Panic in year zero (Usa-61) -Ydintuhoa jazzin tahdissa

Katsoin tässä aamupäivällä kuuskytlukuäksönin Our man in Marrakesh joka muodostui ihan kivaksi seikkailuksi, jossa varsinkin Klaus Kinski kunnostautui kovajuoksijaksi menijäksi elokuvassa joka on näitä "Lomalla oleva vähän hassunhauskasti törmäilevä ja irvistelevä amerikkalainen joutuu mukaan kieroon seikkailuun/sekoiluun" (kaarti on kyllä kova: Herbert Lom, Senta Berger, Terry-Thomas, Tony Randall), mutta iltapäivällä katsomani vanhan kyynikkonaaman ja äänen Ray Millandin ohjaama Panic in year zero osoittautui siksi Tämän Päivän Elokuvaksi.

Perhe lähtee campinglomalle ja melkein kohta lähdettyä ydinsota alkaa. Millandin esittämästä perheenisästä kuoriutuu sekä perhettänsä ajatteleva julma selviytyjä että lopulta tietenkin "muitakin" (hyvikset vs pahikset) huomioon ottava perheenpää.

Elokuvan musiikkia (Les Baxter) on usein haukuttu liian päällejyräävänä ja perheen poikaa esittävää smoothrokkari Frankie Avalonia puisevaksi hymyilijäksi, mutta minusta kieltämättä aluksi vähän oudoksi valinnaksi ydintuholeffaan osoittautuva takaa-ajojazz muodostuu kohtakin ihan hyväksi, jopa oikeaksi taustaksi paniikinomaisen pakenemisen kuvaukseen. (Ohiajavien autojen jatkuvat jonot ovat tehokkaita, vaikkakin ovat välillä otettu jostain muusta filmistä.) No, Avalon on tässäkin aika puiseva, mutta hoitaa kuitenkin roolinsa jotenkuten kotiin. Vastaavasti Milland onkin sitten korvaavasti todella hyvä. Samoin kuin Jean Hagen perheenvaimon roolissa.

Vähän yllättäen ihan pirun hyvä elokuva, hyvää americanaa, jota pikku pistot pippuroivat. Ehkä vähän tollona loppukaneettina voisi kysyä että miksi perhe kiskoo auton perässä matkailuvaunua koko leffan ja koko sodan ajan? Mutta kerrankin elokuva jota ei "tähditä" joku kummanhauska hirviö. Tämän leffan Ydin(!)juttu ei ole se hirviö, koska "häntä" ei ole!

Palsa (Suomi-2013)

Tai tuo vuosi voi olla myös 2007. Silloin elokuva taisi olla jo valmis tai "valmis". Lainausmerkit siksi että alunperin tämä oli nimeltään Kalervo Palsa ja kuriton käsi. (Kuvaava nimi ja irtokäden fantasiaseikkailut näyttävät elokuvassa melkoisen hyviltä.) Mutta tämä pelkkä Palsa näyttää ja kuulostaa pajon iskevämmältä. ja melkoisen iskevä on itse filmikin
                                                 
                                            Arktista surrealismia

Ja hysteriaa. Elokuvassa on arktista (karnevalistista) (sirkus)surrealismia ( kohtaus jossa ajetaan lumihangessa polkupyörällä jonka pyörät ovat tulessa) ja taiteellisen inspiraation nosteet ja laskut muodostavat hysteerisesti sekoittuvan cocktailin. En tiedä olisiko Palsa pitempänä  parempi, nyt se on ainakin tosiaan iskevä. Ja elokuva ehtii mennä mukaan myös melankoliseen ja mustahuumoriseen maailmaan . Taiteilijan tauluja olisi voinut sijoitella enemmän pitkin elokuvaa, nyt niitä esitetään eräänlaisina loppukuvien asemassa olevana taulukavalkadina. Ihan onnistunut idea sekin, mutta nyt niitä tulee kerralla liikaa ja vähän liian nopeasti. Ronskeimmat rykäykset kavalkadista puuttuvat, nillekin olisi ehdottomasti ollut sijansa.   Palsa on `aito raakile`, lyhyt pläjäys (noin tunnin), joka on onnistunut yhdistelmä talven kylmää valkoisuutta, juopporemmin karua karnevaalia ja Palsan noitarummuttavaa lännenelokuvamaista fantasiaa. Ja kaiken takana tietenkin tuttua seksuaalisuutta/ seksuaalista ahdistusta. Sekä pienen kylän pojan suuruutta kapea/kalseakatseisessa kylässä. Janne Reinikainen on roolissaan loistava. Palsa.

Syndromes and a Century (Thaimaa-2006)

Joskus, useinkin, kiinnostavat elokuvat joissa samat kohtaukset esitetään uudestaan, joko samoin tai eri näyttelijöin, samoissa tai uusissa paikoissa.

Apichatpong Weerasethakul`in Syndromes and a Century`ssä samat näyttelijät näyttelevät samoin sanoin sairaalan, osin järkevät, osin oudot työpaikkahaastattelut, ensin maalais sitten suurkaupunkisairaalassa. (Testataan mm käden tärinää, kysytään  mitä tarkoittaa DDT ("Destroy dirty things?), sekä että mistä muodoista pidät, ympyröistä, kolmioista jne.)  Weerasethakul'in omat vanhemmat olivat lääkäreitä. Tästä syntyykin, seuraakin elokuvan muistot, toistot, unet, unelmat sairaalamiljööstä ja maailmasta. Ja elämästä(nsä) yleensäkin. Hunnutettuna runsaan pursuavana kasvillisuutena, luonnolla. Ollaan rajapinnassa. Nämä yhdistelmät tekevät elokuvasta jokseenkin vastustamattoman seurattavan. Seuraamisen sujuvuutta auttaa, lisää vielä monilla puolilla (luonto, tapahtumat, dialogi) kukkiva leikillisyys: Luonto kuvataan melkoisen rauhallisena ympäröijänä ja ymmärtäjänä ja muutamat henkilöt ovat siihen mukavasti sujahtavia puolioutopersoonia: Dj:n hommista unelmoiva munkki, laulava, levyttävä hammaslääkäri (munkki istuu hammaslääkärin "kidutuksessa"). Tämä munkkien, lääkärien uskonnon, lääketieteen vastakkain/keskenäänasettelut tulee elokuvassa usein mielenkiintoisesti esiin. Kummallakin osapuolella on annettavaa toisilleen. Lääketieteen ja luonnonparannuskeinojen `vaihtoja` tapahtuu kun munkkeja saapuu vastaanotoille. Lisäksi munkki näkee painajaisia kanoista ja proteesipajalla löytyy viskipulloja jalkaproteesin sisältä. `Luonnollinen` ja maallinen yhdistyvät maittavasti.

Hands of The Ripper (Bri-71)

HoTF on suht onnistunut (välillä laahaava) villi-ideainen ja freudiaaninen Hammer-leffa (Britti-mittapuun mukaan suht verisillä) gorepirskahduksilla ja trash-tunnelmalla marinoitu Viktoriaaniseen aikaan sijoittuva kauhuilu.

Viiltäjä-Jackin (pikku)tyttö(!) näkee pinnasängystään kun Jack murhaa hänen äitinsä. Tämän jälkeen Jack nostaa tytön syliinsä ja antaa hänelle suukon poskelle ja laskee tytön takaisin sänkyyn. Tytöstä tulee tappaja aina kun joku suutelee häntä! No onpas idea!

Ja ideammaksi vain menee!!: Eräs tohtori ottaa teini-ikäisen/täysi-ikäisen tytön hoiviinsa/tutkimuksiinsa, asumaan omaan talonsa jotta voisi tutkia miksi tyttö tappaa (suutelusyy ei ole vielä hänelle (ei moneen murhaan) selvinnyt). Ja jatkaa vain tutkimuksiaan, vaikka tietää, huomaa tytön tappavan! Ei ilmianna tyttöä vaikka näkeekin tämän murhaavan..

No, tietenkin jossain vaiheessa on loppu tähänkin murhaamishommaan tultava..

Välillä hyvinkin laahaava, mutta Wanhan Lontoon kauhutunnelma ja trash-meininki täyttävät joitain tylsyysaukkoja, mutta eivät aina. Elokuvan vetää kuiville ja suht sujuvasti katsottavaksi jo mainittujen lisäksi, yllättäen juonen roskaisuudesta huolimatta, yllättävän hyvä näyttelijätyö (varsinkin tyttö ja tohtori). Juonen freudilaisuutta lisätään vielä sillä, että tohtori mainitsee useaan kertaan Itävallassa tutkimuksiaan  aloittelevan Freudin ja psykoanalyysin oikein nimeltä.

Genuine : Tragedy of a Vampire (Saksa-20)

Robert Wiene ohjasi Genuinen heti huikean Doctor Caligarin jälkeen, ja tää jälkimmäisempi on kyllä paljon, paljon vaatimattomampi ja valjumpi kuin edeltäjänsä. Elokuvan tarina ja puitteet ovat paljon pahvisempia, yksinkertaisempia  ja ovat vielä sijoitetut huomattavasti rajoitetumpiin tiloihin kuin Caligarissa. Yksittäisenä kauhukoristuksena voisi kuitenkin mainita luurangon jonka pääkallon paikalla on iso kellotaulu. Jokaisen kauhukodin must!

Genuine kertoo, ei varsinaisesta vampyyrista, vaan muinaisen heimon viimeisestä edustajasta, papitar Genuinesta. Ja hänen "vampiroimisensa" tapahtuu näin: Hän yrittää saada ihmisiset tuhoamaan itsensä lausumalla heille tiukkoja maagisia käskyjä. Uhrit ovat nuoria miehiä ja rakkauden huumalla on tietenkin sormensa mukana pelissä..

Vanha käppyrässä kulkeva kurppa, kaupungin eras mahtimies, ostaa Genuinen orjamarkkinoilta itselleen ja sulkee hänet pahvi-impressionistiseen kellariin. Ja sieltä papitar tietenkin yrittää (ja onnistuukin) kiipeämään kohti korkeuksia ja uhrejaan.

Ei siis todellakaan mikään mestariteos, mutta jonkinlainen mukava maaginen tunnelma koko ajan (kolme varttia) päällä. Eli puolipitkä kauhistelu kyseessä. Pituutensa puolesta ihan katsottavaa kamaa. Niukat, tiukat ja köyhät puitteet eivät tarinan tasalla. Weirdoilua ja hauskuutta myös riittää: Yhtenä esimerkkinä voisi mainita lähes kaikkien henkilöiden täysin järjettömät hiusmallit! :-)

Samalla oldies.comin DVD:llä myös todella upea James Sibley Watsonin ja Melville Webberin ohjaama reilu kymmenminuuttinen avantgadistinen lyhytelokuva Usherin talon häviöstä. Leijuvat ja toisiinsa liittyvät kirjat, kirjaimet ja portaat muodostavat tiukan pyörteen jossa Poen morbidi tarina saa hienot puitteet. Tiukkaa tarinaa. Villiä kuvastoa. Mutta sulkeutuvat hyvin yhteen.

Diary of a Madman (Usa-63)

Arvostelussa ei ole versio Gogolin Mielipuolen Päiväkirjasta, eli monologi ei ole kyseessä, vaan tämä on Vincent Pricen tähdittämä ja pääosittama elokuva, joka perustuu Guy de Maupassantin novelliin/novelleihin, jossa Horla(!)-niminen astraalikauhistus kiusaa Pricen esittämää kunnianarvoisaa Tuomaria 1800-luvun lopun Pariisissa.

Doam on erittäinkin sujuvasti seurattava kuuskytlukukauhistelu, jossa kauhukliseet (aukeavat ikkunat, lentävät paperit, tipahtelevat patsaat, leijuvat taulut yms) ja kökkökäänteet vuorottelevat värikkäästi. Ja tietenkin Price on oma suvereeni itsensä.

Tuomari käy katsomassa kuolemaantuomittua vankia joka kuollessaan siirtää Horlan tuomarin mieleen ja kehoon. Siirtymä(t) kuvataan kökköisellä vihreäviiruisella valojuovalla joka asettuu uhrinsa silmien päälle. Ja tekee tästä tappajan.

Ei auta tuomarin taistelu Horlaa vastaan, vaikka hän yrittää karistaa hänet pois sillä että ottaa lääkärin suosituksesta lomaa tuomarin työstä ja alkaa harrastamaan nuoruutensa huvia kuvanveistoa, vaan ruumiita syntyy silloinkin, vaikka sitten taitelijan mallista tai hänen miehestään. Ei auta Rakkauskaan (malliin), vaan Horla on voimakkaampi. (Astraalinauru kaikuu.) Onko mitään keinoa?

Kuten sanottua kyllä tätä seuraa hyvinkin mielellään. Pricen pehmeänkarmea nenänarina on kovassa käytössä ja kurssissa (pitkiä aikoja elokuva onkin sittenkin kuin hänen monologiaan, muut näyttelijät tarpeellisia statisteja), hänen äänensä sopii taas Wanhaan kauhutunnelmaan kuin  naula arkkuun. Ja kyllä se keinokin tietenkin löytyy, vaikkakin, varsinkin viimeisen murhan estämistapa on ihanan väkisinkeksityn kökkö. Itse Horlan tuhoamiskeino on sitten huomattavasti parempi, perinteisempi kylläkin.

Onnistunut kuuskytlukukauhuilu, joka saa energiansa kauhuvisioiden ja kökkökohtausten sujuvasti sujahtavasta yhteistyöstä.