Istvan Gaalin ohjaaman elokuvan alku on ärsyttävän epäuskottavaa energis-teatraalista riehuntaa, "spontaania", käsikirjoitettua kohkaamista sinne tänne juoksenteluineen, rantarellestelyineen ja marssimisineen;
Joukko nuoria miehiä ja naisia riehuu rannalla. (Näin "vapaamuotoisen", vauhdikkaan jäykästi ei kovinkaan moni `nuorisojoukko` oikeasti toimisi.)
Sitten eräs nuorista katoaa...
Tämän jälkeen elokuvaan tulee aitoa virtaa. (Elokuvan onnistunut Suominimi onkin Virrassa. Myöskin current-sanan eräs kaksoismerkityksistä virta/virtaus-tämänhetkinen on tässä yhteydessä kuranttia tavaraa.)
Suru ja selitykset saavat sijaa. Muistot ja muistamattomuudet myös; jotkut eivät tunteneetkaan kadonnutta niin hyvin kuin ovat esittäneet, yksittäiset asiat hänestä sumentuvat suruun tai muistamattomuudella pelataan, pedataan omaa tilannetta paremmaksi. (Näinhän ihmiset toimivat...)
Elokuvassa mm yksinäisen ihmisen pysähtynyt suru yhdistetään yksittäisiin, kaksittaisiin design-esineiden selkeisiin tai sumuisiin, mutta yhtä kaikki, asetelmallisiin välähdyksiin. Tässä on toimivasti tehtyä yhden ihmisen, yhden huoneen suurta surua.
Kohtaus, jossa leipä ja sen päälle aseteltu palava kynttilä laitetaan virtaan kellumaan on kaunis perinne, kaunis kunnianosoitus kuolleelle ja mystis-maagillinen tapahtumasarja: leipä ja kynttilä seuraa ensin sen asettajaa ja venettä, mutta kun se myöhemmin alkaa kiertämään kehää niin kansanuskomuksen mukaan kadonnut löytyy siitä paikasta...
"Muistatko minkä väriset hänen silmänsä olivat?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti