sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Rain (Usa-32)

W. Somerset Maughamin kertomukseen perustuva, Lewis Milestonen ohjaama ja Joan Crawfordin sekä Walter Hustonin pääosittama elokuva on vahvaa ja vankkaa draamaa, jossa Prostituoitu ja Pappi ottavat pienellä(?) Etelämeren saarella toisistaan moraalista mittaa ja vääntöä lähes koko elokuvan ajan.
Mutta se joka jatkuu koko elokuvan mitan on tuo elokuvan nimessä mainittu Sade, joka alkutekstien ajan kerää pilviä, ja niiden jälkeen alkaa avantgardisesti pieninä pisaroina hiekkaan, ruohoon, kasvien lehdille, täysinäisen vesitynnyrin pintaan.. Muutamassa hetkessä sade kasvaa maan vaikeakulkuiseksi, vetiseksi velliksi tekeväksi ja talojen kattorakenteita sekä ihmisten kallovärkkejä rummuttavaksi, jatkuvaksi matoksi.
Vetelää velliä ei sitten tosiaan ole  Draama. Crawford varsinkin on roolissaan huikea, eikä Hustonkaan kauaksi jää, ankarana, mutta monotonisena (syystäkin, saarnamies kun on) moraalinvartijana.

Elokuvan loppu ei ole aivan niitä tavallisimpia, siinä yhdistyy surullinen synkkyys sekä melankolisen itkevän huumorijazzin taustoittama tulevaisuus.. Joku selviää, joku ei.. Kuinka pitään Sade jatkuu? Onko se ikuinen?

Väkevää draamaa äänielokuvan varhaisvuosilta, jossa sumuinen sadeteema on saatu luonnollisena (luonto jyrää) ja voimallisena osana taustoittamaan ihmisen itsekkyyttä ja moraaliajatelmia/asetelmia. Sumuinen sadematto painaa ihmisiä alas, mutta painaa kuitenkin vähemmän kuin se sumuinen matto joka ihmismielissä kelluu ja velloo..

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kello (Suomi-83)

Anssi Mänttärin Kello on 36(!) tunnissa ohjattu elokuva, joka kertoo naimisissa olevan miehen yöllisestä via dolorosasta vieraan naisen luona. Samoin se kertoo tämän vieraan naisen via dolorosasta yhtä lailla.

Hahmot, (Paavo Piskonen ja Riitta Havukainen) on tehty liiankin yksiulotteisen ärsyttäviksi; Mies on rasittava, kyyninen sitaatti-besserwisseri ja Nainen rikkinäinen, kaikille piruileva muka-maanläheinen roisi-nainen. Muut hahmot ovat pelkkiä vilahtavia vastaantulijoita tässä tarinassa. Mikä ei ole heikkous, heidän tarkoituksenaan ilmeisestikin on fokusoida elokuva päähenkilöihin. Harmi vain että nämä hahmot ovat näin ohuesti maalatut. Lisäämällä edes hiukan lämpöä näihin hahmoihin (sekä myös näihin vastaantulijoihin) keitoksesta olisi tullu paljon paremmin nieltävä.

Tämä 36 tunnin `maailmanennätys-nopeudella valmistuminen`ei näy elokuvassa. Kuvaus, tarinan eteneminen (ja/tai junnaaminen) on  liikkuvaa  (junnatessaankin) ja jämäkkää. Ei vaikuta hätäisesti tehdyltä, vaan kompaktilta yön kuvaukselta. Lievästi vain sitä lämpöä lisää, niin kyseessä olisi melkoisen mainio "pikku" filmi.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Night to dismember (Usa-83)

Sekosisko Vicky palaa kotiin, ja oikein kukaan ei halua häntä takaisin, koska hän on hengenvaarallinen. ("They have to get Vicky back to the hospital. But how? Maybe he get some answers from the newspaper.") (???...) Näin puhuu kertojanääni kohtauksessa jossa tyyppi istuu puistonpenkillä perunaa(?) purren ja sanomalehteä kynän kanssa tutkien.

Tässä sekavuudessa kertojanääni "johdattelee" tarinaa, puheosuuksia myöten, paria piipahdusta lukuunottamatta. Tämä unenomainen kertojanääni lisättynä  viihdeorkesterimaisen musiikin käyttöön undergroundiaanisen kuvaustyylin päälle tekee elokuvasta melkoisen kokemuksen.

Välillä vesizombi käy käppäilemässä metsässä matkatakseen taas takaisin veteen. Etsiväkin kuljeskelee kulmilla. Hän on ilmeisestikin tämä kertoja, mutta mikään ei ole varmaa tässä sekavuudessa.

Gore on kovahkoa tässä (s)eksploitaatiomamma Doris Wishmanin ohjaamassa erikoisuudessa, mutta parasta elokuvassa on leijuvan paranoidinen tunnelma.

Lopussa Kertoja paljastaa miksi hän tietää niin paljon. No kun lähes kaikki filmin hahmot pitivät päiväkirjaa..

Rupista roskaa.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Regina ja miehet (Suomi-83)

Anssi Mänttäri teki Suvi-Marja Korvenheimo-nimellä trilogian 80-luvun alussa. Keskimmäinen, Regina ja miehet on niistä paras. Se on näyttelijöiden juhlaa, mutta ei käsikirjoituskaan kalpene.

Rea Mauranen esittää eronnutta kovakuorista, teinityttärensä kanssa äitinsä luona asuvaa tv-toimittajaa hyvällä lämmöllä. Hänen uusin projektinsa, Kirjailijan haastattelu, saa elokuvassa ylikorostetun aseman, mutta tarkoituksella, toimivasti. Se on elokuvan ja toimittajan senhetkinen vahva johtolanka, joka pyörittää tarinaa eri suuntiin: Mukana `sopassa`ovat ex-mies (jota Paavo Piskonen esittää hyvällä värinällä), uusi suhde (Heikki Kinnunen; yllättävänkin hyvin, vaikka huumoriminä purskahtelee ehkä vähän liikaa esiin), Äiti (Aino Lehtimäki, ehkä elokuvan onnistunein hahmo) sekä teinityttö, jota Kaisa Piskonen esittää teinikliseisesti, mutta siksi juuri hyvin. Ja tietenkin Tunnettu Kirjailija, jossa Jörn Donner esittää ja ehkä tekee pilaakin itsensä oloisesta hahmosta tietenkin rutiinilla. Sekä vielä Liisa Halosen hahmo, joka rakastuu Kirjailijaan mystisen osuvasti.

Pidin paljon elokuvan keskusteluista, joiden annettiin jatkua. Pitkinä, tavallisina, mutta aina välillä myös asiaa sisältävinä. Esim kohtaus jossa ex-mies tuo jälleen jouluksi piparkakkutalon piirustukset vanhalle perheelleen on yhtäaikaa hellyttävä, typerä ja nerokas. Pientä timanttia. Tai kapakkakeskustelut ovat juuri sellaisia kuin ne ovat: Joko yksi tai kaikki mölyävät omiaan, ja toiset "kuuntelevat", tässä yksi paasaa ja toinen kännisen kyynisesti puhetulvan laiskan tehokkaasti silloin tällöin lyhyesti katkaisee. Itse Kirjailijan haastattelukin päättyy aikamoisella tavalla, joka muuttaa yllättävän monienkin henkilöiden elämää ja suunnitelmia. Mutta muuttuuko mikään sittenkään... Elämää.

Tavallista tarinaa muutamilla onnistuneilla erikoisuuksilla ryyditettynä. Juuri sen verran että siitä ei tule tylsä eikä liian outo. Nerokasta.

Dvd:llä mukana ollut lyhyt haastattelupotpurri on myös mainio pläjäys, sisältäen auton rassausta ja asiaa. Lopussa rätti lentää kohti kameraa..

torstai 3. syyskuuta 2015

The return of Doctor X (Usa-39)

Tämä ei ole Doctor X:n varsinainen jatko-osa, eikä tämä ole kovinkaan hyvä elokuva.
Kyseessä on vähän puisevan oloinen ja vähäverinen (myös konkreettisesti, juonellisesti) kestoltaan (ja toteutukseltaankin) lyhyenläntä teos.

Vähäverisiä ruumiita löytyy pitkin kaupunkia ja jälleen taitaa tohtorismiehet olla asialla, eräs jopa haudan takaa.. Juttuna on `synteettinen veri.`

Mutta toteutus on tosiaan, huolimatta elokuvan lyhyestä kestosta, melkoisen jahkaavaa. Ainoana valopilkkuna voidaan pitää Humphrey Bogartin(!) kauhuelokuvaroolia haudantakaisena tohtorina. Hän vetää roolinsa puitteisiin nähden oikein hyvin. Mutta muu elokuva junnaa. Nyt huumoriosastokin on tätä samaa  tylsää linjaa. Elokuvan lehtimieshahmo on auttamattoman tylsä, hatun etulieve pystyssä laahustava seinäpaperihahmo.

Vaisu.

P.S. Nää huumorihemmotapaukset ovat hankalia. Ainakin vaihtelevia, heittävät häränpyllyä. Nyt tää `Returnin` huumorityyppi tuntuukin tietyssä pidättäytymisessään paremmalta kuin `ekan osan` rasittavampi showaaja. Mutta, onneksi, tää huumoriosasto ei ole kummankaan elokuvan pääteema. Doctor X.ssä parasta on absurdin-nerokas juoni ja komeat laitteistot ja Returnissa olen alkanut huomaamaan ihan jonkinlaista jännitysteemaa joka kantaa koko (lyhyen) elokuvan läpi.

Doctor X (Usa-32)

Raakoja kirurginveitsimäisiä murhia tapahtuu kaupungissa, ensimmäinen, ainoa ja suurin epäilyksen kohde on Tohtori X:n eli Tri Xavierin kartano-laboratorio, jossa ryhmä eri syistä ja eri tavalla sekavia, jopa hulluja tohtoreita ja professoreita suorittaa kokeitaan, kukin omassa kammiossaan.. On mm käsipuoli mies joka seilasi merellä pitkään haaksirikkoisena..

Kartano ja varsinkin sen laboratorio on tässä väri(!)elokuvassa komean näköisiä, laboratorio varsinkin, tyylikkään goottilaisuuden ja futuristisen laboratoriodesignin yhdistelmä.
Tarina on tiukasti etenevä mysteeri, jossa murhat, jopa kannibalismiepäilyt, kuuhulluus, synteettinen iho sekä huumori sopivat yllättävän hyvin yhteen. Lee Tracyn esittämä, "sähköisellä" kämmenpohjasuristimella ihmisiä jekuttava ja jatkuvasti "Bad Luck`ia" toitottavana sähläritoimittajana on yllättävän hauska roolissaan. Hän sattuu olemaan aina paikalla piilossa (tarkoituksella tai vahingossa) kuuntelemassa kun poliisit tai professorit punovat juoniaan; Hän on lakanan alla jököttävänä huijausruumiina ruumishuoneella tai luurankojen kanssa leikkimässä laboratorion kaapissa. Ja kertoilee tietenkin tietojaan eteenpäin toimitukseen jatkuvalla syötöllä.. Lionell Atwill esittää X:ää ja Fay Wray hänen tytärtään. Osaavaa kauhuelokuvien perusporukkaa. Ja ohjaaja on muuten Michael Curtiz.

Sledgehammer (Usa-83)

Jos olet TODELLA KÖKÖN JA KARUN ja sumuisen suttukauhun  ystävä, niin Sledgehammer saattaa olla sinun elokuvasi. Ja ystävyytesi vain vahvistuu, jos pidät kauhuelokuvista joissa matalan murisevan sekä kitisevän korkean syntetisaattorisurinan säestämänä tyypit liikkuvat hidastetusti talon sumuisilla, savuisilla käytävillä. Ja ystävyytesi tähän leffaan, ja moniin muihinkiin vastaaviin saa verivalaisia, ikuisia mittoja jos vielä varsinkin olet kasari-kökkökauhuhalpisten ystävä.

Sledgehammer on straight to video-slashereiden buumin ensimmäisen aallon ensimmäisiä tuotoksia. Siinä ilkeän äidin kaappiin sulkema poika kasvaa ja pienenee siellä tilanteen mukaan läpi vuosien ja tulee sieltä ulos lekalahtaajana kierrellen haamumaisesti ympäri "kartanoa" juurikin mainittu työväline käsissään..
Ottaen huomioon työvälineen koon, gore ei ole yltiömäisen suurta, sekin enemmän leffan luonteen mukaisesti hidastetun sumuista, mutta kuitenkin goreen päättyvää..

Taloon tulee tietenkin taas "teini"lauma ja käytäväkarkelot voivat alkaa.. Elokuvan yhtenä "huippu"kohtana voidaan pitää "nuorten" lapsellisen riemuraivokasta ryyppäyskohtausta, joka on nähtävä, nähtävyys..