perjantai 21. elokuuta 2015

Neues vom Hexer (Länsi-Saksa-65)

Elokuvan alussa, ennen alkutekstejä, Klaus Kinskin esittämä kartanon parrakas palvelija nousee ruumisarkusta ja sanoo "Tämä sopii hyvin." Alkutekstien jälkeen sama hahmo soittaa yllättävän aidon oloisesti ja näköisesti harppua, kauniit sävelet täyttävät kartanon salin, vieraat viihtyvät.. Mutta palvelija onkin pahan palvelija..

Der Hexer on paras viiskytluku-kuuskytluku Edgar Wallace dekkarifilatisoinneista, tyylikäs, villi ja linjakas. Mutta tämä nyt käsiteltävä sen jatko-osa on kaaossotku, kasvonaamioiden ja salahissien suma jossa kuka tahansa murhataan ja kuka tahansa osoittautuu murhaajaksi..

Välillä elokuvan interiöörit vaikuttavat olevan kuin Jess Francon elokuvista. Esim naistaiteilijan katto(tietenkin)ateljee, joka on täynnä Picassopastisseja ja ovisuusta löytyy vaatenaulakkona kokonainen täytetty peura sarvineen.

Muusta älyttömyydestä voisi mainita esim Kinskin esittämän palvelijan koko ajan hänen korvassaan kököttävän korvanapin ja langan, jolla hän ottaa käskyjä vastaan salaperäiseltä taustahenkilöltään, pääjehulta. Kukaan ei muka huomaa (tai kuule) tätä laitetta. Kuulovammainen ei Kinskin hahmo ole. Yhdistelmää, jossa palvelija ensin kysyy "Jotakin muuta, Mylady?" ja Mylady lähes joka kerta säikähtää tätä huutaen, toistetaan toivottoman monta kertaa. Avangardistista asetelmallisuutta löytyy kohtauksessa jossa auringonpaisteisen baarin jokainen asiakas röhnöttää tuolillaan sanomalehti naamallaan. Yksi älyttömyyksistä on myös kohtaus jossa katsotaan kirjasta (kannessa lukee Neues von Hexer), että mitä seuraavaksi tapahtuu.. Niin sekava vyyhti on juoni, että tekijöidenkin täytyy tarkistaa..

Kun elokuvan lopussa etsivä iskee silmää, niin näyttää vähän siltä että hän ei tee sitä siksi että `eikö ollutkin ehkä vähän sotkuinen, mutta makaaberin, absurdin hauska kokemus`, vaan kun ei muutakaan keksitty. `Ei tästä tämmöinen pitänyt tulla, mutta tällä mennään.` Iskenpä silmää..

Kyllä tämän vauhdikkuutensa takia katsoo.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Signaali 2020 (Puola-70)

Kuten joskus ennenkin on tullut todettua, niin hitaus ja toisto, visuaalisuuden ja kerronnallisuuden natsatessa, voi onnistuessaan toimia hyvin. Tällainen onnistuminen on Signal 2020. Lähtökohdiltaan ja lopputulemaltaan se on tyypillinen `avaruusalus lähtee etsimään kadonnutta avaruusalusta`-tarina, mutta avaruusmatka on varsin taiten tehty, tyylikäs ja näyttävä, kerronnallisetikin komeahko: useat, avaruusalusten ja kosmonauttien, sisällä ja ulkona tapahtuvat avaruudelliset `kuviokellunnat` ovat kuin eräänlaista avaruusbalettia ja avaruusjoogaa, hyvää leijuntaa.. Eivätkä keskustelutkaan ole täysin täytettä, vaan tukevat visuaalisuutta. Ja toisin päin.

Lisäksi avaruusalukset eivät ole liian leluisia, vaan niissä on `fantastista aitoutta.` Liioittelua tämä 'aitous`, ja ehkä muutama muukin tekstissäni mainittu kehuva adjektiivi, myönnän, sillä eihän tämä ole lähimainkaan mikään 2001 : Avaruusseikkailu, mutta tässä meikäläistä viehättääkin paremmanpuoleinen kotikutoisuus yhdistettynä ihan rahakkaisiinkin ratkaisuihin. Ja ne kevytjazztaustaiset kelluntakohtaukset ovat oikeasti hienon näköisiä, rauhoittavaa, meditatiivista menoa.

P.S. Tuli katsottua kolmaskin Puola-pläjäys (tai Puolalais-Neuvostoliittolainen, Tallinfilm mukana), ironisesti Suomi-nimetty Supermies Pirx (Test Pilota Pirxa, vuodelta-79). Oivallisesti kasassa pysyvä kertomus, vaikka alkuperäisnimen sisältämään avaruustestiajoon (testataan (lähinnä) sitä, että kuka aluksen miehistä on humanoidi kuka ihminen, Pirx on porukan pomo) ei kovin heti päästäkään. Mutta reitti testiin on ihan mielenkiintoinen: ihmis/humanoidi- pohdintoja, toimintaelokuvankin maailmoja, ja käydäänpä jopa discossa josta löytyy tissitanssija! Ja sitten seuraakin tietenkin lisää pohdintaa, psykedeelisiä meteoriparvia, oikeudenkäynti sekä vuorikiipeilyä! Ja musiikin elokuvaan teki itse Arvo Pärt!
Tanakka paketti.

Venus on vaiti (Itä-Saksa/Puola-1960)

Joo, Venus on vaiti, mutta Maapallon porukat ei.. Gobin autiomaasta löytyy ihmekivi, joka on jonkinlainen viesti Venus-planeetalta. Sitten alkaa elokuvan kertojan, pää - ja sivuosaesittäjien sekä radio -ja tv-juontajien maaninen puhetulva, jossa ruoditaan Venukselle lähetettävän kansainvälisen avaruusprofessionaalien työtä ja elämää intensiivisellä pikkutarkkuudella. (Sekä kommunismin ylivertaisuutta kapitalismiin nähden.) Avaruuskapu (neuvostoliittolainen, tietenkin) kylläkin lausahtaa: "Words... Words... There`s no sense in them.", mutta puheenpapatus jatkuu tästäkin eteenpäin, jos mahdollista, vieläkin kovemmalla hyökyllä.

No, tämän jälkeen meininki rauhoittuu hieman, mutta melkoisen maanisena kuitenkin. Avaruusmatkan aikana puhe vähän laantuu, mutta kyllä sitä vielä riittää.. Lisäksi pari Professoria kulkee niin asia edellä, etteivät he ehdi Pitkän Matkan aikana oikeastaan syödä ollenkaan.. Koska pitää koko ajan ja koko keho täristen painella nappeja.. Ja sitten selviää se, että venuslaisten viesti on hyökkäysuhkaus!

Nyt elokuva muuttuu kylmän komeaksi: Avaruusalus ja avaruus näyttäytyvät hienoina (niinkuin itäscifeissä yllättävän usein), mutta Venukselle päästäessä kylmänkalsea "design" vasta pääseekin upeanlaiseen muottiin:
Venuksen (ydintuhon aiheuttaman) karmeat maisemat ovat jäätävän onnistuneita: Pölysumussa kohoavat reikäiset rautatornit ja jääpuut "hallitsevat" maisemaa, jonka ainoat "elävät" olennot ovat robottisääsket ja sumussa huojuvat solmuketjut..

Jos elokuvan ensimmäisestä puolesta tunnista olisi näitä puherypäksiä lyhennetty/poistettu, olisi kyseessä oiva scifailu. Tässäkin muodossa melkoisen onnistunut.