatusten ihmisiin. Toisaalta tulee myös vanhusten ajatuksia nuorista työn ja työläisten hankaloittajina. Visuaalis-puolella kritiikki on enemmän viittaavaa. Esim tämä Auringonpimennysteema voisi olla tällainen kritiikkiviittaus, tai sitten ei. Tai sellainen voisi olla elokuvan ihan ensimmäinen kohtaus, jossa aalloilla huojuva linnunpesä munineen kaatuu aallokossa. Tai sitten taas ei. Voi olla näin, tai sitten se on tulkintaa.. Tai sitten vielä heinäleirin paikallista perusmusaa toitottavan kaiuttimen äänettömäksi kepillä sysiminen. (Musa muuten palautuu aina hetken päästä tietenkin takaisin kaiutinaalloille.)
Mutta yhdessä nämä puheet ja visuaalisviittaukset muodostavat melkoisen toimivan yhtälön.

Yksi teema elokuvassa on vielä sokeus, sokeutuminen. Pääosatytön äiti on sokea ja teemaan tulee lisää tasoja ja tavaraa, näyttämällä muutaman kerran silmät kiinni jonkinlainen kiiltävä kidekivi/lasi suoristetun kätensä päällä pitävää ja ruutua hyppäävää tyttöä.

Elokuvassa on mukana viljantekoleiri-kylässä oleva jatkuvasti kupliva, terveeksi tekevä lampi, jossa paikalliset eivät kuulemma käy, koska eivät halua että muut näkevät heidät siellä.. (Jälleen jonkinlaista yhteisökritiikkiä.)

Ihan kiva kokeilu josta jää kyllä vaikutelma siitä että elokuva tulevilla katselukerroilla laajenee ja mielenkiintoistuu, nyt katsoin vielä aika paljon pelkkää pintaa..