torstai 23. lokakuuta 2014

Yksityisalue (Suomi-62)

Helsingin arkkitehtipiireihin sijoittuva Yksityisalue on Maunu Kurkvaaran paras elokuva.


Nuori arkkitehti alkaa selvittämään johtajansa itsemurhan "mysteeriä."


Ehkä liiankin arkinen arkkitehtuuri ja karun kaunis ja niukan ja tiukan tyylikäs Suomi/Pohjoismaa- design kehystää tarinaa komeasti ja päälle putoava talvimaisema lisää tarinan puristavuutta. Näyttelijätyökin on nyt Kurkvaaralla kohdallaan.


Tyylikäs teos.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Jennifer (Usa-78)

Jennifer (-Paholaisen Enkeli) on kerran-pari katsottava Carrie-klooni, jossa hyvää ovat suht onnistunut ja jonkin verran erilainen idean siirto (nyt isä on uskontohörhö, itse Jennifer omaa voimaa vaikuttaa käärmeisiin, äiti on lähtenyt), onnistunut näyttelijätyö (varsinkin Jennifer, onnistunut pahistyttö ja sopivan hörhöinen isä) ja elokuva on tunnelmallinen, tosin tylsä. Nahkeaa jännitystä.

Jennifer on maalaistyttö kaupunkicollegessa, isä omistaa lemmikkieläinkaupan, sieltä siis sitten ne käärmeetkin. Ja rankkaa kiusaamista tietenkin tapahtuu koulussa.

Itse kauhukerroin on sitten kovinkin löysää ja laimeaa ja lyhyttä, ja se kaikki oikeastaan vilahtaa lopussa. Elokuvan vhs:ssä, dvd:ssä ja julisteessa hehkutettu käärmekauhistelu varsinkin vilahtaa kuin salama nopeasti ohitse. Jättikäärme on melkoisen komean näköinen ilmestys (tosin filmi on tummaa kuin yö. Johtuisko siitä että on yö? :-)) Otus on niinkin iso että uhrit suorastaan tippuvat sen vatsaan.

Hyvää on myös amerikkalaisen virsigrooven ja käärmekultin yhdistäminen. Ja paikallisessa discossa DJ:t seisovat ja soittavat isossa ja komiassa kahvikupissa. Hieno rakennelma.
Mutta tylsähän tämä on.

Hysteria (Bri-97)

"Welcome to good old fashion madhouse!" huudahtaa vanha Prisoneri, elikkä Patrick McGoohan, mielisairaalan outo pomotohtori uudelle tohtoritulokkaalle. Elikkä erittäin tyypillinen mielisairaalakauhistelun alku on kyseessä.
Paitsi että ei ole. Sillä sitten lähdetään oudoille (sairaala)kierroksille. No, tietty oudoille kun kerran mielisairaalassa kun ollaan, mutta siinäkin genressä tämä on aika erikoinen ilmestys. Mutta mikään erikoisen pitkään mieltä myllertämään tekevä teos ei kuitenkaan ole kyseessä.

Keskikokoisen goottikartanon kokoinen sairaala pitää ovet aina avoinna (pakojakin tapahtuu, mutta kuinka niissä käykään) ja koko potilaskunta on (ja onko henkilökuntakin?) Päätohtorin lanseeraaman Joukkomielen alaisia. Ja tässä alaisuudessa tykitetään erilaisia tanssi ja musiikkiterapioita. Varsinkin erilaiset tanssiterapiat ovat kovassa käytössä, eritoten baletti. Röyhelöisiä, värikkäitä balettihameita ilmestyy kummallekin sukupuolelle. Ja sitten tanssitaan! Pyörätuolibalettiakin nähdään melkoisen paljon. Musiikkipuolelta löytyy rumpu, piano, bänditerapiaa. McGoohan tietenkin päärummuttajana. Vetäiseepä eräs potilaista tyylipuhtaan bluussahtavan strip tease-kitaroinninkin röyhelönauhatanssin taustalle.



Lisäksi löytyy jatkuvasti köniinsä saava, bodattu martial arts-pökkelö ja dialogi on välillä kultaa, välillä multaa. Kauhutekojakin tapahtuu. Lihava mies on ketjuissa ja kahleissa kellarissa.

Mielenkiintoinen teos, mutta luulenpa ettei säilytä mielenkiintoaan kovin moniin katseluihin, vaikka mielenkiintoista materiaalia löytyykin, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan paljon ja vaihtelevasti. Toistoa tapahtuu liikaa. Leffa jää hyllyyn, mutta seuraava katselu muutaman vuoden päähän..

Vai pitäiskö tää sittenkin vielä kerran tänään tarkastaa.. :-)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Open letter to evening news (Ita-70)

Francesco Masellin ohjaama elokuva kertoo kuuskytluku-seitkytluku-vaihteen italialaisista hyvin toimeentulevista (liikemiehiä ja yliopistopamppuja) kommunisteista jotka kokoontuvat hulppeisiin tiloihin, elikkä toistemsa koteihin, ravintoloihin, juhlatiloihin keskustelemaan päivänpolttavista poliittisista probleemeista (lue: Vietnam), välillä juhlien, välillä kiistellen. Tai molempia yhtä aikaa. Elokuvan nimi tulee siitä kun he päättävät lähettää `avoimen kirjeen` lehteen (lehtiin) jossa kerrotaan `ryhmän` osallistumisesta/ osallisuudesta Vietnamin sotaan.

Elokuva on keskusteluelokuvaksi yllättävän sujuvaa katsottavaa, jopa mielenkiintoista. Siinä mielestäni tuodaan voimakkaasti esille ryhmän yläpuolisuutta sekä keskustelun kehäkiertomaista kapeutta, yhden asian ympärillä pyörimistä. Välillä tapahtuu kuitenkin virkistäviä hyppäyksiä aiheesta ja ajasta kun keskustelu kuumenee. Mukana on yllättävänkin paljon toimivia onelinereita ja dialogipläjäyksiä. Vaikka kyseessä onkin yhteiskunnan yläosa, niin teksti on verrattuna esim samanaikaiseen ranskalaiseen, Godardilaiseen yhteiskunnalliseen elokuvaan, jopa kansanomaista, ilman ironista sekamelskaisuutta. Tosin keskustelun junnausta tapahtuu tässäkin, mutta ei häiritsevästi.

Open letter lähenee myös italialaista genre-elokuvaa. Tuonaikaisessa italialisessa elokuvassa oli tavallista ottaa paloja `toisilta puolilta`, italocrimet sekoittivat kuvastoonsa joskus jonkin verran senaikaista poliittista ilmapiiriä ja poliittiset elokuvat taas joskus myös tuota italiailaisen toimintaelokuvan maailmaa. Open letter lainaa genre-puolelta lähinnä ehkä enemmän giallopuolelta: paljasta pintaa on ripoteltu sekaan ja kodit ja näyttelyt ovat täynnä senaikaista huippuhipahtavaa metallitaidetta ja designia. (Koristeina käytetään mm erilaisia työkaluja. Kai viittaus siihen että työ, työläiset ja heidän asiansa ovat heitä "lähellä".) Erityisen hip on näköjään joillain harvoilla ja valituilla näissä piireissä asua vanhassa varastossa, johon on vain kannettu sänky sisään ja muutamat ultratyylikkäät taideluomukset ja kivikasat ympärille. Pölykerroksetkin on jätetty päälle ja paikoilleen, se antaa sen viimeisen pikantin lisän kokonaisuuteen.



torstai 9. lokakuuta 2014

This Island Earth (USA-55)

Tässä "taas" "sarjassani" `Ulkomaan elokuvia joissa Suomi-teemaa`. (Asiasta lopussa.) This island earth on samalla sekä viiskytlukulainen scifiklassikko, että (varsinkin välillä näyttelijäpuolella) tuubainen juustoilu. Varsin mukavanoloinen mikstuura. Jota vielä senaikaisiin scifailuissa harvinaisempi värielokuvaformaatti värittää(heh) kivasti. Varsinkin kun se värimaailma on suht surrealistinen. Erikoisempi juttu on myös se että tällä kertaa lentävään lautaseen kaapataan, eli nostatetaan säteellä lentokone!

Kolmionmuotoista kuvaruuduista maailman keksijöitä kutsuvat, pöljäperuukkiset valkotöyhtötukkaiset Avaruusnerot saavat keksijät tulemaan salaperäiseen laboratoriokompleksiin ja lopulta Avaruuksiin. Näissä Avaruuksissa surrealistiset räjähdykset ja rakennelmat pääsevät melkoisen hienosti esille. Lisääkin näitä katselisi. Atomipommi ja atomipommiaika on jälleen se asia jota tässä, kuten muissakin senaikaisissa scifiklassikoissa käsiteltiin. Ja sitten tietenkin jälleen kökköiltiin: Loppuun piti tietenkin saada Pakollinen Avaruushirviö vilahtamaan joksikin aikaa. Pääosanaista käy tällä kertaa huudattamassa isoaivoinen, ravunsaksikäsinen ja jalkainen kumimies. Omalla tavallaan sekä kliimaksi että antikliimaksi, sillä se on tietty hauskan roskainen ilmestys, mutta samalla näissä leffoissa kuitenkin niin tyypillinen, jopa liian tyypillinen ratkaisu. Koska sen hirviön "pakollisuus" tosiaan loistaa taas tässäkin tapauksessa niin selvänä, ympättynä loppuratkaisuna. Onhan näitä nähty. Ja kuvastaahan se tekijätiimin "luottamusta" tähän hirviöön että se laitetaan vähän lopussa käväisemään. Ehkä jo silloin tajusivat hirviön naurettavuuden (mutta ehkä joillekin myös kauhistuttavuuden) ja ajattelivat että jos se hirviöitsisi pitkin elokuvaa, niin katsojien kauhu ja nauru voisi kuivahtaa kurkkuun liian nopeasti. No onhan siinä että säästetään se sinne filmin maalisuoralle edes jonkinlaista loppuratkaisun tuntua, tosin kovin pientä ja tuttua. Ja jostain syystä vielä nää raputyyppiset ratkaisut olivat silloin suosittuja hirviönrakennusmateriaaleja useissakin leffoissa. Eli pakollisuuden lisäksi myös toisteisuutta tässäkin. Mutta kylläkin myös melkoisen paljon värikkään sujuvaa kerrontaa sitä ennen. Eli kyllä tämän hyvinkin vaivattomasti, jopa nauttien katsoo. Sillä elokuva ei onneksi oikeastaan missään vaiheessa sorru tylsään junnaukseen vaan menee eteenpäin. Tätä tietenkin auttavat nuo mainitut värimeiningit sekä se juustoinen tuubailu. No nyt meni toisteisuuteen minullakin, heh.. Niin, ja vielä loppukaneetiksi tää: Tässä elokuvassa sitten muuten kehutaan päivällispöydässä Mozartia "selvällä" suomenkielellä!

Ja tää: Miespääosan esittäjällä on Syytä olla ylpeä nimestään, Rex Reason.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Lucky Star (Usa-29)

Mukana pientä loppuspoilausta.

Frank Borzagen fantastinen mykkäelokuva Lucky Star luo ja tuo hienosti rakennettuun (vähän satumaiset mökit ja talot, solisevat, välkehtivät purot, pienet tiestöt ja mäkimaisemat) maalaismaisemaan kaunista (tietenkin mutkien kautta) rakkaustarinaa.

Rakkaustarina ja koko elokuvan tarina on tietenkin "mykkäelokuvien juonikaavan" mukaan melkoisen arvattava ja suoraviivainen, "helppo", mutta mykkäelokuvan parhaimmistoon kuuluva tuotos ampuu amorin nuolen lähes kymppiin ihastuttavalla näyttelijätyöllä (Janet Gaynor, Charles Farrel), ei ihan tavallisella pääosaparilla (Farrel näyttelee sodassa haavoittunutta pyörätuolipotilasta) sekä mainitulla, rakastavaisia ympäröivällä säkenöivästi toteutetulla maalaismiljööllä. Parin rakkaustyöskentely on toteutettu tunteella, mutta ei liiallisella. Ja Gaynor on kertakaikikkisen ihastuttava ilmestys, hänen hymynsä sulattaa pitkän talvenkin.

Borzage ilmeisestikin piti paljon junista ja rautateistä, sillä lähes kaikissa näkemissäni herran tuotoksissa rautatiet ovat tärkeänä osana mukana elokuvaa, tai juna ainakin vilahtaa taustalla. Tässäkin tarinassa ne ovat jonkin verran mukana: Komean näköinen miniatyyrijuna jyskyttää muutamankin kerran kauempana lavastemäkeä ylös. (Tällaiseen puolisatumaisemaan sukeltava "lelu"juna tuo muassaan kivaa sadunjatketta sekä modernisaatiota, mukavan lempeä kontrasti). Lisäksi juonen pakollinen puolipahis istutetaan lopussa vain  yksinkertaisesti pikkukylän pysäkillä junan viimeisen vaunun ulkopenkille johon hän jää tylsänä istumaan kuin hyljätty nukke. Hätäratkaisulopetus, voisi varmaan joku sanoa, mutta minusta jämäkkä ja hauska.