tiistai 31. tammikuuta 2017

Wet Asphalt (1958)

Sodanjälkeisessä Berliinissä toimittaja (Horst Buchholz) pääsee vankilasta ja pääsee myös heti tyhjää pitkää katua kävellessään (taas, aina näissä nää kadut on tyhjiä!) auton kyytiin. Hänet nappaa iloisuuden ja viiksiensä taakse lïpevän huijausmeininginsä kätkevän lehtimogulin autonkuljettaja.
Moguli ottaa hänet heti töihin ja töitähän riittää, raportoitavaa riittää.. Kyseessähän on kuhisevat ajat. Tämmöisessähän ajassa on vääntöä moneen suuntaan, jopa joka suuntaan, jopa suuntiin joista ei ei ole vielä mitään tietoa, ehkä vähän tuntumaa, aina ei sitäkään...
Toimittaja on säntillinen, tehokas, määrätietoinen ja haluaakin jo saada omia juttujaan, omalla nimellä enemmän esiin.. Lehtimogulin toimistossa onkin viikottainen työtapa lähettää ennen viikonloppua erääseen pariisilaiseen lehteen joku sopivan jännittävä, ja yleisöä kiinnostava uutinen, tai  edes uutisen ensimmäinen osa. Nyt ei oikein sellaista löydy ja moguli alkaa ihan selvästi omasta päästään, miettien, katkoen ja kakisten kertoa "vanhaa" tarinaa natsisotilaista jotka ovat jääneet vuosia sitten ruokatavaroita täynnä olevan bunkkerin vangeiksi. Nyt moguli jatkaa tarinaa, `legendaa` sillä että nämä sotilaat ovat nyt päässeet pakoon sieltä. Kaikista kakisteluista huolimatta toimittaja`poika` ottaa heti jutun todesta ja alkaa töihin.. Ja alkaa tämän tiimoilta useaan kertaan töihin, sillä pomo kertoo tarinaa aina pikkuisen eteenpäin per perjantai, jatkokertomustyyliin. Näin saadaan juttuideaan (ja rahantuloon) jatkuvuutta. Erityisesti nostetaan esiin eräs sokea sotilas. Tämä oli elokuvan ensimmäinen epäuskottavuus, sillä niin sävellettyä ja epävarmaakin esiintymistä pomon tarinakengertelu on. Sokea alkulimakin sen kyllä huomaisi..


Tämän jälkeen elokuvaan tulee enemmän voimaa ja ideoita: Mielenosoituksia syntyy (kylmäävää kamaa, varsinkin kun isoihin väkijoukkoihin käytetään vesitykkejä keskellä talven pakkasia ja lumimassoja) ja kansainvälinenkin konflikti koputtelee (Neuvostoliitto, Puola, Saksa) pikkuisen ovella.

Tämän jälkeen elokuva alkaa taas tökkimään. Se ei osaa oikein päättää ollako kompakti konfliktinen kansainvälisyyskuvaus vai korruption kuvaus, eikä myöskään osaa tehdä näistä sopivan `jaoksellista` teosta. Näyttelijätyökin tökkii. Se on välillä vähän liian laiskanpuoleista tällaisiin kuvioihin.

Nousuja ja laskuja, mutta kuin hitaassa, jarruttelevassa vuoritoradassa. Ja suurin osa ajasta körötellään kuin sirkus/tivolijunan kyydissä. Vakavat aiheet (koputtelevat konfliktit, lehdistön suhmuroinnit-valeuutiset/vastuu) vesitetään laiskalla kerronnalla, laiskalla näyttelemisellä. Varsinkin tää uutishuijauspuoli etenee kuin vesi Saharassa. Sen seurauksia näytetään vilauksittain vauhdikkaammin.

P.S. Tätä tituleerataan myös `lost noìriksi`, mutta ei tää kyllä  noiriakaan sitäkään ole, jonkinlainen sotanoir (tai tietenkin enemmän sodanjälkeisyysnoir, sotaan kyllä paljon viitataan) ja raunionoir ehkä. Dvd:n kannen James Dean-mäinen `tupakoiva pitkätakkimies kävelee kadulla`-kuva ei oikein natsaa itse elokuvaan. Jos se `lost noir` tarkoittaakin sitä, että tästä on noir kateissa, heh...

lauantai 28. tammikuuta 2017

The Cage (Usa-47)

Taiteen tuntematon monipuolisuusmies Sidney Peterson oli varsinkin avantgarde/dokumentti- elokuvaohjaaja (Disneylläkin vilahti) oli myös kirjailija, kuvanveistäjä, taidemaalari, mutta elokuva vei `voiton.`
Hassutteleva taidevakavointi, vakava taidehassuttelu. Lyhytelokuva The Cage kertoo taiteilijasta, `taiteilijan silmästä`. Konkreettisemmin juuri `silmästä`, sillä elokuvan eräänlaisena päänäyttelijänä on askarreltu silmämuna, joka  alkaa tutkimaan maalattavaa mallia ja taiteilijan huonetta ensin taitelijan kädestä käsin ja siitä karaten ensin huoneessa ja sitten kaupungilla pyörien ja leijuen.
Elokuvan nimeksi voisi laittaa juurikin tuon The Eye, sillä se tutkii, kulkee (, kuuntelee?), näkee kaikenlaista, mutta rekisteröikö se ne? Siihen taas saattaisi viitata tuo Cage. Sillä kun silmämuna karkaa, niin kohta taiteilijalla on päässään lemmikkilintuhäkki. Häkki, jossa vähän aikaisemmin oli ollut patsaan pää. Ja hän lähtee myös kaupungille, häkki päässään.. (Patsaat ovat avantgarde-elokuvan perustavaraa, sekä hyvässä että pahassa.) Onnistunutta avantgarde-hassuttelua on kohtaus jossa taitelija ottaa pensselillä paletin päältä ketsuppia paahtoleivälle sekä tavaroita kadottava siivousmoppi.

Elokuva on avantgarden, slapstickin, trashin, vakavan ja hauskan omituinen, mutta onnistunut sekoitus. Slapstickiä on nopeutetut kilpakävelijäkävelyt pitkin kaupunkia, trashia suttuisen irvistelevät näyttelijäsuoritukset. Nämä nopeutetut kaupunkikävelyt ovat kuitenkin avantgardistisen elokuvan (sekä slapstickin varsinkin) kulunutta kamaa jo (ja varsinkin) tuolloin, varsinkin kun niitä korostetaan avantgarde-elokuvan vielä kuluneemmalla kuviolla; "vastaan""tulijat" kävelevät hidastettuina taaksepäin.. (Alaspäin filmillä käännetty ja taaksepäin pyörivä karuselli tosin taas on melkoisen kiva idea ja toteutus.)
Mutta kun elokuva on muuten niin  eteen, taakse tai johonkinpäin pyörivä, ei vain määrättyyn suuntaan, niin taiteen jokasuuntaisuus tulee siinä onnistuneella tavalla esiin. Samoin kuin taiteentekemisen ja katsomisen vaikeus. Tyhjän taulun, tyhjän paperin, tyhjän taiteen tuska..

Tähän Peterson viitannee seuraavassa lyhärissään, The Petrified dog, jossa taiteilija on pystyttänyt puistoon taulusta pelkät raamit telineeseen ja sutii pensselillä ilmaan. (`Taulun` taideaukon läpii näkyy kauempana kasvavia puita.) Yksi puistokulkija tuleekin neuvomaan taiteilijaa, mitä kannattaa korjata, mitä jättää, miten maalata... Aivan oivallinen idea ja toteutus, mutta muu elokuva ei ole valitettavsti samaa tasoa. Nämä kohtaukset olisivatkin sopineet Cageen paremmin. Kruunanneet sen.


perjantai 27. tammikuuta 2017

Cry of the City (Usa-48)

Ei ne kaikki noirit nappaa. Mestari-noiristin Robert Siodmakin ohjaama Cry of the City kärsii jähmeästä aloituksesta, ehkä myöskin vähän Richard Conten jähmeästä näyttelemisestä (se tosin tuo lisää tehoja hänen hiljaiseen, niljaiseen hahmoonsa) sekä myöskin Victor Maturen yhtälailla jähmeähköstä hahmosta, mutta häntä tosin taas näytetään liian vähän, hänen hiljaisen jyräävä poliisihahmonsa olisi luultavasti saanut lisää voimaa ja kerroksia pitemmällä kaavalla.

Conten esittämä, haavoittunut rikollinen karkaa vankisairaalasta (tätä ennen on tosin puoli tuntia tylsistelty) ja hänen jahtiporukkansa päänä on Victor Maturen esittämä poliisi. Nämä `kaverukset` ovat kummatkin kotoisin samoilta seuduilta, italialaiskortteleista. Tämä teema on tuotu jokseenkin hyvin elokuvassa esiin, se nilkuttaa ensimmäistä puolituntistakin jollain lailla ja `vauhdilla` eteenpäin.
Kuten sanottua, Conten perusjähmeä (papattaminen,) näytteleminen vähän  rassasi (hyvin kirjoitettu, mutta vähän liian lattea kusipääkuvaus, robottimainen). Maturen karisma kukkii komeammin. (Maturen karisma on kuin Stallonen parhaimmillaan.) Älyttömyyksiäkin löytyy (vankisairaalan `sellin` rautaoven saa auki lusikalla!), mutta näppärähkö noir, ei enempää.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Histoire(s) du Cinema (Fra-88-98) - Pimeyden ja valon vastaus...

...Kysymykseen Mitä elokuva on? Eli, Lyhyesti massiivisesta: Jean-Luc Godardin kahdeksanosainen videotaide-tv-sarja elokuvan historiasta on rasittava, mielenkiintoinen, erilainen - ei-perinteinen avantgardistisesti vilisevä spektaakkeli aiheestaan. Tai enemmänkin aiheistaan, sillä mukana on mm kuvataide, valokuva tietenkin, mutta odotetustikin varsinkin kirjallisuus.
(Taiteiden ja ajatusten synteesi.) - Enemmänkin tämä on sarja `ajatusten historiasta` ja siinä, `ajatuksellisesti`se onnistuukin odottamattoman hyvin. Paljon on tavaraa joka menee yli ja ohi, paljon paskaakin, mutta paljon myös tavaraa joka osuu ja napsahtaa. Tämän tekee juuri tämä taidelajien laajan skaalan yhteenuittaminen. Siitä muodostuu kivan kokkareinen, tanakka soppa. Alussa on nieleskelemistä, mutta pian (no, meni siinä jonkin aikaa) uusia `makuelämyksiä` tässä kerroskeitossa oikein odottaa. Vastaan tulee mielenkiintoisia ajatuksia, värikkäitä taideyhdistelmiä ja näiden yhdistelmiä. Mutta yhä myöskin turhaa toistoa, liiallista vilinää ja käsittämättömyyksiä. Onhan Godard kuitenkin kyseessä. Mutta luulen että voi käydä niin kun toistan tätä (turhaan?) muutamaan kertaan, siis sarjankatsomista, niin jotain ajatuksia avautuukin. Mutta käsittämättömyydet pysyvät käsittämättömyyksinä. Ja tietenkin turtumista tapahtuu. En tiedä, ehkä joskus turtuminen  voi auttaa aisteja omaksumaan joitain ajatuksia paremmin (muurit ovat matalalla) kuin tarkkaavaisena ollessa, tietenkin hyvässä ja pahassa.
Godardmaisesti, avant-garde-elokuvamaisesti elokuvanäytteissä uutetaan välillä toisiinsa  klassikoita, dokumenttifilmejä ja pornoelokuvia.


Itse elokuvan historiasta sarja kertoo paljon, mutta se mistä erityisesti pidin tässä oli se että esim melkoisen ohi vilistävien elokuvien nimiä ei oltu kirjoitettu mukaan (kiva, uniikki toteutus historiateoksessa). Tämä aiheutti ainakin meikäläisessä sen että en pysähdellyt näihin yksittäisiin elokuviin tai henkilöihin (tyyliin `tää ja tää on nähtävä` (1) kuten perinteisempien historiadokumenttien kanssa käy). Tällainen on katkonaista katsomista. Nyt halusin nimenomaan katsoa tätä dokumenttia.


`Elokuva on sanoille jotka juuttuvat kurkkuun.`


(1) Myös tuttujen elokuvien ja henkilöiden bongaaminen on ihan kivaa, mutta joskus myös rasittavaa. Tässä teoksessa niiden merkitys itselleni väheni sitä mukaa kun antauduin enemmän teoksen, teosten, taiteen, elokuvan ja ajatusten virtaan ja niistä tuli yhä pienempiä, mutta totta kai tärkeitä, saarrekkeita ja maamerkkejä tässä dokumentissa.


P.S. Historie(s) du Cinema lausahdus käsittää, sisältää sanat historia sekä stoorit, ja onko englantilaisittain kuultavissa myös his stories?

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Le Million (Fra-31)

Rene Clairin äänielokuva Le Million on huikean hauska ja innovatiivinen kaaoskomedia joista monet myöhemmät ovat ottaneet mallia.

Taitelija-naistenmies-hunsvotti ("Scoundrel! Murderer! Artist!") on kahden naisen pyörityksessä ja velkaa sinne ja tänne. Sitten selviää että hän on miljoonan frangin onnellinen omistaja, koska hänellä on voittoisa veikkauslippu. Mutta lippu on takin taskussa joka vahingossa ja tarkoituksella vaihtaa omistajaa. Takki seikkailee juopon-rosvon-pianistin kautta oopperalaulajalle jne. Yksittäiset ihmiset ja valtavat massat etsivät lippua. Kaaos on käsinkosketeltava. Sotilaallisesti marssivat ja laulavat rosvoporukat ja poliisipataljoonat ovat mm mukana, tavalliset katu ja rappukäytävätaallajatkin osallistuvat tuskaan ja riemuun myös laulamalla. (Yksittäisen taksikuskin matkahinta nousee taivaisiin kun sekä poliisit, rosvot ja muut käyttävät hänen palveluksiaan, mittaria ei välillä suljeta.) Mutta onneksi tämä ei ole musikaali, nämä lauluosuudet ovat melkoisen pieniä pistoja, tosin hyvin onnistuneita sellaisia, antavat välillä elokuvalle toisenlaista lentoa. Enimmäkseen tämä on `peruskomediaa`, erittäin oivallista sellaista.

"That`s the ticket!"

Crossfire (Usa-47)

"If you think he killed anybody, you`re crazy." "Why?" "He`s not the type." "Everybody`s the type." "He couldn`t kill anybody." "Could you?" " I have." "Where?" "Where you get medals for it." Eli `sotilas-noir` on kyseessä. Ja sanoma-noir. Elokuvassa otetaan voimakkaasti, kriittiittisesti kantaa Usa:n antisemitismiin. Tämä tulee erityisesti esiin poliisipäälikön puheessa. Ohjaajana on Edward Dmytryk, ja pääosissa kolme kovaa Robertia, Young, Mitchum ja Ryan. Mitä nyt Mitchum vähän kiltteilee alivaihteella. Young on heistä paras. Tuleva Tarzan Lex Barker piipahtaa poliisina.

Muutamaa sotilasta, ylempää ja alempaa, no ei kovin korkeaa, epäillään kahdesta murhasta. Mukana tietenkin myös `salaperäinen nainen`, "... talking bout ourselves- I`m serious." "Sure. I know. I remind you of your sister" "You remind of my wife."

Tärkeä ja tanakka teos. Dekkarimaista etsivätoimintaa ehkä vähän liikaa minun makuun.

"Snakes are loose."

P.S. Ja tätä tanakkaa tykitystä, sanallista sellaista riittää tässäkin melkoisesti: "I don`t like cops." "Nobody likes cops." / "Tonight`s a long time ago." / " You remember Mitch?" "Why, does he have two heads or something?" / "...and make some dough by the next war.."

torstai 12. tammikuuta 2017

Model Shop (Usa-Fra-68)

Jacques Demyn ohjaama Model Shop on melko onnistunut kuvaus pelosta ja melankoliasta (kohta apatiasta) ennen mahdollista sotaan lähtöä.
Nuori mies, arkkitehtuuriopiskelija (Gary Lockwood, 2001: Avaruusseikkailu) lainailee rahaa ja varsinkin ajelee, harhailee,  pitkin los Angelesin katuja, baareja ja `jointteja` hyvinkin mahdolliset Vietnam-kutsunnat niskassaan. Kutsu käykin elokuvan aikana. Lisäksi hän menettänee autonsa, naisensa (kaksin kappalein), asunnonkin luultavasti.
Hän stalkkaantuu, tutustuu, rakastuu pin-up-jointin valokuvamalliin (Anouk Aimee) ja pyörii hippipiireissä. (Spirit-yhtye ja sen musa).


Siis harhailua ennen pimeyttä, harmautta..


Ei mikään suuren suuri elokuva, mutta suurista aiheista, melkoisen onnistuneesti.


P.S. Tässä elokuvassa Aimeen `rooli roolissa`-nimi on Lola, viittaus, muistuma Demyn ja Aimeen edelliseen yhteiseen elokuvaan, Lola (-61). Demyn esikois-pitkä-elokuva.



Out of the past (Usa-47)

"That`s not the way to win"  "Is there a way to win?"  "There`s a way to lose more slowly."
Eipä tuota paremmin voi noir-elokuvien maailmaa kiteyttää. Ja kyseessähän onkin ehkä paras noir- leffa, Jacques Tourneaurin ohjaama Out of the past, eli suomeksi nerokkaan noirisesti nimetty Varjot menneisyydestä. Sitähän noir on, valojen ja varjojen leikkiä ja menneisyys painaa. Samoin tulevaisuus. Lisäksi teos on Robert Mitchumin paras noir, ehkä elokuvakin.


Mitchum esittää entistä etsivää joka on `paennut` pienelle paikkakunnalle huoltoaseman pitäjäksi. Nainenkin on löytynyt, elo suht auvoisaa, mukavan hiljaista ja hidasta, kalastamassakin käydään. Mutta menneisyys tietenkin varjostaa, ja totta kai saavuttaa paikan ja miehen..


Ja mies joutuu taas gangsteripomon (Kirk Douglas) tehtävänannon alaiseksi, `hyvän ja pahan naisen` pyöritykseen, törmää erilaisiin puoli ja kokogangstereihin. Mukana on valtion verojen maksamattomuutta sekä niistä selviämisyrityksiä erilaisten tahojen että erisuuruisien rahasummien avulla. Ja tietenkin yrityksiä selvitä niistäkin. Ja tähän noir-soppaan Mitchumin hahmo enemmän ja vähemmän innostuneesti joutuu ja työntyy mukaan. Naisten kohdalla innostuneisuutta tietenkin löytyy, välillä liikaakin, mutta välillä vähemmänkin. Sillä huijauksia, irtiottoja ja puolenvaihtoja- takaisinpaluita tapahtuu. Pakotettuja, sellaisiksi naamioituja tai ihan harkittuja.


Juonta on sanottu välillä enemmän tai vähemmän sekavaksi, mutta myös mestariteokseksi, mutta itse pidän tätä melkoisen selvänä, selväjuonisena tapauksena ja ehdottomasti mestariteoksena. Mitchumin  hitaan jyräävä eteneminen, näytteleminen on aivan loistavaa, juuri täydellisesti tähän sopivaa. Mestarimiehen työtä. Ja hänen hitaan matalasti muriseva äänensä ja varsinkin voiceoverinsa täydellistää tämän. Mitchum peittoaa  Kirk Douglasin, ja hyvien ja pahojen naisten esittäjien Jane Greerin, Rhonda Flemingin Ja Victoria Hustonin, vaikka hekin ovat rooleissaan loistavia. Loistava on myös Dickie Moore huoltoaseman kuuromykkänä apupoikana. Hänen roolinsa on elokuvassa melkoisen tärkeä.
Noireja on tullut katsottua jonkinmoinen määrä, ja tämä taitaa olla se `kirjallisesti` kovin eli dialogia on paljon ja se jyrää!: "I don`t want to die."  "Neither do I, baby, but if I have to, I`m going to die last." / Mitchum Douglasille: "I sell gasoline. I make a small profit. With that I buy groceries. The grocer makes a profit. We call it earning a living. You may have heard of it somewhere." / Douglas Mitchumille: "My feelings? About ten years ago, I hid them somewhere and haven`t been able to find them." / Ja vielä pari: "She can`t be all bad. No one is."  "Well, she comes the closest." / "I`m taller than Napoleon." "You are prettier too."  / "You are like a leaf  that the wind blows from one gutter to another." /  "I often wondered what happened to him. Then one day I'm breezing through here, and there's his name up on a sign."  "It's a small world." "Yeah. Or a big sign." / "Did you miss me?" "No more than I would my eyes."

P.S. Varsinainen takaumanoir on muuten Robert Siodmakin Killers. Suurin osa takaumaa. Mutta huomattavasti `Menneisyyttä` heikompi, hyvä kylläkin.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Sisterhood (Usa-88)

Cirio H. Santiago ohjasi paljon toimintaroskaa, esim Itä-sellaista, mutta myös mm ison kasan postapotteluja. Sisterhood oli uusi tuttavuus.

Postapokalyptista maailmaa mestaroivat miehet. Ja sitten on kahden-kolmen naisen Sisterhood (heiltä sujuu kaikki). Kummatkin (suku)puolet näyttelevät huonosti, mukana paljon tervaista toimintaa, tervaisia taisteluita, lähinnä miekkamätkinnän merkeissä (samaa viiltoa näytetään useasti). Lopussa löytyy asevarasto ja sitten mukaan tulee myös ase ja tankkitoimintaa. Sotilaspukuiset miehet kuitenkin vieläkin (muovi)miekkamiehiä.

Santiagolla oli tällaista amatsoniosastoa toisissakin postapoiluissa (mm Stryker`issä jeeppien ja moottoripyörien kera.) Sisterhoodissa naiset kuitenkin kulkevat, hyökkäilevät lähinnä hevosilla. Lukuunottamatta tuota loppukahinaa.

Tylsähköä. Vähän poikkeuksellisempana palana voidaan pitää repalemunkkikaapuzombejen hyökkäyksiä. Paljon puhutaan `sistereiden`maagisista voimista, mutta näytetään vain silmistä sinkoavia sinisäteitä, joilla tehdään pieni kivivyöry, katkotaan köysiä ja räjäytellään lukkoja.
Kyllä tään nyt katsoo. Lopussa pientä sovittelua.

P:S. Nahkeaa näyttelemistä, nahkeahkoa toimintaa-räjähdyksiä, magiaa minimaallisesti, pienellä kierteellä - perusapoilu.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Born to be bad (Usa-50)

Vieläkin lyhyemmin: Nicholas Rayn Syntynyt pahaksi (enkkunimi kyllä komeempi, kolahtaa komeemmin, harmillisesti useasti näin) ei ole kyllä niin hyvä kuin esim edellinen, on katsomistani Rayn huonoimmistoa. Ei missään nimessä huono, mutta vaisumpaa menoa. Robert Ryan jälleen parasta.


Nyt onkin niin päin, että maalta tullaan kaupunkiin, ja tulija on nainen (eli tuo nimen `bad`, Joan Fontaine) ja alkaa miesten pyörittäjäksi. Päätyyppinä Ryanin (jälleen) kyyninen kirjailija, joka "ei tee treffejä toisten miesten vaimojen kanssa, elleivät he tuo kirjallista lupaa aviomiehiltään" ja on mies "jonka lentokoneilla on tapana lähteä vaikka hän ei mukana olisikaan".. Eli kyynisyys (nyt vähän lakonisella huumorivierteellä) on hänen hahmossaan taas mukana. Muut hahmot, Fontainenkin, enemmän tai vähemmän kliinisiä.


Enemmän draamaa kuin noiria, tai jännitystä yleensäkään.

Pettävällä pohjalla (Usa-51)

Erittäin lyhyesti: Mestariohjaaja Nicholas Rayn On dangerous ground`issa Robert Ryan heittää taas mestariroolin. Fritz Langin Clash by night`issa (mestarisrooli sekin) hän esittää kokovartalokyynikko filminnäyttäjää joka ei muuttunut miksikään, yritti kylläkin. (Äijä teki myös rooleja joissa äijä ei edes yritä. Yleensä nekin hyvin.) Tässä muutosta tapahtuu.

Ryan esittää elokuvan ensimmäisen puoli tuntia hullun väkivaltaista poliisia, joka lähtee, lähetetään Amerikan lumivuoriseuduille viilentymään.

Elokuva ei ole liian kaksijakoinen, ja Ryan hallitsee hyvin nämä tunnerekisterin ääripäät. Rauhallisempi `raivoaminen` maalaismaisemissakin (pitäähän sielläkin tietenkin pahuutta ja pahiksia olla) sujuu häneltä loistavasti. Sillä siellä hän ihastuu, rakastuu sokeaan naiseen (Ida Lupino). Ja viileä valkolumipesu alkaa irroittamaan likaa ja tasoittamaan särmiä. Pyykki pehmeentyy.

Juonessa ehkä vähän liikaa asetelmallisuutta, kliseisyyttäkin (kaupungissa sekä maaseudulla) jopa, mutta noirithan ovat useasti kliseekimppuja, niiden pitää ollakin, taidokkaasti tehtyjä, psykologisia kliseekimppuja. Yllättävän monet noirit ovat tällaisia. Ja Pettävällä pohjalla on niistä parhaimmistoa.

Jälleen vähän dialogiherkkua: "Tell me, how is it to be a cop?"  "You get so you don`t trust anybody."  "You are lucky. You don't`t have to trust anyone. I have to trust everybody."

perjantai 6. tammikuuta 2017

Blue Dahlia (Usa-46)

Raymond Chandlerin kuulemma kännissä (käsi)kirjoittama Blue Dahlia on film noirien ylempää kermaa, ei aivan korkeinta kermaa, mutta lähellä lilluu. Ja todistaneeko tarina sen, että kännissäkin voi täyttä taidetta syntyä..

.."I`ll buy you a drink some rainy night."  "It`s raining now." Alan Laddin esittämä sotilas saapuu sotatantereelta pienen baarivierailun jälkeen kotiinsa huomatakseen siellä olevat suurisuuntaiset bileet ja huomatakseen varsinkin vaimonsa uskottomuuden. Kun vielä selviää että bile-känni-jopa-alkoholistivaimo on rattijuoppoilullaan aiheuttanut heidän pienen poikansa kuoleman, lähtee Ladd lätkimään sateeseen..

Ja lähtee, noirin nopeutettujen lainalaisuuksien siivittämänä, melkein heti salaperäisen vaaleaverikön (Veronica Lake) kelkkaan, eli autoon, ja tarinan kyytiin nousee myös aviomiestä, puoli ja kokogangstereita ja poliiseja. Sillä sotamies oli jättänyt aseensa asuntoonsa (siis entiseen asuntoonsa) ja kohta myös kokonaan entisen vaimonsa, sillä siivooja, ja kohta `kaikki` muutkin, löytävät vaimon murhattuna. Ja sitten tietenkin alkaa hyvin film noir-mainen "En se minä ollut!"-kujanjuoksu ja todisteluketju.Ja tämä varjoisien kujien juoksu ja ketju on lähes mestarillista siksakkia ja ruutuhyppelyä. Lisää mutkia ja k(i)erroksia tarinaan tuo William Bendixin raivokkaan hyvin esiintuoma sotakaveri/ ykkösepäilty, jolla on sotarautaa päässä, ja päässä päänsärkyjä. Varsinkin silloin kun baarit, naapurit ja yökerhot soittavat `monkey musicia.`
Blue Dahlia on yökerho, jossa kaikenlaista tapahtuu, mutta ei se ihan mainonnan arvoinen keskuspaikka ole, kukka kylläkin `näyttelee` vahvaa osaa..

Yökerhoja, merenrantabaareja, tunkkaisia hotelleja ("Lakanat vaihdetaan joka päivä."  "Entä kuinka usein vaihdetaan luteet?"), valenimiä ("Johnny`s quite nice name too."  "But Jimmy didn`t have the police after him.")

Alan Ladd ehkä pikkuisen alivaihteella, ja ehkä Lakekin, mutta hänen hahmoonsa tällainen raukea lipuminen kuuluukin. Oivallista noiria. Oivaa noiria.

 Loppuun vähän noir-lakoniaa: "You live in San Francisco?" "Yeah, when I`m there."


P.S. Tuntuu että meikäläiselle näissä noireissa kovinta kamaa on juuri nämä pisteliäät sanailut varjoissa, toiminnallisempien kohtien välissä ja varsinkin silloin kun ne sanotaan niiden aikana. Kovin noir tältä alueelta, ja muutenkin on Jacques Tourneaurin Out of the Past. Siinä Robert "Baby, I don't`care" Mitchum lausuu juuri tuon lauseen. Ja tuo lause sopii moniin muihinkin Mitchumin elokuviin, ehkä persoonaankin..