sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Joan The Woman (Usa-1916)

Erittäin lyhyesti: Cecil B de Millen pitkä ja  väkevä versio Jeanne D`Arcin tarinasta keskittyy nimenomaan koko tarinaan. Toisin kuin Dreyerin ja Bressonin mestariversioisa, joissa keskitytään `vain` oikeudenkäyntiin. Joan The Womanissa aloituskertomuksena toimii Ensimmäinen Maailmansota, jossa eräs sotilas kaivaa D`Arcin maagisen miekan korsun seinästä. Tästä alkavat D`Arcin ilmestykset ja ilmestymiset ja sukellamme historiaan..

De Millen versiossa käytetään paljon  enkeli ja haamupäällekkäiskuvia ja lopussa keltaväritetyt liekit kuvastavat kapinaa hyvän ja pahan välillä. Mutta eihän tämä versio oikeastaan millään osa-alueella, joukkokohtauksia lukuunottamatta, voita noiden edellisessä kappaleessa mainittujen kahden mestarismiehen luomuksia. Mutta onpahan voimakas varhaisversio, ensimmäinen(?) elokuvaversio (pitkä sellainen) aiheesta paaluttaen paikkansa elokuvahistoriassa.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Nainen vailla sielua (Ita-53)

Michelangelo Antonionin uran alkupään tuotantoa oleva La signora senza camelie eli Nainen vailla sielua on hänen 50-luvun teoksistaan parhaita. Eli ajalta ennen 60-luvun suuria vieraantumiskuvauksia. Tässäkin tämä teema on jo voimakkaasti oraalla.


Elokuva pyörittää filmiä, elokuvamaailmaa ja ihmisiä mallikkaasti:
Kaupan kassaneidistä on tullut yksi Italian valovoimaisimmista elokuvan viihdetähdistä. Eräs ohjaaja puolihuijaa hänet kanssaan naimisiin. Mutta ohjaaja ei pidä vaimonsa elokuvaolemuksesta, vaan kieltää häntä enää osallistumasta elokuvantekoon. Ei varsinkaan `suuteluelokuviin`. Mieluummin ei mihinkään.
Ajan mittaan ohjaaja myöntyy sen verran, että hän tekee vaimonsa kanssa taide-elokuvan, eikä sen vähäisemmästä aiheesta kuin Jeanne D´ Arcista! Elokuvasta tulee taiteellinen ja taloudellinen fiasco ja floppi. Sitten on luontaista elämän tyhjäkäyntiä, kunnes nainen taas joutuu/saa osallistua `pussailuelokuvienkin` tekoon, koska elokuvafloppi vei miehen rahoja.. Ja taas seuraa menestystä.. Ja taas seuraa yksinäisyyttä..
Ja mukana `tietenkin` salasuhdetta, eroamisia, mutta ei rakkautta.


Ei yksin Nainen vailla sielua, vaan ihmiset, elämä, elokuva(teollisuus) vailla sielua. Mutta ei tämä elokuva, tässä on sielukkuutta. Sielukkuutta kuvata sieluttomuutta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Tuhkimo ja kolme pähkinää (Tsekki-Itä-Saksa 1973)

Satuelokuvat kuuluvat joulunaikaan kuin lumi maahan. No, täällä ei nyt niin hirveästi ole lunta ja aikamoinen puolivillainen väliinputoaja on tämä elokuvakin.

Tsekkiläisestä satuversiosta Tuhkimosta tehty elokuva on nätti, mutta meikäläisen makuun liian latteaa ja laahaavaa satukamaa. Osittain tämä `latteus` on ehkä harkittua, sillä köyhäkylän lattean lumiset, kostean räntäiset, ankeat maisemat tuovat tarinaan vähän ihan onnistunutta seisovaa melankolisuutta. Josta kuninkaanlinnan tanssiaisissa noustaan värikkäimmille tasoille. Mutta itse tarina laahaa liiaksikin. Varsinkin elokuvan alkupuoli on aikamoista räntäkinoksessa kahlaamista, kohmeista jännitystä, kohmeista toimintaa, sillä monet kohtaukset ovat tuskattuttavan pitkiä, esim Tuhkimon ensikohtaaminen prinssin kanssa ja varsinkin heidän sitä seuraava leikki ja vähän ilkeämielinenkin kisailu ja karkailu pitkin metsiä. Onneksi näitä kohtauksia on edes vähän yritetty virkeyttää joillain pienillä yksityiskohdilla. Oikeasti onnistunut yksityiskohta- kohtaus on se, että aina kun Tuhkimo on satimessa, valkoiset kyyhkyset tulevat auttamaan. Nämä lintukohtaukset on tehty taidokkaasti eikä niitä haittaa pari toistoakaan. Päinvastoin, ne elävöittävät elokuvaa, ssavat sen taas käyntiin ja vauhtiin. Ainakin vähäksi aikaa.. Toisin kuin monet muut kohtaukset (varsinkin elokuvan alkupuolella) saavat katsojan tylsistymään ilman toistoakin.
Kuninkaan juhlissa musiikkina soitetaan `vanhaa tanssimusiikkia`, `keskiaikaista kamaa`, siltä se ainakin kuulostaa verrattuna elokuvan pääteemaan, joka on kuin eurovisio-intervisio-iskelmää. Se ehkä sopii tekoaikansa muottiin, mutta on siinä tiettyä (aika suurtakin) ristiriitaa verrattuna tähän `keskiaikakamaan.` Pienemmille katsojille tämä euroiskelmällisyys, aikansa, aikojensa tulkkaus varmaan meni ja menee paremmin.

Tässä versiossa Tuhkimo saa kolme (maagista) pähkinää, joista hän joka kerralla erikseen saa vedettyä aina uuden juhla-asun, aina hääasuun asti. Tuhkimon näyttelijä on oikein onnistunut roolissaan, muut ehkä eivät ihan niin. No, prinssissä on ihan onnistunutta poikamaista karismaa. Ihan kivaa huumoria tuo mukanaan prinssin `tuutori` joka on aina muutama askel prinssin perässä huutelemassa hänen peräänsä esim historianläksyistä. Näin tapahtuu ihan elokuvan lopussakin kun Tuhkimo ja prinssi ratsastavat yhdessä lumikukkulan taakse kadoten lumisavuiseen usvaan. Tässä kohtauksessa on lumisuutta ja sadun kauneutta. Myös kohtaus jossa Tuhkimo kävelee kohti kuninkaanlinnaa on satumaista jylhyyttä.


Mutta enimmäkseen, litteää ja latteaa.


lauantai 10. joulukuuta 2016

Kultakuume ja jääkenttäkomediaa - Road to Utopia (Usa-45)

Ja pakkaset jatkuvat.. Bob Hope ja Bing Crosby tekivät 7 Road to..-alkuista komediaa. Road to Utopia on niistä ainoa jonka olen nähnyt. Ja näin mainion komedian. Joka on virkistävästi sijoitettu jään ja pakkasen pariin. (Tai olen nähnyt osittain heidän viimeisen Road-elokuvan, Road to Hong Kong. Vaikka nimi ei sitä sanokaan, niin siinä päädytään ihan avaruuteen asti! Plutonius-planeetalle. Jossa vierailevat `special effecteinä` myös Dean Martin ja Frank Sinatra!! Olen nähnyt tästä nämä avaruusosuudet ja täytyy sanoa että ovat aikamoista Pekka ja Pätkä-tasoa, vaikkeivät he koskaan avaruudessa käyneetkään, heh :-) Muutenkin näissä elokuvissa taitaa olla Pekka ja Pätkämäisyyttä. Avaruudessa ei Suomen parivaljakko koskaan käynyt, mutta elokuvia tehtiin enemmän..)

Mutta nyt Utopiaan.. Aivan aluksi ollaan valtavassa talolukaalissa jossa vanha pariskunta (`vanhennus` tehty tietoisen tökerösti) tylsäilee iltaa. Yhtäkkiä paikalle pukkaa vanha mies vuosikymmenten takaa. Sitten kysellään mitä hänelle on tapahtunut sen jälkeen kun he joutuivat jättämään hänet Alaskan kultakentille silloin suuren kultarynnäkön aikoihin. Mies alkaa kertomaan.. ("I don`t want to bore you with my story." "That wouldn't be the first time..")

Hopen ja Crosbyn hahmot tekevät San Franciscossa `vaudeville actia`, laulua, tanssia, taikuutta, mutta joutuvat lähtemään käpälämäkeen kun näiden hulttiotaikureiden taika ja rahahuijaus paljastuvat. He päättävät erota, toinen lähtisi laivalla New Yorkiin, toinen Alaskaan. Mutta nämä toisiltaan rahaa varastavat hyypiöt joutuvat molemmat Alaskan laivaan, kohta kaikki rahansa menettäneinä. Mutta nämä hulttiot ovat kuitenkin ystäviä..

Alaskassa taidokas dialogi vähän jäätyy, mutta toimintaa tulee mukaan kultakaivoskartan, rakkauksien ja koiravaljakkotakaa-ajojen kera. Karttaa kaapataan ja löydetään, törmätään joulupukkiin ja ohiajaetun vuoren ympärille muodostuu Paramount Picturesin logo. (Road to Moroccossa taas aavikon kamelikyydissä lauletaan, että `Paramount suojelee meitä, koska allekirjoitimme viiden vuoden jatkosopimuksen!`) Dialogi kuivahtaa, mutta elokuva jatkuu kuitenkin mainiona. Eräs nykyajan elokuvarasituksista, puhuvat eläimet ovat tässä vielä `uransa` alkutaipaleella, ja ovat toimivia. Varsinkin kun niiden vilahtelu on maltillista, jopa pientä: Pilkkikala puhuu avannosta ja puhetta papattaa myös metsäkämppään nukkumaan vääntäytyvä karhu. Kun karhu asettuu nukkumaan Hopen hahmon viereen, niin hän sanoo mesikämmenelle: "Kun rikastumme, ostan sinulle kunnon turkin, ettei sinun tarvitse lainaturkiksissa kulkea."..

Onnistunut omituisuus elokuvassa on kertoja/keskeyttäjä, joka mm valistaa katsojaa näin: "Tämä on niin kutsuttu flashback." ja "Nämä näyttelijät ovat niin kutsuttuja extroja." Lisäksi hän `suoltaa` muutamia lausahduksia joissa on aikamoista seksuaalisväritteistä värinää. Näin tekee myös pääosakakasikkomme, sekä heidän rakkaudenkohteensa (Dorothy Lamour). Tätä teema jatkaa elokuvan loppu, jossa pariskunnan poika on kummasti toisen heeboista näköinen. Mutta kumman? "We adopted him."

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Pohjoisen puristuksessa

Jäistä, jäätynyttä jännitystä, jäätynyttä toimintaa. Tentacles of The North-mykkis vuodelta-26 näyttää melkein kymmenen vuotta vanhemmalta, niin suttuinen ja kökkölavasteinen se on. Nämä pienet lavasteet tosin tuovat pientä puristavuuden tuntua. Juoni on välillä outo, älytön, välillä tavallinen. Paloja puuttuu leffasta konreettisestikin, mutta siltikin nämä väitteet pitivät varmasti kokonaisessakin kokonaisuudessa.

Kaksi laivaa on pohjoisnavan seutuvilla tahoillaan jäätyneet kiinni jääryteikköön. Tai ovat siis jäätyneet kiinni lavasteisiin. Eiku ollaanpa nyt rehellisiä, jäätyneet laivat esitetään katsojille piirrettyinä, maalattuina tauluina. Toisessa laivassa miehistö tappelee koko ajan eristyneisyyden vuoksi (`like a beasts`, heistä on tullut hirviöitä) ja toisessa laivassa ei ole kuin yksi mieleltään järkkynyt nuori nainen. Nuori kapu löytää naisen ja sitten seuraa tutustumista, rakkautta, taas taistelua miehistön kanssa, eksymisiä jäälakeuksille (eli kierretään muutamaa pahvitötsää), eräänlaista eskimokultistelua.
Talvi, kylmyys jäälakeudet tuodaan tosiaan jollain alkeellisella tasolla ja tavalla esiin, siinä on jotain etäistä tuntua. Alkuasetelma kekseliään outo, mutta (lavaste)kiertely ja kaartelu alkaa elokuvan lyhyydestäkin (50 min) huolimatta tylsistyttää, mutta niissä on kuitenkin tuota mainittua `erikoisuustuntua`. Ensiksi alkavat junnata laivakohtaukset, varsinkin jatkuvat liian nopealla (ajan tyyli) tavalla tapahtuvat tappelukset. Ja toisaalta taas tapahtumattomat istuskelukohtaukset. Varsinkin ne. Eniten ne. Tappelukohtauksissa on kuitenkin jotain ei-aitoa, ei-todellista, mutta hassunnopeaa, typeränsekavaa rytinää.

Ihan katsottava, näytteleminen ookoota, jännitys on löysää, tahmeaa, kohmeista. Mutta ajatelkaapa, jos mukana olisi ollut elokuvan nimen "lupaamaa" jäälakeushirviötoimintaa. Mutta tämä tilaus, `lonkerot jäillä` :-) ei tässä elokuvassa hirviötyylisesti toteudu. Tässä lonkerot kuvastavat pohjoisen pakkasten, silmänkantamattomien jäälakeuksien ja eristäytyneisyyden puristavuutta. Ja nämä puolet elokuva tuokin onnistuneesti esiin.


P.S. LOPPUTWISTIVAROITUS! (Tai oikeastaan lopputwistin lopputwistin varoitus): Se on hassutteleva eli yhtä kuin typerä. Tosin niin tyrmäävä(n typerä) (-jälleen on luettu jännärikirjaa sängyssä, nukkumaan mennessä), että yksi-kaksi kertaa naurahtaa, mutta ei kyllä keho kaksinkerroin väänny naurun voimasta.. :-)

tiistai 6. joulukuuta 2016

Brides wore blood (Usa-82-84)

Pariskunta nukkuu sängyssä jossain pirun pajassa. Heti herättyään he alkavat kaivamaan seinää, josta löytyy kirjanen kirouksesta, vampyyrikirouksesta:

Mykkä käppyrässäkulkija, linnan talonmies jakaa kaupungilla neljälle randomisti(?) valitsemalleen naiselle lapun, jossa kutsutaan linnan kiertokäynnille. He kaikki saapuvat...

Linnassa kierrellään, illastetaan, vampiroidaan  ja jäädään.. Kirousta peruutetaan ja palautetaan. Koko ajan vampyyrilapsi kasvaa kohdussa...

Sekava vampyrointi, sekava zombailu (joku karvakasa kellarissa), ehkä vähän onttoa okkultismia. DVD:n kanteen piirretty kyklooppipäinen nainen ei esiinny elokuvassa. Välillä verinen.

Kummallinen tunnelma käy koko elokuvan läpi. Pikkuisen pidin.


P.S. Dvd:n `mainostekstit` kivoja: "Horror that will make you wet your pants." ja "Vampires. Exorcisms. Unwanted pregnancies." Ylisanat rules aina!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Ghost Ship (Usa-43)

Näitä nimiä riittää, mutta vuoden-43 Ghost Ship on toista merta ja maata.

Nuori mies palkataan laivaan `kolmanneksi kovimmaksi tyypiksi` edellään vain kakkostyyppi ja kapteeni. Hyvin pian hänelle selviää, että kapteeni on kusipää, samoin miehistö.

Enemmän kusipäisyyskuvaus kuin hulluus. Ilmeisestikin elokuvassa yritetään tuoda esiin kapteenin sekoamista, mutta ainakin meikäläiselle tämä tuotos on yksi nerokkaimmista kusipäisyyden syntymekanismeista ja leviämisestä kertovista kuvauksista. Kapteenin kusipäisyys ja sen leviäminen miehistön joukkoon on kylmäävää kamaa: Vaikka kapteeni tappaa yhden miehistön jäsenen kauheassa ketju"onnettomuudessa", niin miehistö asettuu kusipääkapteenin puolelle. Ja kapteenia vastustavaa kakkosmiestä vastaan. Ja tämä asettuminen tapahtuu vielä monta kertaa samanlaisissa merkeissä. Vain ihan lopussa tapahtuu pakollinen (nopeudessaan, ja muutenkin epäuskottava) käänne parempaan..

Ihan kuin tekijät olisivat halunneet tehdä teoksen ihmisen synnynnäisestä kusipäisyydestä. Näin sen näen. Vain loppu latistaa latinkia. En tiedä näkikö tekijäporukka ( mm tuottaja Val Lewton ja ohjaaja Mark Robson) näin, mutta ihmisen yleinen paskamaisuus leijuu taidokkaasti elokuvan juonen yllä. (Vaikkakin arvostan vähän kyllä sitäkin että edes kaksi-kolme tyyppiä on elokuvassa hyviä.)
Mitään Ghost Ship-mäisyyttä ei elokuvassa ole. Lopputaistelu on yllättävän verinen.

P.S. Elokuvan eräänlainen kertoja, mykkä merimies Paolo(!) Lindstrom (näin nimi ainakin dvd:n tekstityksen mukaan) on ilmeisesti suomalainen. Hänet esitetään aluksi pahan ilman lintuna, mutta lopussa selvittäjänä.


Leopard Man (Usa-43) - Lavaskismaa ja leopardeja

"Caged animals are unpredictable. They`re like frustrated human beings." Jacques Tourneaurin ohjaama, Cornell Woorichin teokseen perustuva ja Val Lewtonin tuottama elokuva on näppärä teos: Kahden esiintyvän taiteilijanaisen välisen skisman, "Mr Publicity Manin"" ja `tenderfeet`-miehen (toisen naisen mies ja `manageri`) publicity stuntien ja ihmisten ja eläinten erojen ja yhtenevyyksien selkeähkö soppa. Elokuva sijoittuu Uuteen Meksikoon.

Tanssijanaisten lavakilpailu johtaa siihen että toinen nainen säikäyttää kastanjeteillaan toisen naisen leopardin(! Great Entrance) lavalta livohkaan..
Sitten eläimellisiä tappoja alkaa tapahtua.. Filmin pituus (jonkin verran yli tunti) paaluttaa tarinan tehokkaaseen ja toimivaan pakettiin, tosin "It was a man"-lausetta kuulaan korvat täyteen. Tappaja on sekä yllätyksellisesti että tylsästi rakennettu. Mielenkiintoinen ristiriita.

Kastenjettien kalina on upotettu hyvin elokuvan läpi vievään jännitysmusiikkiin sekä tapahtumiin. Mustahuppumunkkien `paraati` (loppuratkaisu tapahtuu tässä) tuo mukanaan synkkää intiaanihistoriaa.