lauantai 30. maaliskuuta 2019

The Ultimate Ninja (Hong Kong-86)

Onko tämä myös Ultimaattinen Ninjaelokuva? No ei, mutta roskaa riitti. Mutta siitä myöhemmin, nyt ei mieli ja keho jaksa kuin Ultimaattisen Huonoon Jouluvitsiin, näin kevään keskelle:

Mitä Joulupukki sanoi pikku-Godfreylle? "Ho! Ho! Ho! Onkos Godfey ollut kilttinä?" Ja niin Pikku- Godfrey sai ensimmäisen elokuvakameransa... Ja loppu on valitettavasti "elokuva"historiaa. :-D

No, joo huumori sikseen. Eiku se tietenkin jatkukoon! Tämä kovan kaksikon, tuottaja Joseph Lain ja käsikirjoittaja-ohjaaja Godfrey Ho`n tie kuinka mones tuotos on taas sitä räkänaururoskaa ja törppötoimintaa "parhaimmillaan";  Mies hajoittaa harjoituksissa hapuilevan vaappuvasti sohien tiukassa kasassa olevia lasinpalasia pitkällä kepillä.(Ovat niin lähekkäin, että kuka tahansa ja mihin tahansa huitoo, niin aina särkyy ja putoaa. Ja miehemme tosiaan huitoo minne sattuu.) Ohjaaja-opettajansa sanoo: "You doin`great!" Sama mies hyppää korkeuksissa olevan riman yli, vain ylitys näytetään. "You doin`great!" Entäs tyypin asu! Musta kotkakuvioinen t-paita ja lähes kainaloihin nostettu kotkakuvioinenkauttasolkinen vyö! Entäs toisen kaverin kostyymi? Hihaton poolopaita, no nyt on nähty sekin, vaikken olis välttämättä halunnut!! Ja voiko (Ninja)elokuva jossa Ninja nostaa kiven takaa ninjafiguurin (ensin näkyy vain vapiseva figuuri) eteensä harjoituksiaan katselemaan olla huono elokuva? No ei voi!! Ja tämä tapahtuu vielä kaksi, eiku kolme kertaa!! Yksistään nämä kohtaukset tekevät tälle, tästä jo klassikkostatuksen!! (Ennen elokuvan katsomista katsoin tältä dvd:ltä Ninja The Protector ja Dragon Ninja-elokuvien trailerit, ja niissä vilahtaneet ritsa(?)ninja sekä puhallusputkininja, sekä varsinkin kahden `ritari`ninjan moottoripyöräturnajaiset jättivät Ultimate Ninjan varjoonsa jo ennen sen katsomista. Mutta jo yksistään tämä ninjafigurointi jätti nämä näkemättämät ninjailut täysin pimeyteen. Unohdukseen. Ultimate Ninja, Totta Tosiaan!)

Ja kyllähän tässäkin elokuvassa niillä ninjoilla lukee otsanauhoissa että Ninja. Ainakin joillakin. Varmistuksen varmistus. Ja tässäkin elokuvassa vilahti muuten sitten se puhallusputkininja. Ja jalkajousi. Jättikirvesmies"ninjan" (siis kirves on iso, ei mies) ja rautaputkininjan taistelussa aluksi epätasaisuutta, mutta ninjahan (se ilman lainausmerkkejä) potkii tuollaiset pojat, pellet pellolle!

Juoni; No joo...



perjantai 29. maaliskuuta 2019

Young Bruce Lee aka Real Bruce Lee aka Bruce Lee: The Little Dragon (Hong Kong-USA-77

Monet 70-luvun Bruce Lee-dokkareista kautta kloonielokuvista (ne ovat usein näitä kahta) olivat usein omalaatuisia, sekaviakin. Tämä Dick Randallin tuottama elokuva on myös erikoinen, mutta erikoinen juuri johdonmukaisuudessaan, pohjustuksessaan; Tässä yli puolet elokuvasta on pitkiä pätkiä Leen lapsuusrooleista Hong Kong-elokuvissa. Sinänsä ne eivät näytä juurikaan Kung fu`ailua sun muuta, mutta pikkuista viittausta siihenkin, niihinkin. Tärkeimpänä on nähdä Lee nuorena näyttelijänä. (Näyttelee isänsäkin kanssa.) Ja vaikka hän ei mikään mestariluokan näyttelijä ollut, niin kyllä hänellä tatsia oli. Silloinkin.

Elokuva etenee näiden elokuvien jälkeen suosioon. Erittäin kummallisesti (mutta myös mielenkiintoisesti, uniikisti, mutta täytyy myös todeta, tylsästi) elokuvan ensimmäinen puolisko kestää reilusti, reippahasti yli tunnin ja (kloonatut [1]) suosiovuodet 20 minuuttia! Tätä on yleisesti kritisoitu, syystäkin, olen itsekin vähän samaa mieltä, mutta, kuten sanoin, elokuvassa on myös uniikkia arvoa. (Vaikkakin lopputulos on vähän puolivillainen pannukakku; harvinaista, huonoa, hyvää, keskinkertaista. Mutta onhan elokuvan (eräs) nimi Young Bruce Lee. Tämä elokuva keskittyi siihen.)

[1] klooneina Bruce Li, Dragon Lee. Tais Sammo Hung`kin vilahtaa rivissä. Itse Brucekin näkyy lopussa. Juhlissa ja hautajaisissa.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Ninja Squad (Hong Kong-86)

Tämän leffan cool clou on se, että Ninjoilla lukee otsanauhoissaan Ninja. Kaiken varalta, kato jos ei erivärisistä disco kautta jumppa-ninja-asuista sekä miekoista sitä ninjuutta vielä huomaa. Ettei jää epäselväksi. Tällä kertaa viiksettömän Richard Harrisonin (Ninja Master Gordon) ja Dave Wheelerin (Ivan The Red, kutsuu edellämainittua Gordon The Cowardiksi) asuja on vielä tuunattu isoilla ja lepattavilla folio-hopea- olkatoppauksilla, hihoilla ja säärystimillä, saaden aikaan vielä avaruuskuninkaallisen vivahteen (asu)kokonaisuuteen. Ja heidän välisiin taistoihinsa.

Elokuvan toinen tarina kertoo Billystä, nuoremmasta ninjasta, juuri Ninjakoulun suorittaneesta joka on jokaisen työkkärin työntekijän ja työnhakijan perusprobleemin äärellä; "Ninjataidoista ei taida olla apua töitä hakiessa."

Pyssilläkin paukutellaan, koska tämä on myös gangsterointi.

Ihan kivaa iltapäivän Godfrey Ho`hoilua ja perusmäiskintää -ja räiskintää.


keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Reptilicus (Tanska(!)-USA-61)

Enpä tiennyt että Tanskassakin(!) on tundraa. Tai toimintamonsterielokuvaa! Sillä tämä on tanskalainen(!) toimintamonsterointi! Tai tanskalais-usalainen, American International Picturesin `esitys`. Mutta Tanskaan sijoittuva. Tuohon `tundraan` mennäkseni, filmin alussa kuparinkaivajat löytävät poran-putkentukkeena olevan hirviön peräpyrstön muka `Lapin tundrilta`. (Tundra ei näytä juurikaan tundralta, lehtevää ja rehevää riittää. Eikä lihakasat pyrstöltä. Eikä tundralta näytä myöskään suurehko lentokenttä jolta löytöpyrstö lennätetään Kööpenhaminaan.)

Reptilicus laittaa Köpiksen kappaleiksi! (Eikä ole sen jälkeen Kööpenhamina kuin ennen.) Ei nyt läheskään minkään Godzillan [1] veroisesti, mutta kyllä tämä kuriositeettiuden ylittää. Se asia mikä sen varmasti ylittää ovat hirviön suustansa ampumat Manaajamaisen vihreät (tämä on värielokuva!) happolimat, sähkösyljet!

Hirviö ja näytteleminen kaikilla koko ajan karmeaa kökköyttä, mutta katujen pakoonjuoksijamassoissa paniikin tuntua, varsinkin keskeltä kohoava silta-kohtauksessa, siinä jopa kauhua, kuolemaa. Ja katujen konekivääri tykki pataljoonat räiskivät petoa jatkuvasti ja `uskottavasti`.

Tanakkaa törvellystä.


"Is he good-looking?" "He has three eyes and false moustasche."

[1] Erona Godzilla-elokuvien Muovitokio-hävitykseen; Tässä näytetään enemmän sodan jälkiä. Tässä tapauksessa halvempi toteutus näyttää `aidommalta`, karummalta.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Casa de Lava (Portugali-95)

Tulipa edellisen tekeleen jälkeen katottua taas jälleen kerran kunnon elokuva, Greasy Strangler. Siinä on oikeaa, oikeanlaista outotta ja kunnon roskaa, poijjaat!


Mutta tällaisen tekeleen jälkeen (siis Aaaaaaaaah!`in jälkeen)  on välillä myös yhtä juhlaa katsoa kunnon taide-elokuva! Oikea elokuva! Nimittäin tällä kertaa Pedro Costan ohjaama Casa de Lava.
Se on eräänlainen `uudelleenajatus`-`arviointi` Jacques Tourneaurin klassikosta I walked with a zombie`sta. Nyt, tällä kertaa "zombie" on rakennustyömaan onnettomuudessa koomaantunut mies.


Mies on ainakin puolet elokuvasta koomassa sairaalassa. Muut keskeiset tarinaa `jouduttavat`  päähenkilöt ovat sairaanhoitajanainen ja `kappaleen` tunnistettavasti, mutta kirskuvasti sahaava viulistimies. Nainen on oikeastaan elokuvan päähenkilö, tai nainen ja koomainen mies, ja kun viulisti soittaa bändissä, niin hänen soittonsa sulautuu hyvin rytmiin ja iloiseen soitantaan, tunnelmaan. Porukkapoweria. Mutta kuka soittaa lopussa viulua? Elämä soittaa. Voittaa. (Ikikliselause; "Elämä voittaa", sillä kuolemahan meille kaikille koittaa, mutta elämä sitä vähän rajoittaa.)


Koomaista, kuumeista, kuumaa, laavamaisen-maisemaisen jähmeän `joutuisaa`, `vyöryisää `menoa`.
Jos edellistä ei ehkä halua, jaksa, pysty katsomaan uudestaan, niin tämän kyllä.


"We ought to die as children, and be born old."



maanantai 25. maaliskuuta 2019

Aaaaaaaah! (Englanti-2015)

Tässä Steve Oramin elokuvassa ei puhuta mitään ihmiskieltä, vaan apinamaisesti mesotaan, mölytään (tältähän ne eläinäänet usein ihmisestä kuulostavat) ja muutenkin toimitaan. Erittäin sottainen, sontainen (ja moni muu eritteinen) elokuva.
En yhden katselukerran perusteella pysty määrittelemään jääkö tämä vain yhden katselukerran kuriositeetiksi vai onko tässä paljonkin pinnanalaista tematiikkaa. Vai jääkö sekin vain kökösti toteutetuksi `ihminen on eläin kun vähän vaatteita vähentää ja ihoa raaputtaa`-keittiö, -tai pahemminkin sanottuna vessafilosofiaa.
Enemmän näkyi negatiivista tulevan elokuvasta mieleen, mutta uudet katselukerrat ehkä löytävät elokuvasta muutakin. Jos niitä kertoja tulee.


Mölyä ja suttua. Ja mahdollisesti (muita) ala -ja ylätasoja?

Urpoa roskaa. Löysää roskaa. Tylsää roskaa.




Ja miksi näissä leffoissa hyvin usein, kun halutaan, yritetään olla `rajuja`, näytetään runkkausta, ruualla räpimistä, spermaa ja yrjöämistä. Niin näytetään tässäkin. Boring as heaven, taivahan tylsää!

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

The Legend of The Holy Drinker (Italia-Ranska-88)

Alkoholisoituneen kirjailijan Joseph Rothin omiin kokemuksiin perustuvan upean novellin Ermanno Olmin filmatisointi voitti vuoden-88 Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Ja täysin syystä. Ja varsinkin Rutger Hauerin syystä. Hän on pääosassa mestarillinen. Ohjaaja Olmi oli nähnyt Hauerin Liftarissa(!), ja halusi hänet tähän elokuvaan. Hyvää havannointia, sillä Hauerin kasvot, ilmeet, kehonkieli sopii nyt erittäin hyvin `rauhallisen juopon` rooliin. Hän on harvinaisen aidosti yhtä aikaa sekä tilanteesta toiseen lentelevä haavanlehtinen että stoalaisen tyyni, varma myhäilijä.


Hauer on Andreas Kartak, Ranskassa sillan alla asuva puvuntakki-poplarijuoppo jonka kaikki rahat (niitä vain ilmestyy) menevät viinaan. Nämä ilmestymiset ovat Rothin tarinan ja Olmin, Hauerin elokuvan pääpointti, puoliarkinen, puolifantastinen-satuinen pääpointti; Elokuvan alussa rikas mies (joka väittää myöskin olevansa asunnoton) antaa Kartakille isohkon summan rahaa. Takaisinmaksulla ei ole kiirettä ja sen voi sitten maksaessa lahjoittaa Pyhälle Thereselle, kappeliin.
Kartak on periaatteen mies, mutta maksureissut päättyvät aina viimeistään vähän ennen kappelia johonkin esteeseen; Juopotteluseuraan, naisiin, huijariseuraan, naisten raivoamisiin (luulevat Theresen olevan uusi nainen) jne... Mutta satumaisesti Kartak saa aina rahaojenmenetyksen jälkeen jonkun käänteen, suoran jälkeen taas lisää rahaa... Ja tätä ei tosiaan ole tehty millään  absurdillakaan huumorilla, vaan arkisella absurditeetilla, arvaamattomuudella, uskottavuudella. Baarit ovat ajattomuudessa, rajattomuudessa vähän Kaurismäkeläisesti kelluvia mikrokosmoksia, joissa `juopot` on sijoiteltu teatterimaisesti, mutta aidonoloisesti lähes puhumattomaan tuijotukseen. Mutta heissä kukkii, vilkkuu, väikkyy iloisuuttakin.  Absurdia iloisuutta kyllä tulee mukaan elokuvan Itäblokkielokuvamaisella huilu ja muu puhallinääniraidalla (Kartak ja juoppokaverinsa ovat `Itäblokista`) ja se hajoittaa ja tukee tarinaa vaivattomasti. Hauer on tosiaan huikean rauhallisessa, mutta varmassa vedossa tässä `pullo laineilla`-hahmossa. Pyhä hahmo, pyhä pullo. Mestarillista pienten, pienten liikkeiden täyttä hallintaa. Ja ei-hallintaa. Huh-Huh, mikä suvereeni suoritus!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

The Brain Machine (Englanti-55)

Rikollisehko (ei kuitenkaan rikosrekisteriä) mies päästetään sairaalasta pois. Sairaalan tohtori (Elizabeth Allan) huomaa yhtäläisyyden neloismurhaajan ja hänen aivokuvissaan. Mies kaappaa tohtorin autotallimurjuunsa. Miehen ja naisen perässä ovat poliisit, naisen tohtoriaviomies (josta nainen on melkein eronnut, koska mies on naimisissa sairaalan ei hänen kanssaan) sekä muutamat hämärämiehet...

Elokuvan nimellä mainostetaan liioittelevasti scifiä, mutta mainoslauseilla, myöskin liioittelevilla, vääräänvääntävillä sellaisilla, britti-noiria. ("STOP THIS KILLER!") Elokuva taipuu vahvasti viimemainittuun (viimeinen puoli tuntia kuitenkin suht tanakkaa takomista) , mutta kokonaisuutena ollen perus-britti-noiria. Melkoisen keskinkertaista sellaista.

-Viittausten viidakko vie elokuvaa harhaan, ja varsinkin genreviittausten. Muotopuoli, päättämätön elokuva, mutta suht katsottava.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

The Brain Machine (USA-77)

Do you ever think about your brain? Alussa Tohtorismies tohtoristakissaan, salkku sylissään juoksee tutkimuslaitoksesta metsään piilotellen puun takana, ja taas juoksuun ja tappoon... Kummallisin kohtaus: Kaksi Henry Silvan näköistä miestä keskustelee pistoolin ja puukon eroista. Tai jotain sinne päin. Pikkuisen sinne päin.

"You mean the whole truth?" "Yes." "The whole truth?" "Yes." "Golly! This experiment`s gonna have x-rating!" Neljää tyyppiä naurattaa, minua ei. Minua v*tuttaa. No, nämä neljä tyyppiä tulee johonkin hämärään sekotutkimukseen (no mieltähän siinä kronklataan) maailman tilasta, yksi on pappi ja yhdellä näinkin laaja, monipuolinen cv: (Sonny Bonon näköinen) rekkakuski-baarimikko-puuseppä. Mites puutarhuri? Mielen puutarhuri? No, ainakin mielen puuseppä.
Ja puista ja puistattavaa on koko elokuvan `funktio` ja meno muutenkin. Mielipuolisen masentavaa menoa koko teos. Hypitään sinne ja sun tänne ja varsinkin niiden ohi, sivuun, ja taas `palataan` `johonkin`. Kai tällä yritetään kuvata jonkinlaista mielenhallinta-salaliitto-sekamelskaa. Eiku ei.
"Maybe God knows, I don`t."




perjantai 15. maaliskuuta 2019

Vaarallista vapautta (Suomi-62)


Mies pakenee rajan yli. Suomeen. Länteen. Mutta lännemmäksi olisi päästävä. Suomessa on auttajia, mutta myös tietenkin varsinkin päinvastoin.


Tämä Veikko Itkosen viimeinen ohjaustyö ihan kerran-pari katsottava kuvaus joka saa voimansa, mutta myös kärsii isosta hahmokavalkadista. `Nuorisoketjun` näyttelijät Maija Karhi, Antti Litja, Ville-Veikko Salminen, Risto Aaltonen, Tarja Nurmi lunastavat hyvin paikkansa, mutta Irma Seikkulan ja Kullervo Kalskeen kulissi-pettämis-avioliitto on päälleliimattua filminjatketta. Leo Jokela `vilahtavana` kännisenä kusipääkopeloijana sekä selittäjänä-sönköttäjänä ja Erkki Viljos nauravaisen, niljaisen smoothina päällikkönä ovat sellaista myös, tyhjänpäiväistäkin, mutta erilaista roolitusta johon olemme heiltä tottuneet. Hahmot onnistuvat heiltä. Varsinkin Viljoksen kaahaus ja paahto on järjetöntä, mutta (siksi juuri) toimivaa.
Ohjaajan pojan Jussin Strangers-bändin rautalanka sopii hyvin kohtauksiin ja tunnetilojen kuvauksiin. Vilahtaapa bändi keikallakin.











The man who finally died! (Englanti-62)

"That`s my father!" Hemmo (Stanley Baker)  on luullut että hänen saksalainen isänsä Kurt Deutsch (onko enää, voiko olla saksalaisempaa nimeä?) on kuollut jo parikymmentä vuotta sitten Saksassa. Mutta sitten isä soittaa ja käskee käymään. Mutta isä on kuitenkin kuollut. Vai onko?


Tylsää taaperrusta. Ei auta Bakerin pikkuisen liian isot aurinkolasit, jotka ovat kyllä cool kuin kevätpuro, eikä auta edes se, että Saksassa odottaa myöskin itse Peter Cushing!! Elokuvan juliste julistaa ja lataa liioittelun tyhjiin korkeuksiin: "The mystery of the century explodes!" (Ei räjähdä, ei sinnepäinkään. Ei edes tussahda, synny suutaria. Mysteerikin mitätön.) Ja: "Stanley Baker in A.C.T.I.O.N!" Eiku: B.O.R.I.N.G!  T.Y.L.S.Ä.Ä!
Elokuva joka lopultakin loppui...

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Biohazard (USA-85)

Fred Olen Rayn ohjaama elokuva on mukavasti limaa valuttava, mössöä tekevä öllömölliäinen-öllömölliäis-alieni-roskailu. Oikein onnistunut ja napakka tunti ja kymmenminuuttinen.
Angelique Pettyjohn esittää pökkelönnerokkaasti blondipsyykikkoa. (Pettyjohn on ehkä tuttu samantapaisesehkosta roolista Jim Wynorskin Lost Empire`stä Whiplashin roolista. Siinä' mustatukkaisena.) Ohjaajan viisi(!).vuotias poika Christopher esittää minikokoista alieenia! Hirviöhän, hänhirviö repii elokuvan "keskeisessä" kohtauksessa E.T.-elokuvan julisteen!! (Liekköhän, lieneeköhän aito?)

Perusrapaista, perusrupista roskaa. Ehkä perus`tason` ylikin.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Videomannen - Videoman (Ruotsi-2018)

Tässäpä onnistunut, tähän päivään sijoittuva nostalgisointi. ("An anti-80s nostalgia movie" lukee dvd:n takannessa ja pääosamies sanoo elokuvan alussa: " In 1980 I was standing in a radio and tv shop. Then I saw them. Fat shiny boxes with animated covers. VHS tapes. A year later I ran the best video store in Sweden. This is 2017. A completely different world." Ja dvd:n kannessa vielä kryptataan: "VHS is dead.")
Vaan eipä olekaan. Joka paikassa Kaikilta. Videomannen on loistava fiktioelokuva vhs-keräilijöistä, keräilijästä, keräilystä vahvan tietämyksen, kunnioituksen sävyttämänä. Keräilyn ihanuus ja kurjuus tulee tutusti,  konkreettisesti esiin; Löytämisen riemu, samoin kuin vajaan ja varsinkin täyden kokoelman kauhu. (Nuuskamuikkunen. "Hemuli ei ole enää keräilijä, hänestä on tullut pelkkä omistaja. Eikä se ole läheskään yhtä hauskaa.") Elokuvien katsomisen sekä vhs-kansien esiinneellistämisen, hypistelemisen riemu  (samoin kuin LP-levyissä on keräilijöitä, jotka pitävät kansia vain `esitttely`-hyllytavarana) että näkemättömän (lue: varsinkin omistamattoman) elokuvan tuskaisa etsiminen. Oivia vhs-keräilyn anekdootteja ovat tässä elokuvassa mm välillä jatkuva pysäytyskuvien käyttö (tässä tutkitaan pysäytyskuvista tekikö Rosalba Neri hard core-otoksia) ja keräilykohteiden vaihtumisesta elokuvahistorian sisällä ("Kerään nykyisin 60-luvun Tsekkielokuvaa,") Loistavia huomioita. Mutta tässä keskitytään tietenkin lähinnä genre-elokuvien, varsinkin kauhun keräilyyn, keräilijöihin, keräilijään. Näemmekin suht paljon vanhoja, täällä monesti tuntemattomiakin, vanhoja-Ruotsi-nauhoja. Ja muitakin. Naapurimaamme vhs- kulttuuri jäikin aikoinaan paljon Kreikan ja Hollannin nauhametsästyksen varjoon. Kiitos tästäkin kultturiteosta. Ansiokkaasti, ankarasti, rohkeasti tuodaan myös keräilyn haitta-ääripäitä esiin; Yksinäisyyttä, alkoholismia. Mielenterveysongelmia. (Välillä pääosaheebo nähdään, tai hän näkee itsensä tv:n sisällä hakkaamassa ulospääsyä.) Mutta myös kahden erilaisen (ja kuitenkin niin samanlaisen, vaikkakaan toinen ei periaatteessa keräilijä olekaan) yksinäisen varmaa hapuilua toisiaan kohti. Mutta ei todellakaan mihinkään Jenkki-tyyliin, eikä minkään maan tyyliin, vaan ihmisten tyyliin. Todella monipuolinen elokuva.

(Yksi juttu vähän harmii. Miksi ns ei ihan tavalliset miehet, jopa vähän ns yhteiskunnan ulkopuoliset esitetään lähes aina hupparihemmoina? Ja jotenkin se, että pääosamiehellä on älypuhelin, tuntuu mokalta, virheeltä.)

Ja todella monipuolinen elokuva siitäkin huolimatta, ettei tämä oikeastaan ollut yhtään sellainen kuin etukäteen odotin. Ajattelin, että tämä on `harvinaisen nauhan verinen metsästys` tai/ja `seiskari- kasarielokuvaretrogoreilun tyylinen murharetrosplättinki`, mutta tämä olikin aivan jotain muuta. Jotain paljon parempaa, onnistuneempaa ja ennenkaikkea aidompaa. Arkisempaa, jopa.

Ennio(hieno nimi-idea!) on isossa kellari`studiossaan`, kasettien säilytys ja katselupaikassaan, oikeastaan kodissaan, suurimman osan ajastaan viettävä viisikymppinen mies jonka keräilykaveri Bosse on jo liuennut seurustelun satamaan ja joka pikkuhiljaa törmää alkoholisoituneeseen, työpaikkakiusattuun naiseen, Simoneen, Egypti-orientoituneeseen "keräilijään". Elokuva jättää kauniin kuvan; Keräilyä ei välttämättä tarvitse lopettaa, ei ehkä hiljentääkään. Ihmisiä, kiinnostuksenkohteita voi yhdistää. Tai pitää ominaan.

Aidonoloinen, tiedontäyteinen fiktio, kuvaus ihmisistä.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Haldane of The Secret Service (USA-23)

Kahlekuningas Harry Houdini teki yhden käden kourallisen elokuviakin, mutta suosio oli tietystikin enemmän kahle-esitysten puolella. Tosin elokuvissakin, yleensä lopussa, näytetään yksi, kaksi kahlehdintaa, tässä siipiratassidontaa ja pyörintää. Houdinin paras näkemäni elokuva on The Man from Beyond, mutta tämä Haldane on kuiva, laahaava ja tylsä dekkarointi jonka juuri ja juuri katsoo Houdinin elokuva-anekdoottiuden takia. Sillä niin lyhyt oli se ura.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

The Cruise of The Jasper B. (USA-26)

Olemukseltaan, toiminnaltaan; viiksekkyydessään, paidattomuudessaan eräänlainen esi-Errol Flynn,  Rod La Rocque esittää ties kuinka monennen polven seikkailijasuhaajaa (elokuvan alussa hänet nähdään 1700-luvun merirosvo-naistenmiehenä) joka joutuu ilmeisesti myös ties kuinka monennessa polvessa pulaan; Hänen talonsa ja hänet ulosmitataan. Ulosmittaus-huutokauppa menee niin pitkälle että sänkyä kannetaan pois hänen vielä nukkuessaan siinä, kylpyamme hänen kylpiessään... Kylpeminen onkin jostain kumman syystä yksi elokuvan juttuja. Myös elokuvan naistähti (Mildred Harris) nähdään kylpemässä ja verhon takana varjokuvana `alastomana`, kuivaamassa ja pukemassa. Aiheuttanut varmaan kiimaa ja kohua aikanaan. Samoin La Rocquen esiintyminen, hän bostailee ilman paitaa pitkiä aikoja ja elokuvan naislaumat kikattavat, kääntyvät punastuneina kun La Rocque laittaa pitkiä alus/yöhousuja (aamulla, päivällä!) jalkaansa!, mutta kaikilla onkin käsipeilit joilla seurata tyyppiä ja tilannetta!

Hauska, mutta myös vaivaannuttavan toisteinen. Mutta myös vauhtia piisaa: Mainittakoon kohtaus, mitä sanotte kohtauksesta jossa surffaillaan ilman kuljettajaa olevan auton katolla pomppivassa `ruumisarkussa`( lautalaatikko, myös arkussa, laatikossa oleva hemmo hengissä) täyttä vauhtia mutkamäissä kohti rantaa.  La Rocquen jatkuvat leveät naureskelut milloin missäkin tilanteessa suttaavat, upottavat elokuvaa kummallisiiin suuntiin, mutta toisaalta myös kummallisuudet (esim mainittu huutokauppa) pitävät sitä pinnalla. Erikoinen cocktail. Erikoisista erikoisin idea on testamenttitekstin tarttuminen paperista kylpijänaisen selkänahkaan! Puhumattakaan pommituksista, tykistötulituksista (niin maalta kuin mereltä) sekä valtavien sotilasrykmenttien hyökkäyksestä häälaivaa vastaan. Sillä tämä tuottaja Cecil B. DeMillemäinen, massiivinen offensiivi huipentaa elokuvan pääjuonen; Seikkailijasuhaajan suvussa on mentävä naimisiin viimeistään 25- vuotiaana sukulaivassa. Muuten ottaa ohraisesti. Tosin elokuvassa ohraisestiotto menee ja toteutuu jostain syystä `vähän` vinoon jo päivää ennen "laskettua aikaa". Myös Mildred Harrisin hahmolla oma oja `kannettavana`; Hänen `selkätestamenttinsa` takana on ilkeä sukulainen ja pääosaparin eteen pelmahtaa sattumalta myös postiautoryöstäjä- gangsterisakki. Ja `ruumisarkku` ja ryöstösaalislaatikko tietenkin sekoontuvat kuljeskellessaan maanteitse ja vesitse. Ihan vauhdikasta menoa.