perjantai 29. syyskuuta 2017

Noah`s Ark (Usa-28)

Nooa ja Nooan Arkki-elokuvat eivät ole niin moninaisia ja tunnettuja kuin Kymmenen Käskyä-filmatisoinnit. Itse olen nähnyt tuon otsikossa mainitun ja Darren Aronofskyn hörhöflopin, häröflopin Noah.

Vuoden -28 `painos` on  Michael Curtizin ja kreditoimattoman Darryl F Zanuckin (1) ohjaama puolimykkä puoliääniversio, melko massiivinen spektaakkeli, elokuvassa on jylhää, kohoavaa korkeutta ja laajaa leveyttä, massiivisesti porukkaa. Mutta DeMillen spektaakkelien, senkäänaikaisten, tasolle elokuva ei yllä. Mutta on kuitenkin yksi senaikaisia suuria spektaakkeleja. Ja yleensäkin niitä.

Yhtenä suurena spektaakkeliesteenä on tuo mainittu ääni, se vaikuttaa olevan vähän väkisinvedetty, päälleliimattu `kokeilu`, joka silloin tällöin tulee dialogina esiin. Toinen asia on se, että Nooaan ja Arkkiin ei keskitytä kokonaan, koko elokuvan ajan. Alussa ollaan Ensimmäisen Maailmansodan aattotunnelmissa, spektaakkeli sekin, ja Arkin aikoihin päästään kun Papillisesti papatetaan että nykyään on ajat ja asiat huonosti, mutta oli huonosti ennenkin.. Mutta pelastustakin löytyi ja löytyy, ennen ja nyt, ja joillekin. Tästä sitten päästään Arkkeilemaan.. Tällainen saarnameininki ja entiseenpaluu oli aika yleistä mykkäelokuvissa, joten en sitä kovin pahana pidä kuitenkaan. Siihen, sellaiseen on tottunut ja antaahan se jonkinlaista, monipuolistakin ehkä, tarttumapintaa asioihin.
Arkki ja Eläimet tulevat vasta leffan lopussa. mutta mikäs sen massiivisempaa...

P.S. Elokuvassa on muuten eräs näyttelijä jonka oikea etunimi on Noah, Noah Beery, Wallace Beeryn veli. Ja John Wayne ja Ward Bond esittävät kreditoimattomia tulvauhreja. Bond vielä ensimmäisessä elokuvaroolissaan..

(1) Käsikirjoittajana hänet on kreditoitu koko nimellään, Darryl Francis Zanuck.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Inn on The River (Ger-Bri-62)

Yksi eurocrimien pikkuidea`genre`ovat sukeltajamurhaajat. Thamesilla tai Amsterdamissa nämä yleensä tapahtuvat. Tässä `Thamesilla`.
Tämä Edgar Wallacen tekstin ja nimibrändin alla oleva elokuva on riimeikki elokuvaata, joka kertoo jo nimeltäänkin paluusta, Return of The Frog´ista.

Klaus Kinski nuhrupukuisena, vähän nauruniljaisena viiksivalluna. Ehkä etelämaalaisena karikatyyrina. Klasu on aina kova. Ravintolakohtauksissa Berliini-Lontoo Bertolt Brechtiaanista tunnelmaa, tosin jiveäkin jorataan pariinkin otteeseen..
Ja onkohan sukeltajia jopa kaksin kappalein? Tappelevatkin veden alla, eikä kumpikaan ole etsivä, poliisi..

"Incurable lunatic with vicious mind."

Toimiva, tanakka, tunnelmallinen teos, mutta ei tuo genreen mitään uutta.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Cannibal Cop (Usa-2017)

Kumma että tämännimistä tekelettä sai odottaa näinkin kauan. Nykykökön vääntäjällä Donald Farmerilla on muitakin hienonnimisiä elokuvia cv:ssään; mm Vampire Cop, Shark Exorcist ja mies joka on tehnyt kolmen(!!!) tunnin videodokumentin itsestä Jess Francosta ei todellakaan ole turha mies! Alansa mestari, alansa tietäjä.


Kannibaalicoppi kertoo kusipääkytästä josta tulee kusikokokehokyttä kun hän kohtaakin voodoovoimat ja hänestä tulee juurikin tuo Kannibaalikonstaapeli.


Farmer pureutuu provosivalla kökköydellä erääseen Nyky-Amerikan kipupisteeseen, videoituun poliisiväkivaltaan ja sen/niiden seurauksiin. Ja/tai siihen ettei mitään seurauksia ole, tule. Lisäksi hän "romuttaa" Amerikkaa ja Kauhuelokuvaa. Tai ainakin tekee tietoisesti siihen/niihin kummallisia käännöksiä; Elokuvan alussa eräs amerikkalaisuuden pikku peruspilareista, kaupungin läpi kulkeva paraati kääntyy käsilaukkuvarkauden kautta `oksettavaksi uhrilöydöksi` ja eräs (amerikkalaisen) kauhuelokuvan finaalivaihtoehdoista, takaa-ajo huvipoistossa, on pitkä, hidas ja rauhallinen, päitä pyörittävä kävely ja laite-esittely, jossa ei tapahdu juurikaan mitään, ja joka ei johda juurikaan mihinkään.




Elokuva ratsastaa ainakin meikäläisellä pitkään jo ihan pelkän nimensäkin voimalla ja ansiolla, mutta ei lunasta (onneksi) nimeään ihan täysillä ja täydellisesti, eli ei ole läheskään mikään Kannibaalikyttäholokausti Kaupungissa, vaan muitakin roskaelementtejä viljellään onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti. Melko hyvää nykyroskaa.

torstai 14. syyskuuta 2017

Daniel Lehmussaari?

Onko kenellekään Daniel Lehmussaari-niminen ruotsalainen, ilmeisen suomensukuinen kauhuelokuvaohjaaja tuttu? Tai lähinnä hänen leffansa, heh..
Löytyi nimittäin Leffakaupasta hänen ohjaamansa Death Academy-dvd:nsä (kannessa kirves  ja karvakaulustakin huppu, jonka sisällä ehkä jonkinlainen lasikupu. Scifislasher?) En ole vielä katsonut. Mies on ohjannut pari-kolme pitkää ja tukun lyhäreitä. Tämäkin dvd kuuluu isompaan kokonaisuuteen nimeltään Daniel Lehmussaari Collection. Tupladevarissa mukana myös Back from the dead niminen lyhis.


Pitää katsoa molemmat(?) tänään ja kirjoittaa niistä sitten. Ja jatkaa tähän kun niitä muitakin joskus ehkä löytyy....

Lehmussaarella näkyy olevan vallalla myös meikämaamme, muunkin maailman indieporukoiden tyyli; Tehdään kauhua ja toimintaa. Dvd:n trailereissa (kaksi) toinen The Grief on kauhua (mediaopiskelijat [muinais]metsässä) ja toinen, mainionniminen, Dragonetti - The ruthless contract killer taas sitä toimintaa.

Mutta nyt niihin katsottuihin goreiluihin:

Death Academy (2005) ei ollutkaan huono niistä syistä mitä "monet" arvostelut tarjosivat; Huono näytteleminen, karmea kuvaus, tyhmä juoni. Minusta nämä toimivat kuitenkin jotenkuten ja nämä elokuvathan kaipaavat, suorastaan vaativat tyhmää juonta! Se mikä mätti oli näiden näiden lueteltujen asioiden väliin, eteen, taakse jätetty tila. Se oli täytetty tylsyydellä (ei tosin sekään mitään uutta näissä leffoissa), mutta jonkinmoinen gore, tyhmädialogi ja absurdit Suomi-viittaukset vetivät elokuvan kuitenkin ylös (pää pinnalle) suonsilmäkkeestä. Kaikkein kovin, oudoin veto oli se, että yhdellä tyypillä oli Vaasan vuoden -98 kuorofestivaalin t-paita päällä. (Klasarigoreilu?)

Koulussa (siis tässä "Akatemiassa", oikeasti pienen paikkakunnan perus-peruskoulun näköinen [kuvattu Ruotsin Lapissa Jällivaarassa]) vähemmän känninen ja känninen koululaisporukka `murtautuu` jonkinlaisen keskeltä kääntyvän ikkunan kautta. Tämä ikkuna on varmaan taikaikkuna, koska tyttöjen takit vaihtavat väriä sisään astuttaessa. Mutta porukka ei siellä kauaa ehdi astella, koska goretappaja iskee!
Kymmenen vuotta myöhemmin uusi nuorisoporukka tiirikoituu kouluun kymmenen vuoden takaista murhenäytelmää selvittämään. Mukana myös entinen epäilty (koulu ja mielisairaala ilmeisesti kuvattu samassa rakennuksessa), tiirikkamies ja raivoisa rehtori, suorastaan murhanhimoinen, sekä tappaja. Mutta kuka se on? Vai peräti ketkä?. Rehtori lukitsee porukat ovien yleissulkimella vangeiksi koulun käytäville ja he jäävät sinne pelokkaina pyörimään ja ovia jatkuvalla syötöllä nykimään (ikkuna rikki, anyone?)

Loppu on tyhmä, tavanomainen kautta typerän "monikerroksinen", mutta jokin tässä viehätti. Suomalaisuus? Sillä Jällivaarahan on keskellä Ruotsin ruotsalais-suomalaisaluetta, melko useilla näyttelijöillä on tässä elokuvassa (ja muissakin Lehmussaaren elokuvissa) täysin suomalaiset nimet. Erityisesti kunnostautuu Pauli Raitaniemi niminen henkilö. Hän on Lehmussaaren lisäksi mukana näyttelijänä, eräänä tuottajana, leikkaajana, äänimiehenä, kuvaajana, apulaisohjaajana, castingissä, musiikeissa, efekteissä! Slashaajan, gialloijan pään päällä oleva lasikupu oikeastaan aika päheän (argh!) näköinen. Uniikki jopa.

"Omöjligt!"

Back from the dead (2005 myös?) Varttituntinen lyhäri. Koulukiusatun kosto haudan takaa-leffa. Hyväideainen, vakava-aiheinen, lyhyt. Toimii konteksissaan. Toimii lyhyydessään. Suomiviittauksena tälla kertaa Finlandia Vodka.



torstai 7. syyskuuta 2017

Perheen musta lammas (suomi-41)

Orponainen lähtee kolmen ilkeän tätinsä hoivista heti täysi-ikäiseksi kasvettuaan. Mutta huoleton elämä tyssää melkein heti tuhlaavaisuuteen, laskumereen sekä potkuihin työpaikasta. Hunsvotti- poikaystäväkin pettää.. Rikoksen poluillakin liiraillaan..
Nainen pitää tyttöystävineen polterabendin (polttareista ei silloin puhuttu) eräälle ystävättärelleen pojiksi pukeutuneina. Rooli jää naisella päälle, ja niinpä hän sitten esittää välillä ompelimon juoksupoikaa, välillä hänen siskoaan, kauneushoitolan työntekijää. Poikana ja naisena törmäillään tyyppeihin, hyviin ja pahoihin..

Sirkka Sipilä naisena/poikana on sangen hyvä (Kasvoiltaan, hiuksiltaan vähän Greta Garboa.) Poikana tietty kovin epäuskottava (mutta ei muille roolihahmoille), mutta naisena sähäkkä, säkenöivä ja sensuelli (full backtal). Joel Rinne yllättää, ällöttää inhan niljakkaana alastonmaalarina ja elokuvan ohjaaja Jorma Nortimo tekee taas hyvin bravuurinsa, huithapeli-puolirosvo-tyyppinsä. Siiri Angerkoski on mainio entisenä operetti`tähtenä ("Kuulitteko millaisessa vireessä yhä olen?" "Kuulimme, millaisessa".). Toppo Elonperä uusii puolimainion vitsinvääntäjä-hahmonsa. (Vuonna 1893 syntynyt Elonperä esitti vuoden -40 elokuvassa `Serenadi sotatorvella` vanhuudenhöperöä sotanostalgikkovaaria. "Se on semmoista reilua!") Mutta kaikkein eniten uusii Eino Kaipainen hyvän miehen roolinsa. Kreditoimaton Elsa Turakainen tekee hyvän komediaroolin yhtenä ilkeistä sisaruksista. Oikeastaan koko sisarussakki on jostain syystä kreditoimatta (esiintyvät useasti), muut tädit ovat Verna Piponius ja Henny Waljus.

Tässäkin elokuvassa onni potkii perinnön muodossa. Angerkosken- Elonperän pariskunta ja Sipilä saa ison rahasumman Amerikan kuolleelta `läskikuninkaalta`.
Elokuva toi sodan keskelle pientä glamouria: Kauneushoitola La Femme Bellessä tarjotaan alppiaurinkoa, bileissä soitetaan `repäiseviä foxeja` ja koko ravintola yhtyy operetin säveliin. Korkeasaaressakin käydään.

Ei yhtä r(a)ikas ilmestys kuin Poikamiespappa, mutta ei kaukanakaan. Mainio juttu tämäkin.

"No voi helvetin kellot, on siinäkin mulla morsian!"

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Poikamiespappa (Suomi-41)

Myös nimellä Poikamies-pappa.
Vanha suomalainen amerikkalaistyylinen crazy-komedia. Tällainen luonnehdinta tuntuu harvinaiselta, jopa mahdottomalta. Mutta on niitä muutamia harvoja onnistumisia tässäkin `genressä`, ainakin sinne päin meneviä. Poikamiespappa on tällainen tapaus; Pääjuoni on suht onnistunut, siinä on mukana muutamia genrelleen ominaisia älyttömyydessään toimivia gageja kautta juoniaihelmia ja jatkumoita (filmitähtien kuvat parhaana esimerkkinä), mutta mukana on myös valitettavasti amerikkalaisserkkuihinsa kuulumattomia junnauksia ja latteuksia. Elokuvan loppu tietenkin on amerikkalais sekä suomalaisserkuissa arvattava, niin tässäkin tapauksessa, mutta se kuuluukin genren kaanoniin.


Samoin genren kaanoniin kuuluu myös melko perinteinen aloitus: Elokuvan alku on tyypillisistä tyypillisin (niinkuin usein näissä); Taiteilija Lasse Kimalainen(!) on  saamassa miljoonaperinnön, mutta ehdot ovat tiukat ja aikaa vähän: Avioliitto, lapsi ja vakituinen työ ja aikaa viikko! Poikkeuksellisesti kyseessä ei nyt olekaan se iänikuinen Amerikan-täti, vaan nyt on kyseessä Australian-tädin perintö.
Ja touhutus tietenkin alkaa heti. Mutta niin kova sellainen että perintöpaperi katoaa tietenkin saman tien. Erittäin oivallinen, villi, raikas ja räväkkä idea on nuo mainitut filmitähtien kuvat. Sillä Taiteilijan (Leo Lähteenmäki) kaveri (Joel Rinne) kehystää "työkseen" filmitähtien kuvia ja perintöpaperi sujahtaa jonkin näistä taakse. Ja etsintä alkaa. Ja samalla alkaa myöskin kuvien rikkominen. Ensimmäisenä rikotaan Se Kaikista Suurimman, Eli Tauno Palon kuva. Sitten seuraa Ansa Ikosta, Aku Korhosta, Unto Salmista... Hieno, upea idea.
Näytteleminen on valitettavan vaihtelevaa, teatterimaisen laahustavasta ihan värikkään toimivaan. Rinne on aika hyvä. Hänellähän on monesti (omaehtoisen valittua, tehtyä) teatraalinäyttelemisen taakkaa, mutta tässä hän on virkeimmillään.


 Paremman puolella oleva kotimainen komedia. Myös elokuvan nimi toimiva.