maanantai 26. toukokuuta 2014

Snakehead Terror

Tämänniminen devari luikerteli ja uiskenteli käteeni kirpputorilla.


Jälleen ollaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jonka juttu on iso järvi (maisemat muuten komiat) jonka päällä ja rannoilla sitten kisaillaan ja kauhuillaan.


Komiat ovat muuten kalatkin, sillä tään leffan juttu ovat tietenkin nuo käärmeenpääkalat, jotka ovat muutaman vuoden takaisen myrkytyksen jälkeen tulleet takaisin isompina, vihaisempina ja verenhimoisempina.. Ja etenkin he ovat ihmisten kasvuhormonin perään.. Eli Problem is Back!


Probleemeista puheenollen, tässä elokuvassa ne eivät ole nuo käärmefisut. Ne ovat aika veijarin näköisiä, melko isoja möllyköitä (ja vilahtaa muutaman kerran valaan kokoinenkin veijari loiskahtamassa ja roiskahtamassa) jotka louskuttavat terävähammasrivistöisiä suitaan sekä vedessä että maalla (käärmeitäkin kun osaksi ovat, pystyvät olemaan maissa tunnin pari, sitten kuivuvat. Tämäkin "tunnin-pari sääntö" kyllä roska-elokuvamaisesti tietenkin tahallaan(?) unohdetaan pari kertaa. Saadaan vähän pitemmät taistelut.) Probleema ei myöskään ole kalojen puremagore, ne ovat pari kertaa ihan näyttävän näköisiä, pari kertaa tosin näyttää sensorin sakset vilahtaneet (katsannossa Suomi-devari). Ja vielä, ongelmana ei myöskään ole yleinen roskaisuus, esim taloa saartavat, hitaasti tutisevat ja etenevät ja lopulta taloonkin pääsevät kalanmöllykät ovat absurdin roskainen näky.


Elokuvan iso ongelma on kaikkein näiden, edellisessä kappaleessa luetelluiden asioiden laittoman vähäinen esiintymistiheys ja kesto (ehkä nyt lopputaistelua lukuunottamatta) sekä roskaelokuvamittarilla/sapluunallakin mitattuna oleva "näyttelijä""työskentely" joka on aivan kammottavaa. Lukuunottamatta ehkä vanhaa tv-nimeä ja naamaa Bruce Boxleitneria.


Lopputulemana melkoisen tylsää roskailua.



sunnuntai 18. toukokuuta 2014

White sun of the desert (-69)

Neuvostoliittolainen kulttieastern White sun of the desert eli suomalaisittain hyvin länkkärinimimäinen Aavikon Laki on välillä vauhdikas, välillä maisemia tutkaileva (kuten genreen kuuluukin) Keski-Aasian aavikoille (ja genressään poikkeuksellisesti myös merimaisemiin) sijoittuva seikkailuelokuva. Jossa myös pikkuisen venäläisen satuelokuvan piirteitä ja perinteitä. Mukana myös vähäisen Sergei Baradzhanovmaista värikkyyttä ja kohtauksia.

Nuo genrestä ulos loikkaavat poikkeamat tekevät tästä mielenkiintoisen seurata, mutta varsinaiseksi clou'ksi meikäläiselle tuli juuri nuo easternin ja westernin lähes saumattomat sulautumat.


perjantai 16. toukokuuta 2014

You only live once/Karkuri (Usa-37)


Mestariohjaaja Fritz Lang sai jo heti ensimmäisiin Yhdysvalloissa tehtyihin elokuviinsa isoja nimiä (tai jotka olivat tulossa sellaisiksi). Ensimmäisessä Usa-elokuvassa Fury (Kiihko) vuodelta -36 oli pääosassa Spencer Tracy ja tässä toisessa Henry Fonda. Naispääosassa molemmissa oli Sylvia Sydney, ja hyvin olikin.

Kuten tietenkin oli myös Fonda, joka tässä rikostarinassa esittää kolminkertaista vankilakundia, joka nyt tosissaan yrittää päästä sinne kuuluisalle ja tarunhohtoiselle Kaidalle Tielle vastavihityn, ikiuskollisen vaimonsa (Sydney), mutta yritykseksi se tietenkin jää. Leima on otsassa ja kansa kyyläävänä.

Lang ohjasi Saksassa paljon spektaakkeleita (mm Metropolis, Nibelungin laulu). mutta kun hän lähti Tuhon Spektaakkelista, Saksasta koukaten yhden filmin (Liliom) verran Ranskassa, niin Usa:ssa hän jätti spektaakkelit taakseen ja sikseen (maa oli ja on aikamoinen spektaakkeli jo itsessään) ja suuntasi kameransa spektaakkelin nurkkiin teki paljon pienimuotoisempia, mutta terävän tarkkoja rikoselokuvia. (Rikos ja rikollisten maailman kanssa hän tunnetusti toimi myös Saksassa. Tunnetuimpana tietenkin M -kaupunki etsii murhaajaa ja Mabuse-elokuvat.)

Puolispoilaavasti, mutta kuvaavasti (elokuva perustuu Bonnien ja Clyden tarinaan) suomenkielisen nimen saanut Karkuri on juuri näitä tarkasti rajattuja rikoselokuvia joka toimii täyteläisesti monella tasolla: Fondan ja Sydneyn lähes täydellisesti onnistuneet pääosasuoritukset, Langin vetreän sujuva ohjaus ja kuvallinen ilmaisu. Viimeksimainitussa on vielä mukana Saksan kaikuja: valojen varjojen, sumujen ja savujen linkittyvä maailma on upean näköistä kuvausta ja sommitteluja. Kuin niissä Langin Saksan spektaakkeleissa. Karkurissa on perustavaraa (mutta siitä huolimatta hienon ja vaikuttavan näköistä) `sellin kalterit luovat pitkät varjot käytävään` ja sumussa altapäin kohoava vankila on massiivinen näkymä.
P.S. Itse karkuruutta ja takaa-ajoa elokuvassa ei ole kuin noin filmin loppupuolella, mutta tie tähän käy myös erittäin taidokkaasti ja joutuisasti rullaavana filminä. Ja loppupuoli varsinkin on Fondan ja Sydneyn suvereenia näytöstä, joka kulkee epätoivon ja onnenhetkien vaihteluna kohti loppuaan.

lauantai 10. toukokuuta 2014

You're human like the rest of them

BFI eli British Film Industry on julkaissut mielenkiintoisen palan Brittien elokuvahistoriaa, nimittäin levyllisen kirjailija/elokuvaohjaaja (tää taitaa olla järjestys) B S Johnsonin lyhytelokuvia. Tää järjestys, kirjallisuus edellä on relevantti siksikin että monet elokuvista käsittelevät kirjallisuutta.

Otsikon niminen lyhäri on loistavasti koottu kokonaisuus jossa toisiinsa sekoittuvat vanhukset ja koululaiset. Vanhukset tavataan sairaanhoitajan pitämällä luennolla, jossa opetetaan oikeanlaisia nostotapoja(!) ja koululaiset taas saavat opettajaltaan raivoisan paasauksen siitä kuinka nopeasti hekin kuten kaikki muutkin vanhenevat ja rapistuvat. Varsinkin tämä rapistumisteema on mukana useissa Johnsonin lyhytelokuvissa.

Kuten mm The Unfortunates nimisessä elokuvassa, joka on yksi näitä kirjallisuutta käsitteleviä tuotoksia. Monet näistä tuntuvat aluksi liian nopeilta paasauksilta, jotka kuitenkin varsin nopeasti (ja lyhärissä varsinkin todella nopeasti) muuttuvat mielenkiintoisiksi taidokkaasti sujuvalla tekstillä ja nopeilla visuaalisilla, joskus jopa surrealistisilla välähdyksillä. Käsittelevät elokuvat sitten Johnsonin omia kirjoja tai Englannin kirjallisuushistoriaa. Kuvaavasti elokuvan ainoat kokeelliset lyhärit (2 kpl) ovatkin sitten aika kehnoja. Seitsenminuuttinen Paradigm aivan onneton ja animaatio Up yours Guillaume Apollinaire jonkinlaista sana ja kuvaleikittelyä. (Ensin tulee sana best, sitten beast ja lopuksi breast. Piirrosleikittelyä taas "edustaa" sana eyeball, näytetään kivespussi jossa silmä räpsäyttää luomea. Heh heh.) Viimeksimainittua parantaa sen iskevä pituus, yksi minuutti.

Nämä yksi - kaksi lyhyttä epäonnistumista eivät kuitenkaan vie kokoelmaa ollenkaan kiville, ne ovat dvd:n pituudesta tosi lyhyt pätkä ja jäljelle jää paljon tosi hyvää ja mielenkiintoista materiaalia. Esimerkiksi politiikasta. Elokuvat ovat ajanjaksolta kuuskytluvun puolivälistä seitkytluvun puoleenväliin, ja mukana on muutamakin filmi jotka ovat voimakkaasti vastaan senaikaista (ja aikalailla myös tämänaikaista) Britannian pääpoliitikkaa ja oikeuslaitosta. Nämä elokuvalliset agitaatiot ovat toteutettu joko dokumentteina tai fiktioina tai niiden sekoituksina. Ja pirun hyvin ovatkin toteutettu.

Oivallinen kokoelma kirjallisuudesta, elokuvasta ja politiikasta, jota ohjaaja Johnsonin vahva fyysinen läsnäolo lähes joka elokuvassa yllättävän hyvin kantaa ja tukee.
Elokuvat ovat kivalla tavalla elokuva-amatöörien ja elokuva-ammattilaisten tekemiä uniikkeja sekoituksia, joita katsoo ilolla.













torstai 1. toukokuuta 2014

Mannaja(-77)


En ole westernien ystävä juuri ollenkaan, mutta silloin tällöin (harvoin) tulee joku spagu katsottua, ja joskus jopa tuotoksesta pidettyä.

Sergio Martinon ohjaama, viimeiseksikin spagettiwesterniksi tituleerattu Mannaja/Man called Blade on yllättävän tehokas ja katsottava western. Mukana on, varmastikin ohjaajasta johtuen, jopa giallomaisia piirteitä (varsinkin elokuvan aloituskohtaus suosumuisessa metsässä, joka päättyy kirveen heittoon. Tästä pääosanesittäjän nimi Blade, italiaksi Mannaja.)

Pääosaa esittää Franco Nero-tyylisesti italocrime-kyttä-tähti Maurizio Merli, ja hyvin esittääkin. Vaikkakin hahmonsa, ja elokuva yleensäkin lainaa tosiaan melkoisen paljon Franco Neron western-hahmoista, aina ulkonäköä myöten. Mutta minkäpäs mies ulkonäölleen mahtaa.

Suuri syy miksi tästä pidin olivat nämä ei niin tavalliset western-jutut, Bladen kirves, giallomainen sumu lähes koko ajan ja vaikkapa leffan pääpahiksen, John Steinerin esittämän Vollerin saksa-englanti aksentti sekä hänen kaksi dobermanniansa. Sekä leffan päänäyttämö, kaupunki jonka Philippe Leroyn esittämä pyörätuolipahispomo on julistanut "synnittömäksi vyöhykkeeksi." Ja tosiaan tuo sumu vielä kaiken tämän päällä ja päälle, tekee kaupungista aavemaisen.

Aavemaisia ovat myös kaupungin asukkaat, puolikuolleita. Sillä Leroyn pyörätuolipomo on saanut koko kaupungin väen puoliorjikseen läheiselle hopeakaivokselle, jonka vaaralliset höyryt myös leijailevat kaupungin yllä. Luonnonsuojeluteemaakin sivutaan. Tähän (ja siihen miksi Blade on Leroyn perässä) viitataan useaan kertaan näyttämällä hidastetusti sumussa kaatuvia puita.

Erikoismaininta tunnarilaulusta (jossa taas perinteisesti kerrotaan sankarin koko elämän pituisesta yksinäisyydestä) joka on mukavan häiritsevästi yhdistelmä peruswesternviisua ja outoja elementtejä, laulajan (laulajien?) ääni on aika erikoinen, välillä örinää, välillä puhtaampaa laulelmaa.



Spede

 Tulipa vappuna katsottua muutama Spedeily, Spede-yhtiöiden tuotos vuosien varrelta. Aikamoisen absurdeja olivat. Tässä paremmuusjärjestyksessä:
(Mukana ovat tietty Speden tavaramerkit, kuten mm viinavitsit ja agentit)

Lentävät luupäät(-84) on loistava, tyylitietoinen roskakomedia Spede Pasasen tallista. Siitä löytyy alkoholilla toimiva robotti (Loiri)  ja pohjalaishämäläiset veljekset (jotka muuttuvat silmänräpäyksessä karjalaisiksi, kun sukututkimus niin kertoo), joista toinen (Salminen) on lukenut itsensä kirjekurssilla (myös toistuva Pasas-vitsi) salaiseksi agentiksi ja toista (Pasanen) konkreettinen ilmailukärpänen puree. Alun veljesten keskustelu on hillittömän hersyvää, varsinkin Spede lataa täysillä.
Lisäksi mukana ovat kansainväliset gangsterit (taas toistuva Spede-vitsi) ja moottoroiduilla riippuliitimillä tapahtuva ilmataistelu, joka voisi olla minkämaalaisesta, erittäin kekseliäästä roskatoimintakomediasta/elokuvasta tahansa. Ja vaikka Spede-vitsien toistoa tässä(kin) riittää, niin ne ovat innovatiivisia. Tästä elokuvasta välittyy raikas ja riehakas tekemisen riemu. Parasta Spedeä.
("Ymmärrän.")
Pölhölä(-81) tuo mukaan paljon Speden bravuurikamaa, byrokraattipiruilua. Heikki Kinnunen ja Aake Kalliala loistavat useissa rooleissaan. Ja taitaapa olla ainoa Spedeily joka päättyy maailmanloppuun.

Uunoista absurdein taitaa olla Uuno Turhapuro menettää muistinsa(-82), jossa sekoillaan mm rauhanaatejärjestöpiruilun ja sukupuolisekaannuksen kanssa.

Tuli myös katsottua Uuno Turhapuro armeijan leivissä, joka ei ole kummoinen. "Tupakan mittainen tauko"-kohtaus on oivallinen oivallus.