lauantai 26. heinäkuuta 2014

Ahneuden syövereissä..,

Vuoden -49 britti-mestariteos Rocking horse winner tuo rahan ja tavaranahneuden ilkeästi iholle. Nousukasperhe (vaimo etunenässä, mies vässyköimällä myös mukana) haluaa lisää mammonaa, vaikka rahaa ei oikein ole, ja mitä onkin, niin lainarahaa. Tämä D H Lawrencen novelliin perustuva (en ole tutustunut teokseen) elokuva tuo mukaan myös paljon outoa tummaa fantasiaa, perheen pojan saadessa joululahjaksi keinuhevosen, josta tulee sampomainen rahantekokone, aina kun poika sillä salaa vimmaisesti ratsastaa.

Näin typistettynä  juonikuvio saattaa kuulostaa älyttömältä ja jopa typerältä, mutta itse ainakin innostuin joltisenkin paljon jo dvd:n tyypillisten takakansitypistyksen ja kehurimpsut luettuani. Ja draaman ja dark fantasyn yhdistelmä siinä varsinkin kiinnosti. Ja se varsinkin siinä myös toimi. Tässä mustavalkoisessa (sekä väreiltään että tunnelmaltaan) teoksessa tumma tunnelma kulkee koko ajan mukana, välillä tietenkin ryöpsähtäen enemmän esiin.  Noirkauhumaiset puolipimeät käytäväkuvausajot pysähtyvät ja  nousevat hiljaa ja näyttelijätyö on taidokasta. Varsinkin poika on hämmästyttävän hyvä. Välillä jopa ekspressionistiset kuvaussyöksyt vimmaisessa hiessä ratsastavan pojan ja hevosen kasvoihin ja huoneen nurkkiin luovat pelottavaa tunnelmaa ja tulevaisuutta.
Villinä reuhtovan hevosen kasvojen kuvaaminen aivan lähietäisyydeltä (ne silmät, ne silmät..ne näyttävän jopa pullahtavan paikoiltaan) on minusta aina näyttänyt pelottavan villiltä toiminnalta. Ja näkyy se sama efekti toimivan myös keinuhevosen kanssa. Siinä oman efektinsä tuo lelun kasvojen puinen pysähtyneisyys villissä laukassa.

Erittäin  onnistunut draamafantasia. Loppu on lohduton.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

TheDragon Painter (1919)

Ensimmäiseksi Aasialais-Amerikkalaiseksi mestariteokseksi elokuvan saralla tituleerattu Dragon Painter on todellakin nimityksensä arvoinen. Upea kuvaus, mykkäelokuvan ajan monipuolisen niukka käsikirjoitustyyli ja itämainen fantasiamaailma yhdistyvät upeaksi taide-elokuvaksi.


Tokiolainen vanha taiteilijamestari ei ole saanut työlleen jatkajaa lapsistaa, eikä edes lukemattomista ulkopuolisista "virkaan" pyrkijöistä.


Mutta kuin taikaiskusta löytyy syvien metsien mies, kadonnutta rakastaan kaipaava itseoppinut taiteilijanero, joka huijataan Tokioon väittämällä että vanhan mestarin tytär on tuo kadonnut rakastettu. Vai oliko se loppujenlopuksi huijaus?


Upeasti jylhiä maisemia käyttävä elokuva tuo esiin (toistuen) sen, että kaipaus ja tuska luo taidetta ja rakkaus vie sen pois. Vai viekö lopullisesti?
Jopa kohtaukset joissa näytellään maisemataulua vasten näyttävät syötävän hyviltä (miten lienee onnistuttu?), puhumattakaan aidoilla paikoilla kuvatuista. Vesiputouksen äärellä kuvatut kohtaukset, joissa taiteilija piirtää tai rakastavaiset kohtaavat ovat lumoavia.

Sting of Death (Usa-66)

Tää on juuri sitä itseään! Kuuskytluvun puolivälin/loppupuolen silmilleiskevän värikäs (nuorten naisten caprihousut ja napapaidat) poppoo danssaa uima-altaan reunalla joko tähän perinteiseen tyyliin (käsiä heilutellaan ylös ja alas heiluvan pään ja kehon yläpuolella) tai kämmenet laitetaan yhteen ristiluun kohdalle, väännetään keho eteenpäin yheksänkymmenen asteen kulmaan eteenpäin ja jorataan yläkehoa ylös ja alas heiluttaen, pään tietenkin pyöriessä villisti mukana. Ja koko ajan allashirviö nappaa parhaat päältä. Sting of Death!


Ja elokuvan "clou", killing jellyfishes on "toteutettu" erilaisten, eriväristen lasten uimakellukkeitten "avulla". Olen aika aseeton tämän elokuvan edessä...


P.S: Laahustavien vesihirviöiden "kekseliäässä" ja "muuntautumiskykyisessä" genressä tää on aikamoinen: Hirviöhemmolla on päällä perinteinen riekaleinen sukelluspuku (räpylät läpsyy) lisättynä myös perinteisellä limakaislarihmastolla ja kaulakoruilla(!), mutta se varsinainen pääasia löytyy nimenomaan päästä: Hirviön päävärkki on iso, puhallettava, läpinäkyvä muovityyny, josta näyttelijän oma pää näkyy melkoisesti läpi. (Mr Jellyfish Man) Aikamoista.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Body beneath (Eng-70)

Amerikan kauhuihmeen, kökkökauhun ja goren kruunatun kuninkaan, Andy Milliganin elokuvat ovat olleet meikäläiselle vaikeita. Niin huonoja ja kökköjä, että ei ole jaksanut loppuun katsoa.Vaikeaa teki myös Englannissa tehdyn Body beneathin kanssa, mutta ko elokuvan ihan ok (verrattuna Milliganin Amerikkatuotoksiin) kuvaus ja jonkinlainen juoni muutamalla piristyksellä (niistä myöhemmin) varustettuna teki siitä katselukelpoisen.

Lontoon erään hautausmaan vampyyrit (vampyyri)papin(!) johdolla pyörittävät muutamaa ihmistä ja yhtä taloa saadakseen verilinjastonsa taas ojennukseen. Leffan alku, noin puoleenväliin asti on aikamoista tahkoamista, jota muutaman kerran jopa oivallisena (taustaansa nähden) pirskahteleva dialogi pikkuisen piristää. Jonkinlainen (kökkö) tunnelmallisuus kantaa kuitenkin koko elokuvan läpi. Jonkunlaista laimeaa okkultismia, laimeaa satanismia hommassa mukana.  

Gorea ei oikeastaan ole kuin yksi kohtaus, näyttelijät eivät aivan niin karmeita kuin  Milliganilla yleensä ja kuvaus tosiaan on ihan kelvollista, useimmat herran elokuvathan ovat olleet niin suttuisia, että sekin on ollut yksi, ja melko suuri syy siihen, ettei esim meikäläinen ole pystynyt niitä katsomaan. Lisättynä sillä että suurin osa hänen elokuvistaan on kuvattu jollain yhdellä takapihalla tai yhdessä huoneessa, joiden on vielä pitänyt esittää esim jyhkeää linnaa.

Body beneathissakin pyöritään tosiaan yhdessä talossa paljonkin, mutta jonkinlaista kuvallista vaihteluakin löytyy. Eniten (tällainen ylisanailu tässä yhteydessä sallittaneen) vaihtelua löytyy käsikirjoituksesta, joka on sekoitus tunnelmallista laahaavuutta ja piristäviä nousuja. Näitä nousuja ovat muutamat harvat ihan ok kauhutunnelmoinnit ja oudot heitot. Oudoista heitoista voisi mainita kaksi kohtausta: Toisessa vampparipapin verenpainetta tasataan iilimadoilla ja toinen on kohtaus jossa vampyyrit pitävät kokousta (aiheena on Amerikkaan muutto). Suurin osa haluaisi jäädä good old Englantiin ("What is America? Pimps, prostitutes and religious fanatics."), vain pappismies pienine mutta vaikutusvaltaisine porukoineen pitää meren takaista mannerta parempana.

Höhlä ja höperö elokuva, tylsäkin, mutta kyllä tämän kuitenkin katsoo suuremmitta kolhuitta.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Schalcken the painter (Eng-79) - Pysähtyneitä painajaiskuvia

1600- luvulla eläneestä muotokuvamaalarista Godfried Schalckenista  tehtiin seitkytluvun lopussa Englannissa hyytävä, noin tunnin mittainen kauhuväritteinen elokuva.

Tämä taiteilija joka kuvasi useasti mallinsa kynttilänvalossa, etuala voimakkaasti kynttilän valaisema, tausta jopa pelottavan pimeä ("Turn away from the light - Look into dark" hän sanoo mallilleen), tekee tauluista ja tästä elokuvasta hitaasti värisevän kauhukertomuksen, joka päättyy tyrmäävän toispuoleiseen seksuaalishoureiseen näkymään kirkon kellarissa.

Varsinaiseen "elävän elämän" (en tiedä kuinka paljon elokuvan käänteet perustuvat todellisuuteen) kauhukertomukseen Schalkenin sysää ja syöksyttää tapahtumaketju jossa hänen hiljaisesti rakastamansa neito myydään kovalla rahalla naimisiin zombimaisen raharikkaan ylimyksen kanssa.

Myös elokuvan hiljaa jyrisevä musiikki ja pieni lattian narahdus kauhun lähestyessä puistattaa.

Tälläkin dvd:llä (Bfi:n julkaisu, jälleen) on mukana päätarinaa tukevaa lisää: Lyhytelokuvassa Pit on mukana myös 'taidekauhua': Syvyyksissä olevassa vankityrmässä riutuva mies saa kimppuunsa `pysähtyneitä painajaiskuvia` mm muotokuvataulujen hyökkäyksen.

White of the eye (-87) Sekä The Last Wave (Aus-77)

Donald Cammelin ohjaama White of the eye on ajoittaisesta (alun)hidastelusta huolimatta mielenkiintoinen murhamysteeri.

David Keithin esittämää, maskuliinisuutta valuvaa perheenisää epäillään Amerikan aavikkoseuduilla tapahtuvista murhista.

Itse tarina on suhteellisen uniikki, mutta varsinaisen sykkeen elokuvalle antaa kuvauspaikan (Tucson, Arizona) aavikkkovisoiden -ja maisemien, intiaanilegendojen sekä kasaridesigngialloiden  innovatiivinen yhdisteleminen. Myös Keithin hahmon ammatti, huippuäänentoistolaitteiden asentaja, tuo elokuvaan lisää upeaa elektrodesignmaailmaa.

Elokuva on vähemmän goreinen, mutta huomattavasti innovatiivisempi, kuvaukseltaan upeampi ja käsikirjoitukseltaan mietitympi verrattuna nyt esim näihin moniin kahdeksankytluvun giallotyylisiin viritelmiin. Ja vaikka varmistuikin kaheksankytluvun lopulla, ja sijoittuukin niihin aikoihin, niin elokuva ei onneksi (tietenkään vaatetustaan ja sisustustaan lukuunottamatta) ole toteutukseltaan kasari-kohta-ysärijenkkityylinen, verellä varustettu tv-sarjamaisuus, vaan toteutus on lähes täysin seitkytluvun alun riippumatonta jenkkileffahöyryilyä ja hourailua.

Arrow videon dvd:llä on monien haastattelujen lisäksi kytköksenä elokuvaan kymmenminuuttinen aavikolla kuvattu lyhytleffa Argument, jossa seurataan aavikkonoidasta kertovan fiktio(?)elokuvan kuvauksia jotka nousevat avaruudellisiin sfääreihin ja hörhö/hourehumoristisiin maailmoihin kun noita ei alakaan seuraamaan käsikirjoitusta. Tämä elokuva antaa hyvää sysäystä ja pohjaa myös itse pääelokuvan katsomiseen, eikä vähiten sen vuoksi että tämä lyhäri on kuvattu juuri seitkytluvun alussa ja kuvaajana on ollut itse Vilmos Zsigmond.




The Last Wave -Myrskyn merkit


Ja aavikolla jatketaan... Jotenkin ja jotain kautta (no, ainakin sen aavikon kautta koukaten) tästä tuli mieleen Australia, `aavikkoelokuvat` ja aboriginaalit. Eli Peter Weirin The Last Wave - Viimeinen Aalto. Siinä ei olekaan viimeisenä visiona aavikko (kuten usein on), vaan kuten nimikin sanoo, viimeisenä visiona on vesi. No, aavikkoa, Australiaa, maata, maanosaa, mannertahan ympäröi vesi. Viimeisimmästä katsannosta on aikaa, mutta jotkut vesivisiot vellovat vieläkin pääkopassa: jääpalasateet aavikolla, vettä valuva autoradio, kuskin vedenpohjaiset ihmettelyt autossaan; leijuvat ihmiset ja hedelmät, autopesulan psykedeeliset kuviot(1) ja ne viimeiset myrskyt ja tyrskyt...


Olen saamassa tästä kohtapuoliin DVD:n, ehkä vesireitit, vesivirrat yhtyvät laajempaankin analyysiin...


(1) Auto ei tainnut ihan autopesulan kautta vedenpohjaan joutua, tai en ole nyt aivan varma, mutta se se olisikin huikean surrealistinen siirtymä...

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Blue Gardenia (-53)

Vaivattomasti katseltava, melko nopeasti unohdettava  (melkomoisen tavallinen tarina) helleillan (tuli eilen tv:stä) "kuka sen teki"-noirailu oli tämä Fritz Langin vasemman käden peukalolla ohjaama esitys.


Nainen (Anne Baxter) herää karmaisevassa krapulassa romuluisen taiteilijan/naistenmiehen (Raymond Burr) kotoa huomatakseen että taiteilija on hengetön. Hiilihanko on heilahtanut.


Jotain hyvää pienen tilan/pienien tilojen kuvausta ja käyttöä on havaittavissa, mutta tarinan tavallisuuden ja tuttuuden tunne haukotuttaa välillä, mutta elokuva kompuroi kuitenkin suht kivuttomasti kotiin.


Baxter on rooliissaan hyvä, paniikissa olevana naisena, outoa on nähdä vanha gangsterinaama Richard Conte erilaisessa roolissa. Raymond Burrin lyhyt alkuesiintyminen ei myöskään ole kummoinen.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Black Lieutenant

Tulikin tämmöistä: - Poliisiautoletka kiertää ympyrää astronautin ympärillä - Alaston mies murskaa pöydällä lojuvan melonin viidakossa nyrkillään - Ja "lopuksi" vielä takaisin "avaruuteen": `Elokuva elokuvassa`-kuvauksissa astronautti yrittää syödä hot dogin, mutta visiiri on tiellä. Hän heittää hodarin leijumaan...
Tällaisia hallutsinaatioita poliisi George Latimer (Christopher St. John (Shaft)) saa blaxploitaatio"klassikossa" Top of the heap (-72) pitkin poikin työpäiväänsä, Ja "normaalissa" elämässään vaimo ja lapset eivät tietenkään ymmärrä häntä eikä hän heitä. Ja kun George yrittää päästä tyttöystävänsä asuntoon sisään, avaisitko oven ("Let me in!), niin tytteli vain toistelee laulaen ja kitaraa sängyllä näppäillen mitä hemmo huutelee, ja jokainen vastanäyttelijä sanoo ottavansa osaa Georgen äidin kuolemaan. Partiokaverin kanssa vain riidellään tai huudellaan UFO:jen miehistöille että pysyykää vain siellä, täällä ei ole mitään nähtävää. Muutenkin töissä menee paskasti.


Äidistä puheenollen, hautajaisiinkin pitäisi lähteä, vanhaan synnyinkaupunkiin. Äiti ja synnyinkaupunki tietenkin teettää ja tuuttaa lisää halluja: George saapuu kaupunkiin huomatakseen että koko kaupunki on tyhjä. Tai ei aivan tyhjä: kun George on rynnistänyt keskellä katua olleen kiviseinänpalan (seinässä on viesti Georgelle) selviääkin että äiti istuu keinutuolissa keskellä katua ja kaupunkia. Sitten äiti ja poika tanssivatkin villejä rytmejä keinutuolin ympärillä...
Kaupunkiin palataan vielä avolimusiinilla jossa kotikaupungin sankaria otetaan vastaan riemuisin kansanjoukkohuudoin, kansaa ei tosin, muutamaa katujen varsille ripoteltua poliisia lukuunottamatta, näy. Ajelu päättyy John F Kennedymäiseen murhaan. Nixoninkin näköinen mies vilahtaa parvekkeella.


Lisäksi tämä blaxploitaatio-omituisuus sisältää myös tyypilliset musiikit, katu-uhoilut ja kapakkatappelut.


Vahvasti Abel Ferraran Bad Lieutenantin mieleen tuova elokuva on totaalisen tärähtänyt, huikea hengentuote, huikea esitys.


P.S. Pääosanesittäjä St. John on muuten sitten myös käsikirjoittanut ja ohjannut tämän Night Visionssisakin viitisen vuotta sitten esitetyn,  obskuureihin avaruuksiin leijuvan ja lentävän outoilupalan.