keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Vagabond Lover (USA-29)

No nyt on tutumpi orkesterinjohtaja, laulaja. Rudy Vallee oli kolkytluku-musikaalien alkuisä. Kovinkin tunnettu aikoinaan, paikoissaan. Vagabond Lover oli hänen käyntkorttinsa ja portinaukaisijansa. Ensimmäinen elokuvansa. Aikaansa liittyvistä kökköyksistään huolimatta, tai välillä niistä johtuen hyvin etenevää perustarinaa. Valleen hahmon tulevaa anoppia näyttelevä Marie Dressler huitoo ja irvistelee itsensä sydämiin. Tahallisin ja tahattominkin maustein.

Pikkupaikkakunnan bändi lähtee isompiin ympyröihin. Vallee esittää orkesterinjohtajaa joka bändeineen pakosta, pienesti, hellästi ja hellyyttäväst huijaa olevansa olemassaoleva iso nimi ja yhtye. Siitähän sitä soppaa syntyy. Rakkaustarinakin nousee ja laskee huijauksen ja sen selviämisen tahdissa. Ensimmäisiä elokuvamusikaaleja. Elokuvan ensimmäinen tekstiplanssi: "Every small town has it`s small town band with big town ideas."

torstai 16. toukokuuta 2019

You`ll Find Out (USA-40)

Mulle tuntemattoman orkesterinjohtajan ja vitsailijan Kay Kyserin orkesteri johtajineen jää muiden vieraiden kanssa jumiin `creepy mansionin` bileisiin. Muista vieraista mainittavia ja onnistuvia ovat Prince Saliano (Bela Lugosi) ja Fenninger (Peter Lorre), mutta huono huumori ja liian monet laulut tekevät tästä tylsän. Boris Karloff alivaihteella ja valjusti Jim Carreymäinen M.A. Bogue on huono.


Valju`kauhua`.

Zombies on Broadway (USA-45)

Ehkä eräänlainen versio, huumoriversio Jacques Tourneaurin Mestarizombailusta I Walked With a Zombie`sta. Sillä elokuvassa mukana Tourneaurin elokuvan pitkäzombi Darby Jones ja calypsolaulaja Sir Lancelot!!


Oikein mainio huumorointi. Kaksi tolloa puoligangsteria lähtee etsimään `aitoa zombia` yöerhon `Zombie Hut`-esitykseen San Sebastianin saarelta. Siellä majaansa pitää mm Bela Lugosin esittämä Dr Renault, zombiseerumin keksijä. (Tekee elävän zombiksi joksikin aikaa, niin kauan kuin vaikutus riittää. Sitä sitten piikitellään, rokotellaan itse kehenkin, tahallisesti, tahattomasti, vahingossa ja vasitella.) Tollogangstereiden sanailu välillä kivan tolloa, Lugosi hyvässä vedossa, elokuva nättiä studiosaareilua.


"Give us a zombie!"

maanantai 13. toukokuuta 2019

Night of Bloody Horror (USA-69)

Naistenmies-peräkammarinpoika(!!) psykedeelisessä painajaisessa naistensa murhineen. Toimivaa psykedeliaa ja siirtymä, otos Bored-yhtyeen (ei muuten yhtään bored) keikalle, kokonaiseen kappaleeseen on jopa jykevä, järisyttävä, säikäyttävä, yllättävä. Näin positiivisessa mielessä.

Elokuvassa pitkät pätkät pimeyttä, mutta parempi kuin edellinen. Toimiva.

Haunted House of Horror aka Horror House (Englanti-69)

Eräänlainen esi-slasher kartanokauhulla. Nuoret swingaawat kartanoon ja seiellä alkaa tap(p)ahtua ja ei ala. Ei oikein lähde mulle enää tää `swinging London`-meininki. Pääosissa Frankie Avalon ja Dennis Price poliisina!! Elokuvassa, elokuvasta pitkät pätkät pimeää.

Psycho from Texas aka Wheeler (USA-75)

Kyläkaupunki-maalais-metsä-kidnappauselokuva jonka pääosanesittäjällä eli kidnappaaja Wheelerillä on aikamoisen kuninkaallinen nimiyhdistelmä, nimittäin John King III. Tämä on lisäksi Linnea Quiqleyn eka kelteilyrooli, eka elokuvarooli yleensäkin.

Ihan sopivaa seitkytluvun puolivälin sliizailua ja tässä on aivan järjettömän pitkä juoksutakaa-ajo (yli puolet elokuvasta!!??) läpi maiden ja mantujen, metsien ja muiden. Sopiva sekoitus campia, roskaa ja sliiziä. Ja tylsyyttä. Sitäkin pitää kunnon camppailussa osaltaan olla.


Ja leffa lisäksi useilla hyvillä, synkillä country`rallatuksilla` ryyditetty. "Yesterday was a long time a go..."


sunnuntai 12. toukokuuta 2019

If Looks Could Kill - Jos katse voisi tappaa (USA-86)

Porno-ohjaaja Chuck Vincentin ja pornonäyttelijä Jamie Gillisin (alkuteksteissä J. Gillis) ei ihan, melkein pääosittama eroottinen trilleri nousee alun kökköilyistä (tai sen ansiosta) absurdiksi puolihelmeksi. Elokuvan viimeiset sekunnit "monikerroksisen" epäuskottavan odottamattoman, onnistuneen yllättäviä.

Hämärämies (Gillis) palkkaa hautajais-hää-kokouskuvaajan videoimaan vastapäisestä ikkunasta erästä hämäränaista. Kuka käy ja milloin, siihen tap(p)aan.. Juoniaukkoinen järjettömyys, älyttömyys seuraa heti seuraavana päivänä kun miehet tapaavat; Gillis kysyy hemmolta että miksi mukana ei ole ääntä?! Sekä hemmo että katsoja huutavat Gillisille: "ÄÄNTÄ?! VASTAPÄISESTÄ TALOSTA?! ILMAN MIKROFONIA?! PELKÄLLÄ KAMERALLA?! KUTEN PYYSIT!!" No, katsojasta poiketen hemmo murtautuu heti seuraavana keskipäivänä naisen asuntoon melkoisella metelillä ja joutuu melkein kiinni!! Ja joutuukin kiikkeihin myöhemmin. Monta kertaa. No, ehkä ilman tätä tökeryyttä ei elokuvaa olisi olemassa. Ilman tätä tökeryyttä tarina ei olisi jatkunut monimutkaisiakin, jopa jälleen absurdejakin reittejä.

Genren absurdia parhaimmistoa. Gillis yllättävän hyvä. Leffa lopussa yllättävän goreinen. Suomikassukin.

lauantai 11. toukokuuta 2019

The Corruption of Chris Miller (Espanja-73)

Painajaisia painonnostajasta, baletista, suihkusta, sateesta. Varsinkin viimemainitusta. Se tulee todellisuuteenkin, sillä nuori nainen sekoaa sateella..

Espanjalaisessa maalaiskartanossa asuvat äitipuoli (Jean Seberg) ja nuori nainen (Marisol). Tytär kaipaa jo jonkun aikaa poissaolevaa isäänsä, äitipuoli ei ehkä ex(?)-miestänsä. (Mies on kiertävä nukketeatterifanaatikko ja vaimo jättänyt makuuhuoneen peiliin jätetyn jäähyväisviestin paikoilleen,) Kartanoon pakkoja ja päitä saapuu sotkemaan tietenkin nuori kulkurimies..
Ja naapurikartanoa asustaa nuorimes, hevoskasvattaja, joka myös kaipaa (kuollutta) isäänsä.

Seberg osassaan tarkoituksellisenkin vaalean, haalean haamuinen, mutta valjun, vaalean aaveisuuden alla pulppuavat patoutuneet vimmat ja voimat. Nuoren naisen rooli pirskahtavampi, eläväisempi, enegisempi, `ennustamattomampi`, `epävakaampi`,`hullumpi`. Mukana myös munkki- sirppisurmaaja.

Hidastempoisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, monipuolinen mysteeri.


keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Fleshburn - Kosto (USA-84)

Vietnamveteraani, intiaaniverinen mies, karkaa mielisairaalasta jonne neljä psykiatria ovat hänet määränneet. Hän etsii nelikon, kolme miestä yksi nainen, käsiinsä ja vie heidät aavikolle selviytymään. Itse hän seuraa tilanteita aavikkovuorten viileydestä.

Eri syistä hahmoille ja katsojalle tylsä ja tuskainen kokemus. Fleshburn on pitkä, tylsä ja tuskainen aavikkomakoilu -ja maleksinta. Vasta lopussa päästään vähän vuorille `vaeltamaan`. Kohtaus vuoristopurossa, lammessa virkistävä ja järjetön. Elokuvan alussa, siis todella pitkään, kuvataan `aavikon arkea` eli lähes paikoillaanolevaa kuopankaivuuta, kaktustensyöntiä, metsästystä. Loppupuolella näytetään että karkuri seuraa nelikkoa ja ampuu muutaman kerran hiekkaan. No, on hän aikaisemmin lähettänyt kotkan raateluhommiin ja on tässä jonkinlainen lopputaistelukin, mutta tylsähän tämä on. Nimenä olisi voinut olla myös Brainburn sillä niin autuaasti tämä ainakin tämän, hyvin etukäteen levänneen, nukkuneen katsojan uuvutti uneen.

Dallasista `tuttu` Steve Kanaly yksi nelikosta.

torstai 2. toukokuuta 2019

Taxi Tonight (Thaimaa-2005)

"Haunted house on wheels" `Aavetaksin arvoitus`. Thaimaalainen taksikauhuilu on erittäin epäonnistunut. Niin näyttelemissään (varsinkin), juonessaan, muussakin, kaikessa.
Liikenneonnettomuus-aave-zombi-nainen ilmestyy juuri korjaamolta käytetyn taksin ostaneen taksikuskin takapenkille. Aave ajaakin välillä. Kuski ei aavetta pitkään aikaan näe, mutta muut näkevät. Ja tietenkin hänkin lopulta.

Vaikka verta valuvat liikenneonnettomuusvalokuvat ja niistä nousevat aaveet, zombit ovatkin melko onnistuneita ideoita ja lopun hämäryyssuma vähän värisyttää, niin tämä on kuitenkin erittäin huono.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Väreitä (Suomi-65)

Suomen ensimmäinen(?) ja ainoa(?) `nudefilmi` on kesäisen syvän värikäs (elokuvassa lukeekin heti alussa COLOR), mutta muotopuoli. Suomen Äänen Eero Sinikanteleen(!) puhe ja runous on kukkivan kesäistä, siniveden värinää, yksinäisyyden tuskaa, mutta runopuoli ja alastomuusteema eivät oikein löydä toisiaan, vaikkakin luulisi näin; Kesä, luonto ja alastomuus. Kumpikin kulkevat liikaa omia polkujaan. Eivät yhdy.

Yksinäinen erakkokalastaja saa vedenneidon verkkoonsa. Hän on nähnyt `näkyjä` heistä jo ennenkin. Alastomuus(teema) on kilttiä, mutta kiltteys ei ole elokuvan pääeste, päävirhe. Se on juurikin kuitenkin tämä yhteensopimattomuus.Ja varsinkin vedenneitonudeilun (ja miksei miehenkin, se puuttuu täysin) vähäisyys. Tämä on tirkistelyä. Oikeastaan melkein ilman tirkisteltävää. Mutta kokonaisuutena kaunis. Luontoleffa. Ei nudeilu. Olisikohan pitänyt ottaa senaikaisista nudistileffa-Amerikanserkuista mallia ja panna pojat ja tytöt pelaamaan jotain peliä. Pesäpalloa tietenkin täällä. Mutta miten vedenneito juoksee? Vesipesäpallo?

`Alastomuus`anekdootti. Ei oikeastaan muuta. Luontokuvauksena vanhan, mutta hyvän, toistoa. Mutta ei oikeastaan tosiaan nudeilu.

Heikki Sarmannon suvekas musiikki.

Täähän menee nykyajan somesuhinaan; "Pyydystää ajatuksensa verkkoon, rikkoutuneet silmukat luovat vapaan pakotien."

"Tuulella ei ole suuntaa." - "Yöt eivät nuku."

Tunteita (Suomi-65)

Neljän debyyttiohjaajan episodielokuva on raikas elokuva ja jazztuulahdus 60-luvun puolivälistä. Aikansa merkkeinä elokuva, elokuvat ovat mustavalkoisia kaupunkikuvauksia joita ryydittävät jazz`tilutukset`.

1. Liukastelua. Kalevi Kortteen ohjaama ja Anssi Mänttärin käsikirjoittama elokuvanpätkä on juurikin aikamoisen käsikirjoitusmaisen, pikkuideamaisen elliptinen elokuva miehestä joka ihastuu kadulla kaatuneeseen naiseen. Mutta mikä käsikirjoituksen kaava -ja raakilemaisuudessa hävitään, niin sen pikku nyanssit, hyvät näyttelijätyöt ja talvinen raikkaus vievät teoksen `voittoon`.

2. Confiteor. Jaakko Talaskiven ohjaus ja käsikirjoitus. Kaksi miestä, `ystävykset` ovat `vetäytyneet` `täysi``hoitolaan` (Keski-Hämeen täysihoitola) kirjoittamaan käännöstyötä. Toinen mies on pyörätuolissa, toinen ei. Elokuvan alussa `väärä mies` on pyörätuolissa, oivaa vääntöä. Mutta ystävysten välille syntyy kuilu, jopa vihaa. Varsinkin sen jälkeen kun pyörätuoliton mies alkaa seurustella hoitolan nuoren naisasiakkaan kanssa. Elokuva päättyy toisen miehen kuolemaan, tai elokuva alkaa siitä. Koko kertomuksen ajan taustalla kuuluvat poliisikuulustelun äänet rytmittävät tarinan etenemistä ja lopputulosta. Tällä kertaa tehokeinona talvinen tunkkaus. Episodeista toiseksi paras. Liukastelua liukastelee melkein tasoissa.

3. Toivo, rakkaus. Leena Salokankaan ohjaamassa, käsikirjoittamassa, leikkaamassa episodissa nuori, aviossa yksinäinen nainen lähtee lähiöstä tapaamaan tuttujaan kaupungin kapakoihin. Ja lähtee `partaniekka viettelijän` (Anssi Mänttäri) kyytiin ja kotiin. Leena Peltonen ja Mänttäri vilahtavana `pääparina` hyviä, mutta muuten episodien heikoin lenkki. Asko ja Anssi Mänttärin musiikki. Se on perustoimivaa.

4. Kristiina. Ylivoimaisesti paras episodi. Asko Tolosen ohjaamassa elokuvassa käsitellään hyvin ja monipuolisesti ikiteemaa `Raskaana vai ei`. Kristiina Halkola ja Pekka Autiovuori esiintyvät elokuvassa oikeilla etunimillään ja uskottavan tunteikkaasti. "Pieni" suuri tarina. Esa Helasvuon musiikki.

Episodesissa on useita `pikku`viittauksia elokuviin; Liukastelussa on lehden elokuvamainossivu sekä Anssi U Mänttärin juliste seinällä (Mänttärin kämppä?), jossain episodissa oli tussilla(?!) tehty juliste Tuhkasta ja timantista, Toivo, rakkaudessa valtava Band of Angelsin eli Orjakaupiaan  ja Renoirin Pelin sääntöjen Ranskajulisteet seinällä (Mänttärin kämppä?) ja Kristiinassa valtavahko Jerzy Katalerowiczin Nunna ja paholaisten Puolajuliste, samoin seinällä. Kristiinassa lisäksi kameroidaan välillä vauhdilla, välillä pysähtäen lehden elokuvamainossivuun; Sieltä löytyy tavaraa mm Godardin Aviovaimosta, Budd Boetticherin westernin kautta nude-elokuviin. Eikä rockiakaan ole unohdettu, Kristiinan kämpän seinällä iso Rolling Stones-juliste. Ajan hermoilla.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Star Odyssey. (Italia-79)

Avaruuden Aatamin Al Bradleyn eli Alfonso Brescian avaruussaagat ovat toisaalta eivät minkäänmoista ja toisaalta, toista katsekantaa käyttäen aikamoista tavaraa! Toiston, tylsyyden ja älyttömyyksien - tai toisaalta tylsyyden toiston, älyttömyyksien toiston aarreaittoja ja kellarityrmiä.

Star Odysseyssä avaruushuutokaupat, Bradleyn avaruustavaramerkit, hopeahiuksirobotit ja tylsyyden ja pösilöinnin keinuva rytmi tekevät tästä vähän paremman Bradleyn. Ei huono! No, kyllä on! Helvetin huono! Lue(, jos pystyt) helvetin hyvä!

Olisko Suomi-kassun kääntäjän uskoa Tanska-kassua, jossa luki Journey to nowhere, vai minun käännöstäni väännöstäni Journey to everywhere. Kassussa, siis Suomi-sellaisessa luki geneerisesti, tylsästi Matka tuntemattomaan.

Bushwhacker (USA-68)

Autiomaan Aatami ampuu alas lentokoneen. Kyydissä olleet mies ja kolme naista selviävät syöksystä. Mutta selviävätkö he autiomaaäijän stalkkauksesta?

Eräänlainen esi-`roughie`. Sleazea ja smuttia, mutta ei raffeinta, ronskeinta sellaista, johtuen genren alku-ajasta. Ei vielä onneksi seitkytluku-smuttia.

Halpaa.




keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Jacquet - poika Nantesista (Ranska-91)

Elokuvaohjaaja Jacques Demy kuoli vuonna 1991. Hänen vaimonsa, Agnes Varda elokuvaohjaaja teki hänen kanssaan, hänestä, urastaan, lähinnä lapsuuteen, nuoruuteen keskittyvän `dokumentin`. Pariskunta oli yhdessä vuosikymmeniä ja se näkyy elokuvassa ihastuttavalla, surullisellakin tavalla; Ihastuttavuutta tuo pienen ja nuoren Jacquesin innostus nukketeatteriin (itsekin tehden), elokuviin (jo pienenä itsekin tehden, mm siten että hän keitti kattilassa elokuvafilmiä, raaputti, suti entiset filminroippeet pois ja piirsi tussilla uudet animaatiot tilalle), musiikkiin, värikkyyteen (perhe ja monet muutkin laulavat koko ajan, välillä värit pamahtavat päälle, varsinkin kun näytetään pätkiä Demyn elokuvista, kohtauksista jotka liittyvät lapsuuteen, ja hyvin useat liittyvät). Näytellyt lapsuuskohtaukset ovat yleensä mustavalkoisia, varsinkin sota-ajan, natsihallinnon ajan, mutta niissäkin tosiaan Jacquesin mielikuvituksen ja toteutuksen vähän fantastisetkin väripärskähdykset kuvaavat poikkeuksellisen iloista, monipuolista ja tekevää lasta, lähipiiriä ja seutua. Ankeasta ajasta huolimatta. Ja tämä värikkyys kuvaa koko Demyn elokuvauraa, se jatkuu koko elokuvauran läpi. Surullisuutta mukaan tulee Demyn viimeisten vuosien taistelusta leukemiaa vastaan, mm kohtaus jossa ulkoisesti raihnainen mies makaa hiekkarannalla ja antaa hiekan valua sormiensa lomitse lyö yhtä aikaa kyyneleet silmiin että halua tehdä kunniaa pitkän uran tehneelle miehelle.


Kaksituntinen värikästä elokuvahistoriaa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Virvatuli (Ranska-63)

Miksei joku joskus tee mestariteoselokuvaa köyhästä, yksinäisestä alkoholistista? Ilman maailmantuskaisia mietelmiä? Ihmisestä, jolla ei ole aikaa, mahdollisuutta, varoja, voimavaroja sellaiseen.

"Have you two discussed divorce?" "We did, once. Six months ago, just before I left." "And since then?" " "We aren`t spoke then." Sitä odotellessa pitää tyytyä esim Louis Mallen ohjaamaan Virvatuleen. Se tuo hyvin ja julmasti esiin alkoholismin, alkoholistin lainalaisuudet.
"Kuin käärme kivien välissä."

Adelheid (Tsekkoslovakia-69)

Tsekkoslovakian Sudeettialue Toisen maailmansodan jälkeen. Tsekkiupseeri saapuu natseilta lunastettuun kartanoon. Kartanopalvelijattarensa (hänelle) toimii paikallisen ex-natsipomon, kartanon"omistajan" tytär (Adelheid). (Alueen saksalaisnaisia on pelloilla töissä, valkoiset käsivarsinauhat merkkeinään. Eli julma merkitseminen jatkuu. Missä merkityt miehet? Syylliset erikseen, mutta miksi merkitseminen? Tätä elokuva,ajaltaan harvinaisesti, pohtii.)

Upseerista ja Palvelijattaresta tulee "rakastavaiset". Tämä Frantisek Vlacilin ensimmäinen värielokuva on synkkä kuin syysyö. Kahden ihmisen, kahden valtion "rakkaustarina" on julma kuin sota ja sen seuraukset. Ei toivoa. Usein keskustelut kaikuvat, ulkonakin, kuin kaikuvassa umpiossa, realistinen tehokeino. Sota on umpio, sodan päättyminen on umpio. Pyristelyä. Vlacilin visiot nyt karumpia kuin edellisissä filmeissään, mutta julmuus jatkuu...

Mestariteos, mutta ei Marketa Lazarovan tasoa. Tietenkään ei ole. Se olisi mahdottomuus.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kuolleet taiteilijat kaupungilla (Suomi-?)

Elokuvan alussa puhelimessa vastataan: "Kaupunki..." Sitten kulttuurikysyntään vastaavat kaupungilla kulkevat ja oikeasti Kaupunginhallituksen taloon menevät `Kuolleet Taiteilijat`, karvalakkipäinen, korvalappuinen, omaa omakuvaa kainalossaan kantava Vincent van Gogh, tekokaljuinen Picasso, valkotukkainen, aurinkolasinen Warhol, Enkeli saapuvat valittamaan kulttuurin alasajosta.

"Valitettavasti Kaupunginjohtaja ei oo paikalla..." "No se nyt arvattiin.."

Yksinkertaisesti; Nerokas.

Gabriella Nukentekijä (Suomi-2018)

Keskityn nyt pitkäksi aikaa suomalaisen, turkulaisen kokeellisen elokuvan monisuuntaiseen ammattilaiseen Anneli Nygrenin tuotantoon.

"Mitä tulee niihin asiakkaisiin, jotka saivat erikoiskäsityönä valmistamani nuken, well, ainakaan kukaan ei tullut valittamaan..." "Ja tietenkin minulla oli myös öiset harrastukseni..."

Tässä teoksessa "perinteinen" nukkekauhu kohtaa `Turun historian`. Ensin käsityönä, sitten teollisesti valmistetut nuket toimivat elokuvassa postissa lähetettyinä mm ruttoisen isorokon levittäjinä historian ja nykyajan hullunpyörässä ja karusellissa. Ja seesteisyydessä.

Oivallinen genrekehräys historiasta, lähihistoriasta sekä nykypäivästä, mukana Nygrenin lempigenreily, vampirsismi.

"Me nääs ollaan salakihloissa!" "Tietääkö sulhanenkin?..."

Uusi (tulo)kulma nukkekauhuun.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

The Ultimate Ninja (Hong Kong-86)

Onko tämä myös Ultimaattinen Ninjaelokuva? No ei, mutta roskaa riitti. Mutta siitä myöhemmin, nyt ei mieli ja keho jaksa kuin Ultimaattisen Huonoon Jouluvitsiin, näin kevään keskelle:

Mitä Joulupukki sanoi pikku-Godfreylle? "Ho! Ho! Ho! Onkos Godfey ollut kilttinä?" Ja niin Pikku- Godfrey sai ensimmäisen elokuvakameransa... Ja loppu on valitettavasti "elokuva"historiaa. :-D

No, joo huumori sikseen. Eiku se tietenkin jatkukoon! Tämä kovan kaksikon, tuottaja Joseph Lain ja käsikirjoittaja-ohjaaja Godfrey Ho`n tie kuinka mones tuotos on taas sitä räkänaururoskaa ja törppötoimintaa "parhaimmillaan";  Mies hajoittaa harjoituksissa hapuilevan vaappuvasti sohien tiukassa kasassa olevia lasinpalasia pitkällä kepillä.(Ovat niin lähekkäin, että kuka tahansa ja mihin tahansa huitoo, niin aina särkyy ja putoaa. Ja miehemme tosiaan huitoo minne sattuu.) Ohjaaja-opettajansa sanoo: "You doin`great!" Sama mies hyppää korkeuksissa olevan riman yli, vain ylitys näytetään. "You doin`great!" Entäs tyypin asu! Musta kotkakuvioinen t-paita ja lähes kainaloihin nostettu kotkakuvioinenkauttasolkinen vyö! Entäs toisen kaverin kostyymi? Hihaton poolopaita, no nyt on nähty sekin, vaikken olis välttämättä halunnut!! Ja voiko (Ninja)elokuva jossa Ninja nostaa kiven takaa ninjafiguurin (ensin näkyy vain vapiseva figuuri) eteensä harjoituksiaan katselemaan olla huono elokuva? No ei voi!! Ja tämä tapahtuu vielä kaksi, eiku kolme kertaa!! Yksistään nämä kohtaukset tekevät tälle, tästä jo klassikkostatuksen!! (Ennen elokuvan katsomista katsoin tältä dvd:ltä Ninja The Protector ja Dragon Ninja-elokuvien trailerit, ja niissä vilahtaneet ritsa(?)ninja sekä puhallusputkininja, sekä varsinkin kahden `ritari`ninjan moottoripyöräturnajaiset jättivät Ultimate Ninjan varjoonsa jo ennen sen katsomista. Mutta jo yksistään tämä ninjafigurointi jätti nämä näkemättämät ninjailut täysin pimeyteen. Unohdukseen. Ultimate Ninja, Totta Tosiaan!)

Ja kyllähän tässäkin elokuvassa niillä ninjoilla lukee otsanauhoissa että Ninja. Ainakin joillakin. Varmistuksen varmistus. Ja tässäkin elokuvassa vilahti muuten sitten se puhallusputkininja. Ja jalkajousi. Jättikirvesmies"ninjan" (siis kirves on iso, ei mies) ja rautaputkininjan taistelussa aluksi epätasaisuutta, mutta ninjahan (se ilman lainausmerkkejä) potkii tuollaiset pojat, pellet pellolle!

Juoni; No joo...



perjantai 29. maaliskuuta 2019

Young Bruce Lee aka Real Bruce Lee aka Bruce Lee: The Little Dragon (Hong Kong-USA-77

Monet 70-luvun Bruce Lee-dokkareista kautta kloonielokuvista (ne ovat usein näitä kahta) olivat usein omalaatuisia, sekaviakin. Tämä Dick Randallin tuottama elokuva on myös erikoinen, mutta erikoinen juuri johdonmukaisuudessaan, pohjustuksessaan; Tässä yli puolet elokuvasta on pitkiä pätkiä Leen lapsuusrooleista Hong Kong-elokuvissa. Sinänsä ne eivät näytä juurikaan Kung fu`ailua sun muuta, mutta pikkuista viittausta siihenkin, niihinkin. Tärkeimpänä on nähdä Lee nuorena näyttelijänä. (Näyttelee isänsäkin kanssa.) Ja vaikka hän ei mikään mestariluokan näyttelijä ollut, niin kyllä hänellä tatsia oli. Silloinkin.

Elokuva etenee näiden elokuvien jälkeen suosioon. Erittäin kummallisesti (mutta myös mielenkiintoisesti, uniikisti, mutta täytyy myös todeta, tylsästi) elokuvan ensimmäinen puolisko kestää reilusti, reippahasti yli tunnin ja (kloonatut [1]) suosiovuodet 20 minuuttia! Tätä on yleisesti kritisoitu, syystäkin, olen itsekin vähän samaa mieltä, mutta, kuten sanoin, elokuvassa on myös uniikkia arvoa. (Vaikkakin lopputulos on vähän puolivillainen pannukakku; harvinaista, huonoa, hyvää, keskinkertaista. Mutta onhan elokuvan (eräs) nimi Young Bruce Lee. Tämä elokuva keskittyi siihen.)

[1] klooneina Bruce Li, Dragon Lee. Tais Sammo Hung`kin vilahtaa rivissä. Itse Brucekin näkyy lopussa. Juhlissa ja hautajaisissa.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Ninja Squad (Hong Kong-86)

Tämän leffan cool clou on se, että Ninjoilla lukee otsanauhoissaan Ninja. Kaiken varalta, kato jos ei erivärisistä disco kautta jumppa-ninja-asuista sekä miekoista sitä ninjuutta vielä huomaa. Ettei jää epäselväksi. Tällä kertaa viiksettömän Richard Harrisonin (Ninja Master Gordon) ja Dave Wheelerin (Ivan The Red, kutsuu edellämainittua Gordon The Cowardiksi) asuja on vielä tuunattu isoilla ja lepattavilla folio-hopea- olkatoppauksilla, hihoilla ja säärystimillä, saaden aikaan vielä avaruuskuninkaallisen vivahteen (asu)kokonaisuuteen. Ja heidän välisiin taistoihinsa.

Elokuvan toinen tarina kertoo Billystä, nuoremmasta ninjasta, juuri Ninjakoulun suorittaneesta joka on jokaisen työkkärin työntekijän ja työnhakijan perusprobleemin äärellä; "Ninjataidoista ei taida olla apua töitä hakiessa."

Pyssilläkin paukutellaan, koska tämä on myös gangsterointi.

Ihan kivaa iltapäivän Godfrey Ho`hoilua ja perusmäiskintää -ja räiskintää.


keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Reptilicus (Tanska(!)-USA-61)

Enpä tiennyt että Tanskassakin(!) on tundraa. Tai toimintamonsterielokuvaa! Sillä tämä on tanskalainen(!) toimintamonsterointi! Tai tanskalais-usalainen, American International Picturesin `esitys`. Mutta Tanskaan sijoittuva. Tuohon `tundraan` mennäkseni, filmin alussa kuparinkaivajat löytävät poran-putkentukkeena olevan hirviön peräpyrstön muka `Lapin tundrilta`. (Tundra ei näytä juurikaan tundralta, lehtevää ja rehevää riittää. Eikä lihakasat pyrstöltä. Eikä tundralta näytä myöskään suurehko lentokenttä jolta löytöpyrstö lennätetään Kööpenhaminaan.)

Reptilicus laittaa Köpiksen kappaleiksi! (Eikä ole sen jälkeen Kööpenhamina kuin ennen.) Ei nyt läheskään minkään Godzillan [1] veroisesti, mutta kyllä tämä kuriositeettiuden ylittää. Se asia mikä sen varmasti ylittää ovat hirviön suustansa ampumat Manaajamaisen vihreät (tämä on värielokuva!) happolimat, sähkösyljet!

Hirviö ja näytteleminen kaikilla koko ajan karmeaa kökköyttä, mutta katujen pakoonjuoksijamassoissa paniikin tuntua, varsinkin keskeltä kohoava silta-kohtauksessa, siinä jopa kauhua, kuolemaa. Ja katujen konekivääri tykki pataljoonat räiskivät petoa jatkuvasti ja `uskottavasti`.

Tanakkaa törvellystä.


"Is he good-looking?" "He has three eyes and false moustasche."

[1] Erona Godzilla-elokuvien Muovitokio-hävitykseen; Tässä näytetään enemmän sodan jälkiä. Tässä tapauksessa halvempi toteutus näyttää `aidommalta`, karummalta.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Casa de Lava (Portugali-95)

Tulipa edellisen tekeleen jälkeen katottua taas jälleen kerran kunnon elokuva, Greasy Strangler. Siinä on oikeaa, oikeanlaista outotta ja kunnon roskaa, poijjaat!


Mutta tällaisen tekeleen jälkeen (siis Aaaaaaaaah!`in jälkeen)  on välillä myös yhtä juhlaa katsoa kunnon taide-elokuva! Oikea elokuva! Nimittäin tällä kertaa Pedro Costan ohjaama Casa de Lava.
Se on eräänlainen `uudelleenajatus`-`arviointi` Jacques Tourneaurin klassikosta I walked with a zombie`sta. Nyt, tällä kertaa "zombie" on rakennustyömaan onnettomuudessa koomaantunut mies.


Mies on ainakin puolet elokuvasta koomassa sairaalassa. Muut keskeiset tarinaa `jouduttavat`  päähenkilöt ovat sairaanhoitajanainen ja `kappaleen` tunnistettavasti, mutta kirskuvasti sahaava viulistimies. Nainen on oikeastaan elokuvan päähenkilö, tai nainen ja koomainen mies, ja kun viulisti soittaa bändissä, niin hänen soittonsa sulautuu hyvin rytmiin ja iloiseen soitantaan, tunnelmaan. Porukkapoweria. Mutta kuka soittaa lopussa viulua? Elämä soittaa. Voittaa. (Ikikliselause; "Elämä voittaa", sillä kuolemahan meille kaikille koittaa, mutta elämä sitä vähän rajoittaa.)


Koomaista, kuumeista, kuumaa, laavamaisen-maisemaisen jähmeän `joutuisaa`, `vyöryisää `menoa`.
Jos edellistä ei ehkä halua, jaksa, pysty katsomaan uudestaan, niin tämän kyllä.


"We ought to die as children, and be born old."



maanantai 25. maaliskuuta 2019

Aaaaaaaah! (Englanti-2015)

Tässä Steve Oramin elokuvassa ei puhuta mitään ihmiskieltä, vaan apinamaisesti mesotaan, mölytään (tältähän ne eläinäänet usein ihmisestä kuulostavat) ja muutenkin toimitaan. Erittäin sottainen, sontainen (ja moni muu eritteinen) elokuva.
En yhden katselukerran perusteella pysty määrittelemään jääkö tämä vain yhden katselukerran kuriositeetiksi vai onko tässä paljonkin pinnanalaista tematiikkaa. Vai jääkö sekin vain kökösti toteutetuksi `ihminen on eläin kun vähän vaatteita vähentää ja ihoa raaputtaa`-keittiö, -tai pahemminkin sanottuna vessafilosofiaa.
Enemmän näkyi negatiivista tulevan elokuvasta mieleen, mutta uudet katselukerrat ehkä löytävät elokuvasta muutakin. Jos niitä kertoja tulee.


Mölyä ja suttua. Ja mahdollisesti (muita) ala -ja ylätasoja?

Urpoa roskaa. Löysää roskaa. Tylsää roskaa.




Ja miksi näissä leffoissa hyvin usein, kun halutaan, yritetään olla `rajuja`, näytetään runkkausta, ruualla räpimistä, spermaa ja yrjöämistä. Niin näytetään tässäkin. Boring as heaven, taivahan tylsää!

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

The Legend of The Holy Drinker (Italia-Ranska-88)

Alkoholisoituneen kirjailijan Joseph Rothin omiin kokemuksiin perustuvan upean novellin Ermanno Olmin filmatisointi voitti vuoden-88 Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Ja täysin syystä. Ja varsinkin Rutger Hauerin syystä. Hän on pääosassa mestarillinen. Ohjaaja Olmi oli nähnyt Hauerin Liftarissa(!), ja halusi hänet tähän elokuvaan. Hyvää havannointia, sillä Hauerin kasvot, ilmeet, kehonkieli sopii nyt erittäin hyvin `rauhallisen juopon` rooliin. Hän on harvinaisen aidosti yhtä aikaa sekä tilanteesta toiseen lentelevä haavanlehtinen että stoalaisen tyyni, varma myhäilijä.


Hauer on Andreas Kartak, Ranskassa sillan alla asuva puvuntakki-poplarijuoppo jonka kaikki rahat (niitä vain ilmestyy) menevät viinaan. Nämä ilmestymiset ovat Rothin tarinan ja Olmin, Hauerin elokuvan pääpointti, puoliarkinen, puolifantastinen-satuinen pääpointti; Elokuvan alussa rikas mies (joka väittää myöskin olevansa asunnoton) antaa Kartakille isohkon summan rahaa. Takaisinmaksulla ei ole kiirettä ja sen voi sitten maksaessa lahjoittaa Pyhälle Thereselle, kappeliin.
Kartak on periaatteen mies, mutta maksureissut päättyvät aina viimeistään vähän ennen kappelia johonkin esteeseen; Juopotteluseuraan, naisiin, huijariseuraan, naisten raivoamisiin (luulevat Theresen olevan uusi nainen) jne... Mutta satumaisesti Kartak saa aina rahaojenmenetyksen jälkeen jonkun käänteen, suoran jälkeen taas lisää rahaa... Ja tätä ei tosiaan ole tehty millään  absurdillakaan huumorilla, vaan arkisella absurditeetilla, arvaamattomuudella, uskottavuudella. Baarit ovat ajattomuudessa, rajattomuudessa vähän Kaurismäkeläisesti kelluvia mikrokosmoksia, joissa `juopot` on sijoiteltu teatterimaisesti, mutta aidonoloisesti lähes puhumattomaan tuijotukseen. Mutta heissä kukkii, vilkkuu, väikkyy iloisuuttakin.  Absurdia iloisuutta kyllä tulee mukaan elokuvan Itäblokkielokuvamaisella huilu ja muu puhallinääniraidalla (Kartak ja juoppokaverinsa ovat `Itäblokista`) ja se hajoittaa ja tukee tarinaa vaivattomasti. Hauer on tosiaan huikean rauhallisessa, mutta varmassa vedossa tässä `pullo laineilla`-hahmossa. Pyhä hahmo, pyhä pullo. Mestarillista pienten, pienten liikkeiden täyttä hallintaa. Ja ei-hallintaa. Huh-Huh, mikä suvereeni suoritus!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

The Brain Machine (Englanti-55)

Rikollisehko (ei kuitenkaan rikosrekisteriä) mies päästetään sairaalasta pois. Sairaalan tohtori (Elizabeth Allan) huomaa yhtäläisyyden neloismurhaajan ja hänen aivokuvissaan. Mies kaappaa tohtorin autotallimurjuunsa. Miehen ja naisen perässä ovat poliisit, naisen tohtoriaviomies (josta nainen on melkein eronnut, koska mies on naimisissa sairaalan ei hänen kanssaan) sekä muutamat hämärämiehet...

Elokuvan nimellä mainostetaan liioittelevasti scifiä, mutta mainoslauseilla, myöskin liioittelevilla, vääräänvääntävillä sellaisilla, britti-noiria. ("STOP THIS KILLER!") Elokuva taipuu vahvasti viimemainittuun (viimeinen puoli tuntia kuitenkin suht tanakkaa takomista) , mutta kokonaisuutena ollen perus-britti-noiria. Melkoisen keskinkertaista sellaista.

-Viittausten viidakko vie elokuvaa harhaan, ja varsinkin genreviittausten. Muotopuoli, päättämätön elokuva, mutta suht katsottava.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

The Brain Machine (USA-77)

Do you ever think about your brain? Alussa Tohtorismies tohtoristakissaan, salkku sylissään juoksee tutkimuslaitoksesta metsään piilotellen puun takana, ja taas juoksuun ja tappoon... Kummallisin kohtaus: Kaksi Henry Silvan näköistä miestä keskustelee pistoolin ja puukon eroista. Tai jotain sinne päin. Pikkuisen sinne päin.

"You mean the whole truth?" "Yes." "The whole truth?" "Yes." "Golly! This experiment`s gonna have x-rating!" Neljää tyyppiä naurattaa, minua ei. Minua v*tuttaa. No, nämä neljä tyyppiä tulee johonkin hämärään sekotutkimukseen (no mieltähän siinä kronklataan) maailman tilasta, yksi on pappi ja yhdellä näinkin laaja, monipuolinen cv: (Sonny Bonon näköinen) rekkakuski-baarimikko-puuseppä. Mites puutarhuri? Mielen puutarhuri? No, ainakin mielen puuseppä.
Ja puista ja puistattavaa on koko elokuvan `funktio` ja meno muutenkin. Mielipuolisen masentavaa menoa koko teos. Hypitään sinne ja sun tänne ja varsinkin niiden ohi, sivuun, ja taas `palataan` `johonkin`. Kai tällä yritetään kuvata jonkinlaista mielenhallinta-salaliitto-sekamelskaa. Eiku ei.
"Maybe God knows, I don`t."




perjantai 15. maaliskuuta 2019

Vaarallista vapautta (Suomi-62)


Mies pakenee rajan yli. Suomeen. Länteen. Mutta lännemmäksi olisi päästävä. Suomessa on auttajia, mutta myös tietenkin varsinkin päinvastoin.


Tämä Veikko Itkosen viimeinen ohjaustyö ihan kerran-pari katsottava kuvaus joka saa voimansa, mutta myös kärsii isosta hahmokavalkadista. `Nuorisoketjun` näyttelijät Maija Karhi, Antti Litja, Ville-Veikko Salminen, Risto Aaltonen, Tarja Nurmi lunastavat hyvin paikkansa, mutta Irma Seikkulan ja Kullervo Kalskeen kulissi-pettämis-avioliitto on päälleliimattua filminjatketta. Leo Jokela `vilahtavana` kännisenä kusipääkopeloijana sekä selittäjänä-sönköttäjänä ja Erkki Viljos nauravaisen, niljaisen smoothina päällikkönä ovat sellaista myös, tyhjänpäiväistäkin, mutta erilaista roolitusta johon olemme heiltä tottuneet. Hahmot onnistuvat heiltä. Varsinkin Viljoksen kaahaus ja paahto on järjetöntä, mutta (siksi juuri) toimivaa.
Ohjaajan pojan Jussin Strangers-bändin rautalanka sopii hyvin kohtauksiin ja tunnetilojen kuvauksiin. Vilahtaapa bändi keikallakin.











The man who finally died! (Englanti-62)

"That`s my father!" Hemmo (Stanley Baker)  on luullut että hänen saksalainen isänsä Kurt Deutsch (onko enää, voiko olla saksalaisempaa nimeä?) on kuollut jo parikymmentä vuotta sitten Saksassa. Mutta sitten isä soittaa ja käskee käymään. Mutta isä on kuitenkin kuollut. Vai onko?


Tylsää taaperrusta. Ei auta Bakerin pikkuisen liian isot aurinkolasit, jotka ovat kyllä cool kuin kevätpuro, eikä auta edes se, että Saksassa odottaa myöskin itse Peter Cushing!! Elokuvan juliste julistaa ja lataa liioittelun tyhjiin korkeuksiin: "The mystery of the century explodes!" (Ei räjähdä, ei sinnepäinkään. Ei edes tussahda, synny suutaria. Mysteerikin mitätön.) Ja: "Stanley Baker in A.C.T.I.O.N!" Eiku: B.O.R.I.N.G!  T.Y.L.S.Ä.Ä!
Elokuva joka lopultakin loppui...

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Biohazard (USA-85)

Fred Olen Rayn ohjaama elokuva on mukavasti limaa valuttava, mössöä tekevä öllömölliäinen-öllömölliäis-alieni-roskailu. Oikein onnistunut ja napakka tunti ja kymmenminuuttinen.
Angelique Pettyjohn esittää pökkelönnerokkaasti blondipsyykikkoa. (Pettyjohn on ehkä tuttu samantapaisesehkosta roolista Jim Wynorskin Lost Empire`stä Whiplashin roolista. Siinä' mustatukkaisena.) Ohjaajan viisi(!).vuotias poika Christopher esittää minikokoista alieenia! Hirviöhän, hänhirviö repii elokuvan "keskeisessä" kohtauksessa E.T.-elokuvan julisteen!! (Liekköhän, lieneeköhän aito?)

Perusrapaista, perusrupista roskaa. Ehkä perus`tason` ylikin.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Videomannen - Videoman (Ruotsi-2018)

Tässäpä onnistunut, tähän päivään sijoittuva nostalgisointi. ("An anti-80s nostalgia movie" lukee dvd:n takannessa ja pääosamies sanoo elokuvan alussa: " In 1980 I was standing in a radio and tv shop. Then I saw them. Fat shiny boxes with animated covers. VHS tapes. A year later I ran the best video store in Sweden. This is 2017. A completely different world." Ja dvd:n kannessa vielä kryptataan: "VHS is dead.")
Vaan eipä olekaan. Joka paikassa Kaikilta. Videomannen on loistava fiktioelokuva vhs-keräilijöistä, keräilijästä, keräilystä vahvan tietämyksen, kunnioituksen sävyttämänä. Keräilyn ihanuus ja kurjuus tulee tutusti,  konkreettisesti esiin; Löytämisen riemu, samoin kuin vajaan ja varsinkin täyden kokoelman kauhu. (Nuuskamuikkunen. "Hemuli ei ole enää keräilijä, hänestä on tullut pelkkä omistaja. Eikä se ole läheskään yhtä hauskaa.") Elokuvien katsomisen sekä vhs-kansien esiinneellistämisen, hypistelemisen riemu  (samoin kuin LP-levyissä on keräilijöitä, jotka pitävät kansia vain `esitttely`-hyllytavarana) että näkemättömän (lue: varsinkin omistamattoman) elokuvan tuskaisa etsiminen. Oivia vhs-keräilyn anekdootteja ovat tässä elokuvassa mm välillä jatkuva pysäytyskuvien käyttö (tässä tutkitaan pysäytyskuvista tekikö Rosalba Neri hard core-otoksia) ja keräilykohteiden vaihtumisesta elokuvahistorian sisällä ("Kerään nykyisin 60-luvun Tsekkielokuvaa,") Loistavia huomioita. Mutta tässä keskitytään tietenkin lähinnä genre-elokuvien, varsinkin kauhun keräilyyn, keräilijöihin, keräilijään. Näemmekin suht paljon vanhoja, täällä monesti tuntemattomiakin, vanhoja-Ruotsi-nauhoja. Ja muitakin. Naapurimaamme vhs- kulttuuri jäikin aikoinaan paljon Kreikan ja Hollannin nauhametsästyksen varjoon. Kiitos tästäkin kultturiteosta. Ansiokkaasti, ankarasti, rohkeasti tuodaan myös keräilyn haitta-ääripäitä esiin; Yksinäisyyttä, alkoholismia. Mielenterveysongelmia. (Välillä pääosaheebo nähdään, tai hän näkee itsensä tv:n sisällä hakkaamassa ulospääsyä.) Mutta myös kahden erilaisen (ja kuitenkin niin samanlaisen, vaikkakaan toinen ei periaatteessa keräilijä olekaan) yksinäisen varmaa hapuilua toisiaan kohti. Mutta ei todellakaan mihinkään Jenkki-tyyliin, eikä minkään maan tyyliin, vaan ihmisten tyyliin. Todella monipuolinen elokuva.

(Yksi juttu vähän harmii. Miksi ns ei ihan tavalliset miehet, jopa vähän ns yhteiskunnan ulkopuoliset esitetään lähes aina hupparihemmoina? Ja jotenkin se, että pääosamiehellä on älypuhelin, tuntuu mokalta, virheeltä.)

Ja todella monipuolinen elokuva siitäkin huolimatta, ettei tämä oikeastaan ollut yhtään sellainen kuin etukäteen odotin. Ajattelin, että tämä on `harvinaisen nauhan verinen metsästys` tai/ja `seiskari- kasarielokuvaretrogoreilun tyylinen murharetrosplättinki`, mutta tämä olikin aivan jotain muuta. Jotain paljon parempaa, onnistuneempaa ja ennenkaikkea aidompaa. Arkisempaa, jopa.

Ennio(hieno nimi-idea!) on isossa kellari`studiossaan`, kasettien säilytys ja katselupaikassaan, oikeastaan kodissaan, suurimman osan ajastaan viettävä viisikymppinen mies jonka keräilykaveri Bosse on jo liuennut seurustelun satamaan ja joka pikkuhiljaa törmää alkoholisoituneeseen, työpaikkakiusattuun naiseen, Simoneen, Egypti-orientoituneeseen "keräilijään". Elokuva jättää kauniin kuvan; Keräilyä ei välttämättä tarvitse lopettaa, ei ehkä hiljentääkään. Ihmisiä, kiinnostuksenkohteita voi yhdistää. Tai pitää ominaan.

Aidonoloinen, tiedontäyteinen fiktio, kuvaus ihmisistä.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Haldane of The Secret Service (USA-23)

Kahlekuningas Harry Houdini teki yhden käden kourallisen elokuviakin, mutta suosio oli tietystikin enemmän kahle-esitysten puolella. Tosin elokuvissakin, yleensä lopussa, näytetään yksi, kaksi kahlehdintaa, tässä siipiratassidontaa ja pyörintää. Houdinin paras näkemäni elokuva on The Man from Beyond, mutta tämä Haldane on kuiva, laahaava ja tylsä dekkarointi jonka juuri ja juuri katsoo Houdinin elokuva-anekdoottiuden takia. Sillä niin lyhyt oli se ura.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

The Cruise of The Jasper B. (USA-26)

Olemukseltaan, toiminnaltaan; viiksekkyydessään, paidattomuudessaan eräänlainen esi-Errol Flynn,  Rod La Rocque esittää ties kuinka monennen polven seikkailijasuhaajaa (elokuvan alussa hänet nähdään 1700-luvun merirosvo-naistenmiehenä) joka joutuu ilmeisesti myös ties kuinka monennessa polvessa pulaan; Hänen talonsa ja hänet ulosmitataan. Ulosmittaus-huutokauppa menee niin pitkälle että sänkyä kannetaan pois hänen vielä nukkuessaan siinä, kylpyamme hänen kylpiessään... Kylpeminen onkin jostain kumman syystä yksi elokuvan juttuja. Myös elokuvan naistähti (Mildred Harris) nähdään kylpemässä ja verhon takana varjokuvana `alastomana`, kuivaamassa ja pukemassa. Aiheuttanut varmaan kiimaa ja kohua aikanaan. Samoin La Rocquen esiintyminen, hän bostailee ilman paitaa pitkiä aikoja ja elokuvan naislaumat kikattavat, kääntyvät punastuneina kun La Rocque laittaa pitkiä alus/yöhousuja (aamulla, päivällä!) jalkaansa!, mutta kaikilla onkin käsipeilit joilla seurata tyyppiä ja tilannetta!

Hauska, mutta myös vaivaannuttavan toisteinen. Mutta myös vauhtia piisaa: Mainittakoon kohtaus, mitä sanotte kohtauksesta jossa surffaillaan ilman kuljettajaa olevan auton katolla pomppivassa `ruumisarkussa`( lautalaatikko, myös arkussa, laatikossa oleva hemmo hengissä) täyttä vauhtia mutkamäissä kohti rantaa.  La Rocquen jatkuvat leveät naureskelut milloin missäkin tilanteessa suttaavat, upottavat elokuvaa kummallisiiin suuntiin, mutta toisaalta myös kummallisuudet (esim mainittu huutokauppa) pitävät sitä pinnalla. Erikoinen cocktail. Erikoisista erikoisin idea on testamenttitekstin tarttuminen paperista kylpijänaisen selkänahkaan! Puhumattakaan pommituksista, tykistötulituksista (niin maalta kuin mereltä) sekä valtavien sotilasrykmenttien hyökkäyksestä häälaivaa vastaan. Sillä tämä tuottaja Cecil B. DeMillemäinen, massiivinen offensiivi huipentaa elokuvan pääjuonen; Seikkailijasuhaajan suvussa on mentävä naimisiin viimeistään 25- vuotiaana sukulaivassa. Muuten ottaa ohraisesti. Tosin elokuvassa ohraisestiotto menee ja toteutuu jostain syystä `vähän` vinoon jo päivää ennen "laskettua aikaa". Myös Mildred Harrisin hahmolla oma oja `kannettavana`; Hänen `selkätestamenttinsa` takana on ilkeä sukulainen ja pääosaparin eteen pelmahtaa sattumalta myös postiautoryöstäjä- gangsterisakki. Ja `ruumisarkku` ja ryöstösaalislaatikko tietenkin sekoontuvat kuljeskellessaan maanteitse ja vesitse. Ihan vauhdikasta menoa.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Greed - Ahneus (USA-25)

"Oh Mac, think of all this money coming to us just at this moment, don`t it kind of scare you?" Kyllä kannattaisi pelätä. Kaivostyöläisestä(!) hammaslääkäriksi(!! no kultakaivoksesta kultahampaisiin!!) itsensä nostattanut mies on juuri mennyt naimisiin Trinansa kanssa kun he kuulevat vaimon voittaneen 5000 dollaria arpajaisissa!! Tuplavoitto, mutta moninkertaiset tuhon siemenet...

Erich von Stroheimin moneen kertaan torsottu mestariteos (Stroheimin mukaan hänen ainoa Elokuvansa) on mestariteos nykyisessä parin tunnin (nelisen tuntia stilkuvin) mitassaankin, mutta olisi alkuperäisessä 9-10 tunnin kestossaan Mestariteosten Mestariteos.

Raha panee paskaksi kaiken nuorenparin elämässä, rahanhimo, sekä tietenkin myös niiden näiden läheisten elämässä joilla ei rahaa ole. Vanha tuttu juttu, vanha tuttu tarina, mutta Stroheimin ohjaus (`Personnally directed by Erich von Stroheim` lukee täysin totuudenmukaisesti alkuteksteissä) on todella mestarillista ja näyttelijät yltävät huippusuorituksiin Ohjaajan rautakouran alla.

Kuin kullattu koristehammas vaappuu kadulla hammaslääkärin vastaanoton merkkinä, niin samalla köysi, paino, uhka ja kuolema vaappuvat avioparin-rahanhamuamisparin päällä. Vaimosta on tullut kolikoita kiillottava kitsas kyyrijä ja mies on jo vähän valmiiksi kuohahteleva seko. Ja juoppo. Velaksi. Meininki muuttuu yhä mielipuolisemmaksi, morbidimmaksi. Mortaliteetiksi. Kuolemanlaakso odottaa, konkreettisesti. "Good lord, what a country." "We...are...dead...men!" Elokuvahistorian karuimpia, julmimpia, jylhimpiä, mahtavimpia lopetuksia.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Life is tough, eh Providence! (Italia-72)

"En pidä erityisemmin westerneistä, enkä genreparodioista, mutta joskus kun kaksi tai useampi "en pidä"-asiaa yhdistyvät voi syntyä jotain unohtumatonta ja uskomatonta!" Näin kirjoitin otsikossa olevan elokuvan jatko-osasta, huikean surrealistisesta ja pop-taiteellisesta paukusta, Here we go again, eh Providence?`stä . Mutta paljon, paljon useammin, eli lähes aina, tällaisissa "en pidä"-asioiden yhdistelmissä käy juuri päinvastoin, tulos on mitätön ja unohdettava pannukakku. Tyhjää täynnä, kuoretkin ovat haperot.

Tällainen on Life Is Tough, Eh Providence? eli alkukielellä  La vita, a volte, è molto dura, vero Provvidenza? Eli kyseessä on jonkinsuuntainen mutta karmea versio Hyvistä, pahoista ja rumista ja valitettavasti varsinkin Clint Eastwoodin ja Eli Wallachin hahmoista. Tässä hahmoja esittävät Tomas Milian ja Gregg Palmer, samoin mainitussa jatko-osassa, mutta tässä vielä huomattavasti rasittavammin, tökerömmin ja vihastuttavammin; Milian on tässä eräänlainen puoli-Chaplin (jatko- osassa koko-Chaplin) ja Palmer Bud Spencermäinen päälakimojauttaja. Eli enemmänkin Terence Hill ja Spencer-parivaljakko kuin Eastwood ja Wallach. Mutta senkin parivaljakkouden he esittävät päin peetä; Milian tuo Palmerin putkaan, ottaa lunnasrahat, pelastaa Palmerin putkasta jne jne jne. Välillä toisinpäin, välillä molemmat joutuvat putkaan. Ja kaikki tämä kauhean alhaisella ylinäyttelemisellä uitettuna. Varsinkin Milianin vinosuinen, koko hammasrivistöhumoristinen, sopraano-sääskenininämäinen nenänauru on aivan karmeaa kuultavaa. Ja nähtävää. Muu huumoriosasto jää lähinnä jatkuvaan westerneiden iki-iljetävien miesten likaisten kokokeho-alusasujen esittelyyn. Näe Milian joogaamassa tällaisessa asussa (tai älä näe!) näe Palmer uimassa tälläinen asu päällään (tai älä näe!!) ja näe kuinka joki mustuu ja myrkyttyy ja kuolleet kalat kuplivat pintaan kuin putkesta (tai älä näe!!!) Muuten huumori on perinteisen tyypillisen tylsää kapakkatappelua ja pyssyhuumoria. Vähän parempaan suuntaan (jatko-osan suuntaan) ovat hevosvaunujen perästä ammuttavat, takaa-ajajia sumuttavat jauhot, savut sekä kakkukatapultti. Myös romahtavasta kirkosta leijaileva setelisade omaa omaa ideaa. Mutta nämäkään eivät auta mitään. Paska mikä paska.

P.S. Positiivisena seikkana se, että Gregg Palmer on aivan ruotsirokkari Ebbot Lunbergin näköinen.

maanantai 25. helmikuuta 2019

The Big Shot (USA-42)

"It`s only matter of hours, maybe moments" Elokuvan alussa (ja lopussa) `good crook` `Duke` Berne makaa vankilan sairaalasängyssä, kuolemaisillaan. Alku ja loppu, varsinkin loppu ovat myös ehkä se kovin tupakointikohtaus elokuvan historiassa; Alussa elokuva siirtyy tupakan savukiehkuroista Duken rikolliseen elämään ja loppuu `Big Shotin` tupakantumpin tippumiseen ja tallaamiseen.

Jätkät tulevat hakemaan three-time-convictia, three-time-loseria (`next time is for life`), Dukea, entistä `Big Shotia` vielä yhdelle keikalle. (Yhtä miehistä esittää Hovard Da Silva). Vanha rakkaus vankilavuosien takaa, nyt kieroasianajajan vaimo Lorna (Irene Manning) tulee myös kuvioihin. Lisäksi poliisien todistajakuulustelut kusipäisen johdattelevia, joten jahtihan siitä syntyy.. Mutta Duke ei oikeasti ollut rikospaikalla, vaan väittää kuljeskelleensa kaupungilla, ja sehän ei ole alibi eikä mikään. Joten asianajajan avustuksella hänelle keksitään, rakennetaan vedenpitävä alibi oikeudenkäyntiin. Mutta miten asianajaja asian ottaa ja miten oikeudenkäynnin käy kun hänelle selviääkin että Duke oli ryöstön aikana hänen vaimonsa kanssa... Kun äijä on siellä viellä hänen puolustusasianajajana... Kyllä on kierot kuviot...

Keskivertoa parempaa Bogartia. Juonessa joustoa ja jännitys jäntevöityy. Lopun lumisessa, välillä nopeutetussa autojen ja moottoripyörien takaa-ajossa liukasta vauhtia ja voimaa.

Ja näe  Bogie veivaamassa taikinaa keinutuolissa takkatulen loisteessa. Cosy.


In a Lonely Place - Hermot pinnassa (USA-50)

"Remember how I used to read to you?" "A-ha, since then I learned to read by myself." Keskustelu kättellessä: "What a imagination, that`s for writing movies." "What a grip, that`s for counting money." Tulitempperamenttinen laahustaja, ex-menestynyt (mutta vieläkin joillekin tunnettu) leffakäsikirjoittaja (Humphrey Bogart) joka velloo yksinäisessä paikassa(an), omassa olemuksessaan ja ruumissaan ja joutuu epäillyksi `yksinäisen paikan` naismurhasta. Jota hän ei ole tehnyt, mutta tämä laittaa tämän kirjoittajan ja `laiskan vitsinvääntäjän` (murhakuulusteluissakin) ja yhtäkkiä räjähtävän mad man-maanikon entistä kovempaan murhakelailuun ("Squeeze harder" "You given a lot of thoughts about this, havent you?" "I've had a lot of  experience in matters of this kind. I've killed dozens of people, in pictures.") ja jo valmiiksi pimeä tie ja mieli mustenee. Tai ainakin harmaantuu, huuruuntuu, sumentuu, sumuuntuu. En ole lukenut elokuvan pohjana olevaa kirjaa, siinä käsittääkseni meininki ja mieli mustempaa.

Tämä Nicholas Rayn loistokas ohjaustyö (ja Bogartin sekä Rayn vaimon Gloria Grahamen näyttelijätyöt) vertautuu nimeltään ja vähän teemoiltaan Rayn On Dangerous Ground-elokuvaan.

Keskustelu kadunpesijän kanssa kukkakaupan edessä:
(Antaa ensin parit dollarit pesijälle.)
"I want to send two dozen white roses to a girl."
"Yes, sir. Do you want to write a card?"
"No, there's no card. Her name's Mildred Atkinson"
"Mildred Atkinson. Yes, sir. What's her address?"
"I don't know. Look it up in the papers. She was murdered last night."
"Yes sir."

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Topper returns (USA-41)

("Danger ahead! Two of them!") Topper-elokuvakomediasarjassa kummitukset kiusaavat aina Cosmo(!) Topper nimistä kuivakkaa pankkiäijää ja tätä kautta hänen nalkuttavaa vaimoaan. Nyt tämä pariskunta ja monet muut pääsevät trilogian `kauhuisimpaan` päätökseen, kummitustalokomediaan. ("Don`t you knock before get out?!")
Tästä syntyykin sekavin soppa mitä olen tästä genrestä nähnyt. Mukana on kasvonaamiota myöten täysin mustiin pukeutunut murhaaja, talon kummalliset palvelijat ja tohtori (viimeksimainittu tietenkin itseoikeutestusti George Zucco), talon  perinteisessä kellarijoessa loikoileva hylje(!) joka kuonollaan, nenällään estää jokeen pudonnutta nousemasta toistuvasti, toistuvasti, toistuvasti...

Nyt kirjoitettaessa elokuva alkaakin saamaan hahmoaan, hahmojaan, haamuaan, haamujaan, heh.. Sillä tässäkin osassa yritetään murhia ja murhataan. Ja murhatuista tulee haamuja. Hyvistä ja pahoista.
Sitten sekamelskataan. Mutta kuten totesin elokuva, sekavuus alkaa saamaan myöhemmin muotoaan, vaikkakaan ei miksikään huikeaksi elokuvaksi, elämykseksi, mutta `perus`komediaksi.

Tässä "vähän" dialogitykitystä malliksi:

"What`s goin` on here? Who is that guy with black coat? What happened to her? Who are you?" "I`m the housekeeper." "Fine way to keep the house! Women screaming, boogymen jumping out of the windows!"
->Seuraava kysyjä: "What`s going on here?" "I just said that! And who ar you? And don`t tell me you are this girls rich uncle!" "I`m her father!" "That`s close enough!"

"I bet the first thing she says when she opens her eyes is where am I?" "What happened?"

Pannaan vielä pari:

"Did he got a body with him?" "Certainly, under his overcoat."

Ja:

"Where was I?" "I don`t know."
"Search the icebox, cellar and attic! Search me!"
"I suppose I turned out missing!" "That`s the best suggestion you made tonight!"

P.S. Ai niin, hommaan, taloon kuuluu vielä salakuljettajatkin!



lauantai 23. helmikuuta 2019

White Witch Doctor - Valkoinen noitatohtori (USA-53)

Tämä Henry Hathawayn ohjaama vuoteen 1907 sijoittuva viidakkoseikkailu alkaa kuvilla villeistä villieläimistä häkeissä. Niitä ollaan rahtaamassa laivaan vietäväksi eläintarhoihin ympäri maailman. (Ihmis)gorilla pääsee pakoon, mutta paikkaan ("Where have you been?" ""I`ve been wanderin` back and forth with opera house and city hall.") ja itseensä ("I give jungle back to animals! I`ve been there so long, that I`ve been started to act like one myself today!")  Lonni`(e)`, `Loney` Douglas (Robert Mitchum) miehineen saa sen taltutettua. Tähän tilanteeseen saapuu uusi lääkäri(tär) Ellen Burton (Susan Hayward).
Mutta yhtenä mutkana mukana on vielä Lonnin ja hänen kierokaverinsa Huysmanin (vanha noir- kettu Walter Slezak) kanssa etimä aarre...
Eli viidakko-rakkaus-seikkailu-seikkailu. Ja aarteenetsintä. Tässä järjestyksessä. (Rakkaus näkyy jo elokuvan suuteloitsevassa julisteessa, mutta aarteenetsintä on kumman pienessä lopun sivujuonteessa.)

Mukavan rauhallisesti etenevä, ei juurikaan kovinkaan rasistinen, jopa `kansantieteellistä kulmaa` omaava satu(mainen)seikkailu.
Mitchumin ja Slezakin lopputaistelussa musiikin hyvin tukemaa voimaa ja Hayward ja Mitchum hyvännäköinen, näyttävä pari.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Shoot to Kill (USA-47)

Yllättävän toimiva tunnin  noir-pläjäys ja esi-Yojimboilu.

Tehokas, tunnettu ja tunnustettu syyttäjä on myös kaupungin gangstereiden palkkalistoilla. Ja olisko jopa palkanmaksaja, sillä lopussa hän aloittaa eräänlaisen esi-Yojimbomaisen sotkennan klaanien kesken.

Kukaan ei ole viaton; Ei syyttäjän syyttömänä tuomitsema mies, ei syyttäjän sihteeri/vaimo, ei `pappi`, ei railakas toimittaja.

"Who are you?" " A friend...I think."

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Le Professionel (Ranska-81)


No, tässä on kunnon autotakaa-ajoa! Ja helikoptereita! (Helikopterit näkyvät olevan Jean-Paul Belmondon toimintaelokuvien tärkeä täky. Ja tätä kautta erilaisissa lento ja muissa liikkumisvälineissä vauhdissa roikkuminen.)


Eli taas tuli katsottua yksi Belmondo. Ja on ihan toimivaa perusBelmondoa, perusBelmondoilua. Ammattilais(t)en työtä, heh.


Tapposuunnitelmallista, tappotouhuista agenttitoimintaa Afrikassa ja Euroopassa.

Elää elämäänsä (Ranska-62)

Elää elämäänsä on Anna Karinan mustavalkoisen eleettömästi, mutta värikkään pohjavirtaisesti pääosittama taidokas täydellinen Jean-Luc Godard-`tuote` prostituoidun pohja-kahvila-katukosketuksesta, ja tai matkasta siihen. Matka siihen on Godardmaisen esseistinen[1], mustavalkoisen värikäs ja harmaan humoristinenkin. Mestariteos.


Karina esittää vähän lastu, vastuu (jatkuva akuuttti rahapula `ja ajan, aikojen henki` aiheuttaa `vastuuttomuutta`, aiheuttaa absurdismia, ahdistusta, filosofisvääntöä-nokkelaa dialogia, olemattomuutta, (tulevaisuus)pelkoa, välinpitämättömyyttä) laineilla olevaa nuorta naista, Nanaa joka ajautuu prostituutioon.


"Haluan olla joku muu." - "Pako on illuusio."


P.S. Lumeista ja oikeaa elokuvaa: Nana sanoo esiintyneensä Eddie Constantine-elokuvassa No Pity, kaupungilla näkyy valtava Jules ja Jim-elokuvajuliste.


[1] (mutta myös `peruselokuvallinen`, Elää elämänsä on Godardin paras esseistiikan, kohtuu normidialogin ja vaihtelevan hahmokatraan selvitys.)

tiistai 19. helmikuuta 2019

Peur sur la ville - Pelko kaupungin yllä (Ranska-75)

Jean-Paul Belmondon poliisielokuvien (ja roisto myös!heh), seikkailuelokuvien Suominimet varsinkin ovat Kovaa Kamaa: Seikkailujen mies, Suurin ja kaunein, Mies minun makuuni, Stavisky - ihana lurjus, Villi mies, Ässien ässä, Kova kyttä, Ja alkuperäiskielellä löytyy esim Le Professionell. Le magnifique!


Parhaana pidetään yleisesti Peur sur la ville`ä eli Pelko kaupungin yllä`ä. Tänään todistan ja totean ja teille myöhemmin (huomenna viimeistään) tarinoitsen, turinoitsen totuuden elokuvasta :-)


Ranska-dvd on ollut pitkään hyllyssäni katsomatta, koska olen luullut että se on ilman Enkku-tekstejä, mutta näinpä ei ollutkaan Asian laita...


Vaan Asian , elokuvan laita oli, on: ...jatkoa seuraa siis...

No, ei tää kyllä ollut sitä mitä odotin. Varsin verkkaista menoa. Jonkinlainen tylsädekkarin, tylsän italocrimen ja hitaiden, pitkien, rauhallisten, vaarattomien, verkkaisten takaa-ajojen "suma". Perusajoa. Ruuhkaryömintää. Leppoisa takaa-ajokohtaus! No, on se sekin! Sunnuntaiajelua. Kattotaistelussa otetta, mutta se(kin) liian pitkä. Mutta elokuvan varsinainen huippuhullukohtaus on Belmondon Speedmäinen matkustaminen täysillä ajavan, ei asemilla pysähtyvän, metrojunan katolla. Välillä juosten, välillä maaten, ryömien ja välillä metron ikkunoista sisään kurkkien, että missä vaunussa se roistolainen rynnii, vihulainen viilettää. Mutta sekään ei auta. Tylsä, ylipitkä elokuva. No, käsikranaattikohtaus järjetön ja lopussa helikopteritoimintaa, mutta eivät auta nekään.

Murhaaja murhaa ja pitää kaupunkia kauhussa ja poliisia pilkkanaan jättämällä itsestään aina jonkin valokuvan jostain ruumiinosastaan. Eli uniikihko idea, pirullinen palapeli, mutta sekään ei oikein etene eikä täyty, tule valmiiksi.

Katsoja tietää murhaajan aikaisin, mutta poliisi ei. Ja katsoja miettii, miksi hitossa ei...

Seka/sekosalaatti.

Ylipitkä yritelmä.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Black Eye (USA-74)

Musta Silmä on tässä tietenkin yksityisetsivä Stone (Fred Williamson) joka on murhien perässä.

Tämä Jack Arnoldin(!) ohjaama blacksploitaatio on sitä oikeastaan näppärän sanaleikkimäisen nimensä, jos senkään, musiikkinsa ja pääosanäyttelijänsä amsiosta, muuten tämä on hidas ja (yli)pitkä dekkarointi. Elokuvassa on pienen pieni, lähes olematon okkultistinen vire kuolleen mykkäelokuvatähden kävelykepin takia. Keppiä tavoitellaan. Campvilahduksia ovat "veri"- tomaattikastikepastahuijaus sekä kohtaus jossa Stone ajaa takaa hippiä puistossa. Camppailujuoksu on kuin pikkulapset kiertäisivät puistossa puuta. Hähhähhää, et saa kiinni! Lopuksi Hippi kiipeää puuhun, Stone ei. Sitten keskustelu: Hippi: "Don`t call me worm." Stone: "Okay, Mr Worm."

"Do you like it hot?" "As hot you can get." No, tämä elokuva ei kovin `hot` ole, haaleaa vaaleaa litkua. Williamson kuitenkin osassaan ok, mutta muut osaset eivät.

Elokuva oli esitetty WHS-teatterin Bläkärisarjassa tammikuun lopulla heist-leffan Diamond Shaft (Oho! Vielä parempi bläkärinimi!) kanssa. Se vaikuttaa hyvältä, mutta ehkä vielä vähemmän bläkäriltä, mutta voin olla väärässäkin. Siinä taas mukana, `Shaftaamassa` itseoikeutetusti Richard Roundtree.

Obsession aka The Hidden Room aka Happomurhaaja (Englanti-49)

Huikentelevainen vaimo, hänen miehensä, mörököllimäinen, hapokasta tekstiä suoltava psykiatri sekä vaimon huikentelevainen rakastaja muodostavat ajalleen uniikin kolmiovyyhdin.

Aviomies yllättää parin rysän päältä (pussailua ja tanssia). Rakastajamies lähtee, mutta katoaa.   Kuukausiksi. Vaimo epäilee miehensä tappaneen hänet, eikä aviomies sitä kiellä, oikeastaan päinvastoin. Todellisuudessa aviosiippa on kidnapannut hänet sotarauniokaupungin, korttelin, talon kellariin ja yrittää `tappaa häntä hiljalleen` ja lopulta tuhota ruumiin happokylvyssä. Kukaan muu kaksikon lisäksi ei kidnappauksesta tiedä. Vielä.

Elokuvan uniikkia suolaa on vangitsijan ja uhrin `miten minut/sinut surmataan`-keskustelut (ja varsinkin keskustelut siitä, mitä [ruumiille] tapahtuu kuoleman jälkeen), psykiatrin mainitut hapokkaat lausahdustykitykset sekä uskomattomat ja uskottavat juoniratkaisut; Kuinka monella psykiatrilla on praktiikkansa takahuoneessa hullun tiedemiehen happolaboratorio? Kuinka osittain kuultujen puheluiden typerä `tajuaminen` (ja muiden niistä johtopäätösten vetäminen) vie tarinaa eteenpäin? Ja kuinka koira `selvittää` keissin? Mutta ydinsuolaa on elokuvan tanakka, toimiva rytmi ja loppuratkaisun jännittäminen.

Robert Newton psykiatrina ja Phil Brown hänen uhrinaan vetävät hullun, hurjan ja hienon `hienoston` ja `huonoston` kaksinkamppailun. Edvard Dmytrkin tiukka ohjaus. Elokuvan lopussa harmaahumoristinen huikentelevaisuus kohotetaan, asetetaan uusiin lukemiin.

Obsession on pieni bisarri helmi.

P.S. Elokuvan harmaa helmi taas on tahallisen tavallinen, tylsä, valju mutta kovin itsevarma (ja sen takia, siinä erittäin epäuskottava) piippubrittipoliisi-etsivä. Hän pystyy selvittämään rikoksen nopeasti lausutusta, kahden sanan lauseesta: "Thanks, pal."




maanantai 11. helmikuuta 2019

Obsession Taste of fear (Italia-88)

Scifi-giallo! Giallon ja 80-90-luku Jenkkityylisen eroottisen trillerin ja "scifin" laimea sekoitus, jonka valopilkku on vain oiva ja erikoinen näyttelijäkaarti: Eva Grimaldi, Kid Creole(!!??) ja naisbodari Teagan Clive.

Tulevaisuuden kaupungissa etsitään sarjamurhaajaa.

Jos Tunnel of The World oli ajanpyöritystä, niin tämä on ajanhukkaa. Erikoisesta aiheestaan,  ajastaan, ideastaan (tulevaisuusdekkari-giallo) huolimatta.

Watch me when I kill (Italia-77)

En pidä erityisemmin politiikkadekkareista, politiikkagialloista, tai no, en pidä erityisemmin perinteisistä dekkareista, gialloista.
Watch me when I kill on semmoinen. Joku murhaa oikeussalin valamiehistön valamiehistön jäseniä ja tietenkin uhkaa myös pääosamiestä ja hänen naistaan. Perinteistä paarrustusta. Mukana on genretyypillisyys, kylpyamme-suihku(letku)murha, poikkeuksena nyt että murhattava on mies.

Tässä Antonio Bidon ohjaamassa giallossa ei ole ketään genren perusnäyttelijää mukana. Kuten ei ole hänen seuraavassakaan, Bloodstained shadow`issa. Se on näistä pikkuisen parempi.

Tunnel of The World (Italia-69)

Kovan roskaajan Luigi Cozzin ensimmäinen elokuva on Frederick Pohlin kirjaan perustuva kokeellinen tieteiselokuva.

"Do you remember yesterday?" "No." Are you a man?" "No." "During a long autumn day, you have walked, alone, in a part of the city you did not know. Until you got where the world ends and dreams start." Mies ammutaan heinäkuun 32. päivä kirkontornista torille. Tai sänkyynsä, sillä hän herää laukauksen jälkeen aina sängystään, elämään samaa päivää ja samaa ammuntaa ja `kuolemaa` yhä uudestaan ja uudestaan... Alussa, välillä aivan liian nopealla toistolla, sillä vaikuttaa ettei ohjaaja ole osannut (no, esikoiselokuva) täyttää välejä mielenkiintoisella tavaralla, vaan on huomannut että jatkuvalla syötöllä esitetty ammunta täyttää hyvin tilaa lyhyestä elokuvasta, joten niiden välisten `aukkojen` ei tarvitsekaan olla kovin pitkiä. Mutta katsojasta tällainen on tylsää toistoa. Ja vaikka ajasta on kysymys, niin kokeellisen elokuvan perustavaraa, kelloja käytetään liikaa. No, miehen kävelyt töihin, jolloin hän dokumentinomaisesti kertoo avio -ja työelämästään kameralle on toimiva idea. Tai sitten hän vain pitää joka-aamuista yksinpuheluaan elämäntilanteestaan itselleen, jolloin idea on oikeastaan vielä parempi. Tai tämä paremmuus vaihtelee minulla kirjan, elokuvan idean, tarkoituksen mukaan päivittäin. Tuttua senaikaista kokeellisehkon italialais, myös muiden maiden, myös meidän elokuvien tavaraa ovat mainosten, eriväristen filmien ja häröäänten käyttö. Nämä, tämä toimii tässä mainiohkosti, varsinkin häröäänet. Yksi onnistunut idea ovat joulupukit. Vaikka on heinäkuu, niin maassa on lunta ja kaduilla ja puistoissa päivystävät päiväsaikaan joulupukit, väkivaltaiset sellaiset, pistoolipukit jne. Yhtä kuulustellaankin parta kaulassa poliisiasemalla. Vai onko sekin yksinpuhelua?

Myös eräänlaisen avaruusinvaasion ja post apocalyptisen maailman `haju ja ääni` leijailee ilmassa antaen tarinalle leveyttä ja syvyyttä. Jumalasta, jumaluudesta tietenkin myös puhutaan Onko hän tietokone vai ihminen? Vai heidän yhteenliitymänsä? Mikä liittymä sinulla on?

Kallisturkkiin pukeutunut nainen nuotiolla, keikalla lauletaan puhelimeen, pappi joka telaharjalla maalaa lunta punaisella maalilla.

Ei tämä mikään kokeellinen mestariteos ole, mutta ei mikään, mitenkään mahdotonkaan. Elokuvan kokeellisuus kypsyy `ajan` mittaan. Cozzi olisi voinut jatkaa tälläkin linjalla, tyylillä, mutta hän valitsi roskareitin, siitä kiitos hänelle. Ensielokuvan  jälkeisistä, tulevaisuuden olemattomista, tekemättömistä kokeellisuuksista ei osaa, pysty, voi tietenkään kiittää, mutta sekin reitti olisi ollut tosiaan mahdollinen, onnistunutkin? Muuten, Tinto Brass`han aloitti uransa tällaisilla elokuvilla, teki niitä useammankin.

P.S. Mies ei tietenkään millään kerralla, millään matkalla pääse työpaikalleen. (Kafkaa?) Onko sitä edes? Oikeastaan harmi, sillä työstä, työpaikasta olisi saanut uusia kokeellisuuksia kuvaan. Mutta nyt kuvattiin "vain" matkaa. Mutta sekin riittää mainiosti. Olikohan/onkohan jatko-osa Cozzin mielessä?

"Empty night  never ends."


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Death Run aka Mutant City (Englanti-87)

Pari patikoijaa (nuori mies ja nainen), maailman tulevaisuudet, lähetetään 25 vuoden unen jälkeen jostain kellarista retkeilemään ja telttailemaan post apocalyptiseeen maailmaan. Maailmaan josta ovat luodit loppuneet. Ja se Maailma on kolmisormisen (mutta kohoavatko sormet uudessa sukupolvessa?), mutantti-iho(puutarha)hanskaisen, hakaristiolkapolettisen viittanatsin, Messiaan, ja hänen joukkionsa (parikymmentä nuorta miestä ja naista) ja vangittujen ja vapaana olevien muovailuvahaihoisten ydinlaskeumazombejen vaelluskenttänä. 
No, pariskunta jää heti kiinni. Mies ensimmäiseltä aamupissalta ja nainen teltasta ja heidät tuodaan autohajottamoleiriin.. Kuolonjuoksu alkakoon...
Ja Kuolonjuoksu toteutetaan kilauttamalla käsiraudat toisesta kädestä rautalanka-aitaan, ja juoksuksi...

Nuorien näyttelijöiden, tekijöiden tekemä halpistelu on enimmäkseen tosiaan vaeltamista, mutta tunkkaisuutta campmaisesti piristää, virkistää huono Oxford-englantilainen näytteleminen, erittäin hitaasti ja jäykästi opetetut, opetellut ja suoritetut tappelut (lyönti ei ole lyönti eikä potku potku, vaan työntö, loppua kohden gore lisääntyy, paljaan pinnan näyttämistä vältellään) sekä saman kentän kiertäminen. Musiikki on halpahevin ja klassisen (Messias kuuntelee) vuorosoittelua.

Hurjassa tappelussa zombia pyöritetään, vieritetään maassa, raskaana olevalla on jalkapallo haalarissa, mies työnnetään pää edellä keittoon ja oksennus päälle...

Hellyyttävä Halpishiippailu.

"Are you clean?"

"Mutants are loose!"

Your vice is a locked room and only I have the key [1] (Italia-72)

Samoin, lähes timanttigiallo on Sergio Martinon ohjaama pitkänimisekoitus. Se sekoittaa ansiokkaasti alkoholismia, Edgar Allen Poen Mustaa kissaa (kissan nimi Saatana), äitifiksaatiota ja kirjailijan valkoisen paperin kammoa murhaiseen gialloestetiikkaan.

"A bad writer but a good sadistic murderer? Who knows if  I´ll become one some day" (Kumpaahan tarkoittaa? Vai kumpaakin?)  Ennenkin vastaavia osia näytellyt (mutta nyt ne ylittävä) Luigi Pistilli esittää (jopa seksuaalisesti) äititraumaista ja kirjoittamiskammoista kirjailijaa (`kirjallinen impotenssi`) ja näitä alkoholilla ja väkivallalla "lääkitsevää" täydellistä kusipäätä joka nöyryyttää mieleltään haurasta vaimoaan (Anita Strindberg jälleen homssuisen seksikkäänä) julkisesti (kerää juhlaväen [ei kuitenkaan mustamaaginen seksikulttigiallo kuten All the colors of the dark tai viitteellisemmin, vilahtavammin The case of the bloody iris] laseista juomat kulhoon, kaataen sekoituksen väkisin vaimonsa suuhun, kasvoille) ja `intiimisti` kotiväkivallalla.


Vähemmän gialloissa (enemmänkin kauhuissa, varsinkin Strindberg) viihtyneet Pistilli ja Strindberg osissaan aitoja, loistavia tässä kauhugiallossa. Mustasta kissasta monia versioita, yleensä melko suoraviivaisia, mutta myös viitteelisempiä, tämä `palloilee` taidokkaasti näiden välivirrassa.     Gialloiden loput (murhaajaratkaisut) ovat usein yllättäviä, älyttömiä (esim Strip nude for your killerin murhasuman selviämisen jälkeinen anaalihuonohuumorinen, tyrmäävän typerä seksilopetus), tässä elokuvassa on tunnettuun, tuttuun, yleiseen Musta kissa-lopetukseen saatu ihan omaa vibaa.

Lopullisena tuhon tuojana (jos ei kissaa lasketa) tulee sukulaisnainen  (Edwige Fenech kukkii kauneimmillaan), ja kerrankin, välistä näinkin, Fenech ei uhrina, varsinaisena, olisko jopa pahana..
Ja Ivan Rassimov on aina hyvä perinteisenä pahana (nyt tosin todella karmeaperuukkisena), tärkeänä, törkeänä hahmona, mutta nyt liian lyhyesti vilahtavana. Mutta se, tää on giallomaailmaa... Ja, pakkohan se on myöntää, Fenechin pahuusesittäminen on kuitenkin pelkkää cocktailviihdettä Strindbergin vastaavaan verrattuna.

Ja pitäähän jokaisessa giallossa jokin älyttömyys olla! Tässä se on pussillinen muka lampaansilmiä! (Ovat kuulemma Saatanan herkkua!)


[1] Elokuvan nimen omaavaa lausetta ei muuten lausuta jostain syystä tässä elokuvassa, vaan The strange case of Mrs Wardh`issa.


lauantai 9. helmikuuta 2019

The case of bloody iris (Italia-72)

Gialloiden kultapari Edwige Fenech ja George Hilton loistavat tässä kerrostalogiallossa. Heidän lisäkseen ei ohjaajaa myöten (italowesternohjaaja Giuliano Carnimeo, tässä nimellä Anthony Ascott) ole ihan gialloiden kultasarjaa, mutta ohjaus ja näyttelemisjälki kokonaisuutena on oivaa. Paremmanpuoleista gialloa. Mutta ei ihan timanttia.

Elokuvassa kaikki murhat (mm giallotyypillistä hissi ja kylpyammemurhaa) tapahtuvat samassa kerrostalossa jossa Fenechin näyttelemä Jennifer tietenkin asuu ja Fenechin huippu(onko niitä muita?)gialloiden tyyliin hän on jälleen se koviten kiusattu. Perässään hänellä on ex(ei miehen mielestä)-miesystävä, maanisen mustasukkainen seksikultisti [1], kultin pomo, sekä uusi ihastus, salaperäinen, tumma, tuijottava poolopaita-pukumies (George Hilton), verta kammoksuva sutjakka muotimies. Ja tietenkin koko kerrostalo on erilaisia eksentrikkoja, eli mahdollisia murhaajia täynnä. Genreen kuuluvia gialloälyttömyyksiäkin riittää tietenkin; Miten naapurilla (Fenech) voi olla avain hänelle täysin vieraaseen naapuriasuntoon?

Elokuva tapahtuu, samoin kuin Fenechin Strip nude for your killer`issä, malli-muotimaailmassa. Eli värikkäitä valoja, vaatteita, ihomaaleja ja alastomuutta piisaa. Ja jos Fenech hourehurmiossa rakasteli Ivan Rassimovin kanssa lasinsiruilla  The Strange Vice of Mrs. Wardh`issa, niin tässä vähän samaa asiaa ajavat ja muistuttavat seksikulttipomon Fenechin päälle (ja nyt ympäri kaupunkia) levittämät kukkien terälehdet. Vähemmän veriset ja veriset. Gialloiden kierrätyskekseliäisyys on parhaimmillaan kyllä vertaansa (mutta ei verta) vailla. (Erilaisia kukkagiallojahan on esim paljon.)

Elokuvan pitkä [2] alkuperäisnimi Perché quelle strane gocce di sangue sul corpo di Jennifer? eli Why Are Those Strange Drops of Blood on the Body of Jennifer? eli What Are Those Strange Drops of Blood Doing on Jennifer's Body? on ehkä antanut nimi-ideaa nykygiallokammotukselle The Strange Colour of Your Body's Tears (2013).

[1] Kulttihommaa on myös Fenechin loistogiallossa All the colors of the dark`issa.

[2] Giallot ovat usein aika pitkänimisiä. Toinen nopeasti mieleen tuleva Fenechin pääosittama pitkä ja outonimigiallo on Your Vice Is a Locked Room and Only I Have the Key.


tiistai 5. helmikuuta 2019

Golden Dragon, Silver Snake (Hong Kong-79?-80?)

Dragon Leen pääosittama Golden Dragon, Silver Snake ei ole niitä hulluimpia, huonoimpia (lähinnä keskivertoa) eikä mössömatsaavimpia Bruce Lee-kloonauksia. Ja mikä harvinaista, tämä on myös eräänlainen Jackie Chan-kloonailu; Tässä matsaa myös mies `nimeltä` Johnny Chan. Pienoinen hulluus (vilahtavat leikkipuistoväline, kananmuna -ja kitara [kumma ettei kivääri] kung fuilut!) ja mössöily (poratehosteinen, porapohjainen potkinta hississä) mukana kuvassa, mutta elokuva on perinteistä (Brucen tai Brucekloonin) kostomatkaa veljensä surmaajan luo- saagaa, tarinaa. Ja Dragon kostaa minkä ehtii ja jaloistaan jaksaa.
Siis juurikin näin kung fu-geneerinen on juoni-idea ja aika geneerinen tuotos muutenkin. Yleensä aika tiukastikin seurataan genrepolkuja -ja potkuja, mutta tosiaan aika keskiverto kung fuilu. Mutta melkein ok katsottava kuitenkin, matseja riittää.
Teoriassa toimivaa kosto kung fu-genren syvintä ydintä, mutta käytännössä keskivertoa. Tältä ei pelasta funny sidekick (ja kekseliäs, kova kung futaaja) hahmo, joka puolelle `turhaan tilattu` riksakuski ("Emme ole tilanneet ketään!" huudetaan hänelle siellä sun täällä) eikä loistava, lyhyt campkohtaus, jossa ihmetellään muka "muodonmuutosta"; Pahismies vetää päästänsä peruukin jonka alta paljastuu  aivan samanlainen hiuskuontalo!!?? Dragonkin katsojien ohella katsoo suu auki tätä "muutos-muuntautumis" kohkausta-kohtausta.



lauantai 2. helmikuuta 2019

Chaku Master (Filippiinit-74?-78?)

Tässä Bruce Leesploitaatiossa Bruceilee, Leeleilee Bruce Ly! (No, nyt on vokaalit jo melkein täysin lopussa, en oikein usko, että Bruce Lä`tä tai Lö`tä löytyy B.L.-klooniteoksista. Tai mistä sitä koskaan voi aivan täysin tietää.. Toisaalta sittenhän vois alkaa vääntämään tuota etunimeä uusiin uskoihin, kun `takanimet` on jo lähes käytetty. Fuse? Naispuolinen-Muse?)

Nyt ollaan Manilassa, jonne (tai minne muualle tahansa) Lee-elokuvien (ja monien muidenkin, kung futailuiden, länkkärien ja jne vaikka minkä) tyyliin Ly esitettyjen alkualistamisten, hankaluuksien, julmuuksien ja kahnausten jälkeen munakkaiden, paistinpannujen, pään peittävien kokoisten aurinkolasiensa kanssa saapuu. `Kova`jätkä on hemmo joka vetää havaijipaitansa rinnuksista kaksi veistä, tai hemmo kaks joka vetää takataskuistaan kaksi pitkää puukeppiä, mutta Bruce on vielä kovempi!!.. Ly! Korkea ja kova on myös Brucen voltti naisihastuksensa autoon. Tätä seuraavassa suuseksikohtauksessa näytetään Ly`n vääntelehtivää naamaa, pörhisteleviä lintuja, Ly`n vääntelehtivää naamaa, itseään nuolevaa kissaa, Ly`n vääntelehtivää naamaa, häkissä kepillä kiusattua karhua! Mutta (suu)seksi on pahasta! Tällä aikaa on iso määrä hyviksiä tapettu! Kostoon!

Elokuvan hailaitteja on loppupuolen taistelu sumo-painijaa(!) vastaan (hänet voitetaan seiväshyppypotkulla!), puitten oksilla ilman ylimaallisia lentotaitoja tapahtuva suht pitkä matsailu. Lyhyt, mutta kekseliäs on kaikuva, tanakka, tulinen taistelu tynnyrissä. No, ei oikeastaan varsinaisesti tulinen. Laitoin sanan siksi, että olen vuosia, vuosia sitten nähnyt (ja vuosia, vuosia miettinyt, muistellut) kung fu-leffan jossa harjoitus- taistelu tapahtuu tynnyrinäisellä rautalevyllä jonka alle on viritetty tulia. Muistatteko te tällaista? Onko joku nähnyt saman? En elääksenikään muista elokuvan nimeä.

Mutta Chaku Master!: Päällehuudettua huuli"synkkaa", huonoa näyttelemistä, vapisevia matseja, Roskaa! Jes!



Fragment of Fear - Pelon sirpaleita (Englanti-70)


Ex(?)-huumeveikon (David Hemmings) täti (ehkä) murhataan Pompeijin rauniooilla turistirysäyksessä. Onko huumehemmo syyllinen vai onko `kaikki` `vain` huuumeharhaa? Kaikki, sillä `matkan´ varrella (ehkä) murhataan myös "tuntematon nainen." Entä miehen tuleva avioliitto, onko se(kin) harhaa, hääharhaa, onko menossa, tulossa harhahäät?... (Vaimona Gayle Hunnicutt)


Erittäin hitaasti etenevä mysteeri, jonka tylsyyttä tanakoittavat jatkuvat keskustelut kuulusteluissa, huoneistoissa, baarissa, puistoissa, puutarhassa.... Lopun `härö, hörhö`häät tuovat lievää, löysää mysteeriä ja pikkuisen tiukkuutta tarinaan,  mutta loppu on kuitenkin lässähdys.
Kuten on alkukin. Eli siis löllöisästi etenevä tarina jonka loppu on lässähdys. Ei kovinkaan kummoinen jännäri, mysteeri, vaikka elokuvaa tällä parivaljakolla mainostetaankin. No, jonkinlainen jännitys on olemassa koko elokuvan ajan, mutta se on tosiaan erittäin lievää, löysää ja liian kaukana, takana, taustalla olevaa jännitystunnelmointia. `Fragment of fear` - nimensämukaista tavaraa, liiankin siruista ja sirpaleista. "Put on your glasses!" Tätä lausetta toistetaan hääkohtauksessa.


Yksi minuutin tappelu tuo vilahtavasti tanakkuutta tarinaan, jämäkkyyttä juoneen ja kieroutta ja kierrettä elokuvaan ja/tai olotilaan, elokuvan musiikki on erittäin hyvää (mutta sen saa soundtrackilta) ja näytteleminen hyvää, mutta se ei paljon auta kun toteutus on näin aneeminen ja tylsä.



torstai 31. tammikuuta 2019

Willie Dynamite (USA-74) (K)ankea kokonaisuus

Koko elokuvan, reilun puolitoistatuntisen, mittainen parittajan ja prostitution typerä ylistys. Ainoa hyvä, merkittävä asia pääparittajan, blacksploitaation mittapuullakin mitattuna, järjettömät, järkyttävät, vaihtelevat ja värikkäät asu`kokonaisuudet`. Ne todella leimuavat silmissä. B-luokan blacksploitaatiota, yhteen asiaan keskittyvää tunkkaista seksploitaatiota. Onneksi tosiaan edes nuo asuvalinnat värittävät ankeaa kokonaisuutta. Ja kankeaa kokonaisuutta, näyttelijätyöt hyvinkin kankeita. Mutta voivat hyvinkin olla tarkoituksellisesti karmeita.


Yhden kerran (k)ankeasti katsottava.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Kara Murat: Fatih'in Fedaisi (Turkki-72)

Cüneytin ensimmäinen Kara Murat`ointi. Hän saapuu filmiin parinkymmenen minuutin kohdalla kun Sulttaani lähettää hänet Vlad Seivästäjän pakeille. Tässä vaiheesssa Karalla vielä juhla-asu, mutta kun hän hyppää hevosen selkään niin päälle on vaihtunut Murat`in perus-tavaramerkkiasu. valkoinen aukinainen pitkä paita, punainen vyö, mustat housut.
Elokuva erittäinkin, yllättävänkin goreinen (sydän selkäpuolelta, Seivästäjän kidutushallit..), mutta se ei oikein riitä onnistuneeksi, toimivaksi elokuvaksi. Sillä nyt elokuvasta on lähes kaikki kekseliäs, tauoton toimintatolloilu kaivettu, kätketty hiekkaan ja lakaistu maton alle. Miekkataisteluita on, mutta edellisten elokuvien yhtäjaksoinen monipuolinenkin, vaihtelevakin revittely ja rymistely puuttuu. Mutta tää on vasta eka osa sarjasta...

Oivallisen kökköä trashhommaa ovat erittäin epäuskottavat joulupukkipartaiset munkit, sekä heidän uudelleen-uusiksiesittäjänsä.

Kara Murat: Seyh Gaffar'a Kars aka Magic Man (Turkki-Italia-76)

Kara Murat/Cüneyt-George-Yrjö jatkaa taas mättömattoaan ja vaikka nyt vastassa ovat mm kiinalaiset kung fu-`mestarit`, niin sankarimme heittelee heidät(kin) huoneen nurkkiin häpeämään. Muutenkin kyseessä taas tanakan toiminnallinen Kara Murat-Cüneyt Arkin`ailu ihan jonkinlaisella juonella;

Ovatko Valtiaan alaiset täysin hänen lumoissaan, vallassaan `luonnollista tietä` vai onko heidät huumeilla huumattu? Eräskin esittää palvontansa, huumaantumisensa, huumeentumisensa, hulluutensa hyppäämällä linnan parvelta alas halliin kesken juhlallisuuksien.
Eli muinaista huumejärjestöä, kemiallisesti ja aidollakin innolla esiintuotua uskollisuutta, ja kuten kaikissa näissä, valtataisteluita, harmaateräisiä muovimiekkoja, prinsessa-orja-vankityttörakastumisia. Ja noin kymmenen minuutin kuluttua Kara Murat karauttaa hevosellaan (hän on myös raivoisa ratsastaja, tämä näissä filmeissä myös nousee esiin) elokuvaan ja toiminta alkaa, alkakoon! Hän mättää vastustajat kumoon toritappelussa vaikka mitkä lienee munakoisot,  kesäkurpitsat käsissään!!

Mahtavaa mättöä!

P.S: Piero Piccionin musiikki.


sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kara Murat: Kara Sövalyeye Karsi (Turkki-75)

Cüneyt Arkin (tässä, näissä kansainväliseti George Arkin), Turkin toimintaylpeys esitti muinaista toimintylpeyttä Kara Murat`ia muutamassakin filmissä. Tässä lähdetään ihan ylpeyden lapsuudesta; Paha Bysanttiruhtinas kaappaa pikkuisen Muratin veljen ja he saavat toimintakoulutuksensa eri tahoilla ja tavoilla. Perinteinen alku ja sitä seuraa perinteinen hyvän ja pahan taistelu, tuplaten, kierteellä..

Elokuva on melkein yhtäjaksoista toimintaa ja Arkin esittää perinteiset (ajalle ja alueelle kylläkin vähemmän perinteiset) taistelutekniikkansa; Tavaramerkkinään muinaisten mäkihyppymiesten tyyliset, käsivarret edellä suorana suorittamat pitkät ilmahypyt korkealta kalliolta tai linnan muurilta, tornista, joskus kierteellä, voltilla, joskus ilman. Ja joka kerta kun hän laskeutuu, niin samalla tipahtaa kahden hevosen ratsastajat tai kuolee tai tyrmääntyy iso kasa vastapuolen sotilaita. Kerrankin hän suorittaa peräkkäin kolme `läjähyppyä`, jokaisella hypyllä koko kasa sotilaita kaatuu. Kovinkaan alueelle, ajalle tyypilliset eivät myöskään ole Arkinin jatkuvalla syötöllä suoltamat kung fu-potkut tai wrestler-jalkalukot vastustajien kauloista, niskoista. Ajalleen perinteisemmin hän on myös erittäin tarkka jousiampuja.

Tanakkaa tavaraa.

Night Patrol (USA-84)

Jackie Kongin (Blood Diner) ohjaama Night Patrol on Poliisiopisto ennen Poliisiopistoa, tai juuri samaan aikaan, vielä `kovemmalla` ja huonommalla vitsitykityksellä. Elokuva on rasittavankin pitkään pelkkä vitsipotpuri, vitsejä peräkkäin. Johtuen siitä, että sen ympärille ei ole rakennettu kunnollista juonta, tai toisaalta siitä, että sen sivujuoni (josta `taidokkaasti `muodostuu elokuvan mittaan pääjuoni), jatkuvat paperipussipäämiehen (`The Unknown Comedian`) stand up-keikat vievätkin tarinaa eteenpäin.

Kökkö poliisi-päiväpartio (kaksi kökköä miestä) muutetaan yöpartioksi. Samaan aikaan kaupunkia koettelee suosittu paperipussipäämiehen stand-up-show`t sekä paperipussipäämiehen tekemät ryöstöt...

Elokuva " juhlii" jatkuvilla. jatkuvilla seksivitseillä (kadun cockfightissä miehet lyövät alushousujaan yhteen, lesbobaarissa pelataan biljardia "without balls", poliisipäällikkö on sanonut, että hän "Wants to drive all prostitutes out of town." -Kohta hänet nähdään ajamassa auto täynnä `ilonaisia`), muilla pökkelyyksillä (kun poliisi on ajanut mopollaan kaahaajan kiinni, pollari huutokysyy "Are you crazy?", selviää että kuskilla on pakkopaita päällä; poliisi lyö puhelimella naulaa seinään)  sekä sillä, oikeastaan onnistuneella pää-sivujuonella, tai juonilla; Kuka onkaan pussipää? Sillä heitä on monta. Mutta kuka onkaan se varsinainen? Ihan toimiva sunnuntaiaamun aivoton "mysteeri".

Linda Blair hukkaroolissa.

lauantai 26. tammikuuta 2019

What About Me (USA-92)

Rachel Amodeon ja pääosittama `ilman vakinaista asuntoa` `ilman minkäänlaista asuntoa`- punkdraama on jimjarmuschiaaninen mustavalkokuvaus katujen ja puistojen, hotellien ja jonkinlaisten asuntojenkin miehistä ja naisista. Heitä esittävät mm Dee Dee Ramone, Nick Zedd, Gregory Corso, Richard Hell.

Hyvää settiä, jonka julmuutta, juurettomuutta ekstratanakasti junttaa New Yorkin katukuvaan Johnny Thundersin räämäkät akustiset kitaroinnit. Elokuva loppuu julmanupeasti Thundersin kertakaikkisen upeaan kappaleeseen `You can`t put your arm around memory`.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

TerrorVision (USA-86)

`Do it yourself`-lautasantennin asennus, korjaus ja salamanisku siihen aiheuttavat muovijäykän, kökkökäärmeisen `Medusa(hius)naisen painajaismaisen kauhuelokuvashown` katsojakunnassa (eräs erittäin eksentrinen perhe, suku) kauhua kun hirviö hyökkää tv-ruudusta talon asujaimiston kimppuun.

Band-dynastian (Albert ja Charles Band) loistavasti läträävä kökkökauhistelu, jonka parasta antia ovat värivaloiset limamössöefektit, talon art deco-kinky-sm-old roman-trashsisustus ja sen asukkien kökkö-överiset asu"kokonaisuudet"; `Punkkarittarella` on korkeankökkö, kökönkorkea sieltä täältä värjätty mehiläispesä`kampaus` ja komedia`ikonin`, sotahullu-survivalisti isoisän muovisten lelulentokoneiden upseerinlakkiin ja takkiin liimalla kiinnitys on halpaa ja hyvää höperyyttä, jämäkkyyttä, typeryyttä.

Perheen isä ja äiti (Gerrit Graham ja itse Mary Woronov), parinvaihto`pervertikot` 1)  palaavat bileillan jälkeen toisen pariskunnan kanssa bileyötä viettämään, ja limamössökauhuilu saa lisää limaa ja uusia uhreja.

Hirviö on höpö, söpö. Meininki myös niljaa, paksua, höpöä ja söpöä mössäystä. Bandien parhaimpia, jopa paras. Pidin paksusti. Tv-kauhun limaisempaa laitaa. Pösilöä parhautta.

"People of Earth! Destroy your satellite receivers!"

1) Puhutaan myös elokuva-aiheesta `Intergalactic swingers`.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Romanssi (Suomi-2014)

"Unohda koko juttu." "No, niinhän mä olen kyllä tehnytkin."

Mies tapaa Naisen (Elina Reinikka) kymmenen vuoden jälkeen, mutta nainen ei miestä muista. Tästä alkaa mielenkiintoinen matka muistoihin, arveluihin, mietelmiin; Olitko sinä se Mies? Vai se Mies? Vai se? (Miehiä elokuvassa esittää sama mies [Juha Lagstöm]). Anssi Mänttäri tekee taas (ja varsinkin näyttelijät) aitoa, uskottavaa elokuvaa, draamaa, elämää. Tällä kertaa vielä vähän ei-arkimaisella twistillä (ja kuitenkin niin tavallisella), ja porukka selviää `haasteesta` mainiosti. Totuuden tuntua. Outojen voimien vientiä. "Paluu" arkeen. (Lainausmerkit siksi, koska siellähän, arjessa tässä ollaan koko ajan oltu. [Arki voi olla kodin ja työn lisäksi kapakkaa, kuljeskelua, ystäviä. Rakkautta.] Muu on pintaa, välillä johdatusta, harhaakin.)

Mänttärimäisesti ollaan taas paljon baarissa (nyt erikoisen aidon tuntuisesti) ja se on paikkana keskeinen ja tärkeä, mutta tarinan, tarinoiden tärkein `paikka` ovat muistot. Tätä tämä kuvaa.

Sattumalta. Tai tarkoituksella. Näin tässä elokuvassa sanotaan. Ja toimitaan. Näistä kahdestahan se elämäkin, elämätkin muodostuvat.

"Mitä sä etsit? Tai mitä sä piilotat?"

Outi Heiskanen mainiossa äiti-roolissa. (Mies asuu äitinsä kanssa, kun äiti yhyttää poikansa aamulla istumassa kalsarillisillaan kahvilla keittiössä uuden naisen kanssa: "Laittaisit nyt edes housut jalkaan kun on vieraita. Vaihdatko sä edes alushousuja joka päivä?")


Vampires Anonymous (USA-2003)

Onpa mehukas, verevä aihe ja idea! Mutta kuivakka toteutus. Vampyyrien AA-ryhmä, tästä olisi voinut kehittää vaikka mitä, mutta sitä itse ideaa ei käytetä paljoakaan, vaan mukaan on tungettu mm pikkupaikkakunnan pahisjengiä, orastavaa rakkautta ja lampaita...

Tyttöystävänsä `tuhonnut` (tässä eivät muuten purtut nouse juurikaan vampiroimaan) nuori mies soittaa Vampires Anonymous`in palvelevaan numeroon ja kohta firman (tässä se esitetään voittoa hamuavana, ja kai  tuottavana yrityksenäkin) auto kaahaa paikalle, vaikka mies ei puhelimessa edes kerro mistä soittaa. (Vampyyrien vaisto kai? Tai piruilu? Unohdus?) Ja kohta ollaankin kokouksessa, ja kohta mies onkin vampirisminvieroituskurssilla (vai päinvastoin?) Amerikan lammasseudulla. Lammasveri on tunkkaista ja hampaat kaipaavat kohta muutakin. Mutta esiin nousee tappelu mainittujen paikallispahisten kanssa, ja heidän tappamisensa. (Tämä siis leffan aika alussa, eikä näitä tapettuja tyyppejä kaivata paikkakunnalla kukaan ja ollenkaan, sitten heidät vain leffan loppupuolella löydetään.) Elokuvassa on monia tällaisia `unohduksia` (esim vampyyri voi ajaa päivänvalossa pitkiä matkoja skootterilla, mutta kun hän nousee pyörän kyydistä kävelemään, tarvitsee hän sateen, tai tässä tapauksessa siis aurinkovarjon). Nämä ovat tahallisia silmäniskuja (en oikein tiedä kenelle ja miksi), mutta todella tylsiä, huumorittomia, laahaavia sellaisia, mutta kaikkein tylsintä tosiaan on itse vampyyrihuumoritoiminnan vähäisyys. Vaikka en ole mikään kauhukomedioiden ystävä, niin tässä tapauksessa tämä alkuidea oli niin herkullinen, niin olisin paljon mieluummin katsonut aiheeseen liittyvän vampyyrivitsiluettelon  kuin tämmöisen joka suuntaan karkaavan minkä lie.
No, Michael Madsen parrakkaana mafia ("Don`t say the M-word!") ja vampyyripomona on aika hauska, mutta Michelle Stafford vampyyrintappajattarena hukassa.

"We`ve got a bloody drinking problem!" on upea slogan, mutta antaa väärää osvittaa, sillä elokuva vie liiaksi sivuun sen sanomasta.

P.S. Outo, mutta ei onnistunut veto elokuvassa on `mod`isimin tuominen esiin.Ysäri-  Kakstuhattalukulainen pääjehu ajan hiusmallilla  ei näytä eikä vaikuta yhtään modilta (aurinkolasit eivät oikein riitä), vaikka hän ajaakin överipeilimääräisellä skootterilla ja vaikka hänen kaapistaan löytyy Who`n RAF-logoympyrä. Eikä elokuvassa usein soinut löysä-ska oikein toiminut.


perjantai 11. tammikuuta 2019

The Saga of Anatahan (Japani-53)

Jos oli edellisessä elokuvassa kevytoutoilua, niin tässä seuraavassa ei ole kyllä kevyttä, keveyttä, kepeyttä ensinkään ja sitä outoa, outouttakin vain siinä mielessä että tämä mestariohjaaja Josef von Sternbergin paras elokuva on oudosti jäänyt mestariohjaajan tuntemattomimmaksi.

Monista teoksista sanotaan, usein kliseisestikin, että `Tässä ihmisyys riisutaan.` `Ei tarvitse kuin vähän pintaa raaputtaa, niin ihmisen eläimellisyys tulee esiin`.

Tästä von Sternbergin elokuvasta ovat kliseet kaukana;
Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa japanilaisen laivan miehistöä haaksirikkoutuu sodan aikana kaukaiselle saarelle, jolla on jo ennestään kaksi asujaa, mies ja nuori nainen. Tämä aiheuttaa heti ja vuosien aikana (viimeiset saarelta selvinneet palaavat mantereelle seitsemän vuoden kuluttua) mainittua, mutta nyt todelta näyttävää muuttumista; "Ihmismäisyys voi kadota sekunneissa", "Sotilaan arvovalta voi kadota, samoin sekunneissa." (Viimeksimainittu voi myös palata hetkiseksi kummallisten käänteiden takia. Sillä miehet eivät usko radiosta kuuluvaan rauhanjulistukseen, pitävät sitä vihollisen puheena ja propagandana, ja ovat vielä sodassa ja sotilainakin vielä monta vuotta sodan loppumisen jälkeen.) Kaikki tämä vaikuttaa kaikkiin saarella olijoihin. Vihollisia, eikä muitakaan saarella käy eikä näy, ajantaju kaikkoaa, tai oikeastaan ajasta välittäminen, ja Keiko, nainen pyörittää miesten mielet murhiin asti. Lähes puolet eivät selviydy saarelta.

Kaikkien elokuvaamatööri(mutta ei teatteri)näytteleminen loistavaa, koko elokuvan kestävä von Sternbergin kertojaääni (hän päällepuhuu myös muutamat valikoidut dialogit, muuten japaninkieltä ei ole käännetty) aluksi rasittaa, mutta kohta siihen suhtautuu kuin yhtenä päähenkilöistä. Kuten hän onkin, mutta kuka, se ei selviä. Vai onko hän kukaan heistä? Jos mahdollista, tämä probleema vielä parantaa elokuvaa piirun paremmaksi; Oikeastaan kaikki henkilöt ovat kahden puolen ihmisiä heti saarelle saavuttuaan; Sodan ja `sodattoman` saaren, puoliksi elämän ja puoliksi kuoleman merkitsemiä. Keikokin, hän varsinkin, on verevä, tässä ja nyt, mutta myös mystinen, myyttinenkin? Myyttisyyttä ja mystisyyttä koko elokuvaan tuo upealla tavalla Stenbergin rakennuttamat aidon puristavat viidakkometsät ja maisemat.

Mestarin mestariteos.

Mister Lonely (2007)


Michael Jackson-lookalike-esiintyjä (Diego Luna) törmää ja tutustuu Marilyn Monroe-vastaavaan (Samantha Morton) ja kohta he veneilevätkin lookalike-esiintyjien paikkaan; Löytyy `Marilynin` mies(!), Charlie Chaplin (Denis Lavant), Paavi(! James Fox), Abraham Lincoln (! Richard Strange), Kuningatar (Anita Pallenberg!), James Dean (Joseph Morgan), Sammy Davis Jr (Jason Pennycooke), Madonna (Melita Morgan), Punahilkka (Rachel Korine)...

Elokuva on mielenkiintoista haahuilua mainitussa paikassa. Mutta sen mielenkiintoisen tässä tekee lähinnä tuo leffan idea, he vain haahuilevat. Pitemmällekin ideaa olisi voinut kehittää, mutta tykkäsin yllättävän paljon näinkin.
Toisella tavalla outoon suuntaan elokuvaa vie Werner Herzogin johtamat nunnat, jotka hyppäävät lentokoneesta ilman laskuvarjoa leijumaan.

Ohjaaja Harmony Korinen tuotannossa kevyttä keskiverto-outoilua, mutta sopi hyvin katsottavaksi tilanteeseen jolloin mitään todella outoa ei olisikaan halunnut, jaksanut katsoa. Mukava puolioutoilu viikonlopun alkuun.

Mutta kuka onkaan se Mister Lonely? Katsoja? Bobby Vintonin kappale Mr Lonely alkuelokuvan päällä vie katsojan hyvin tähän `maailmaan`.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Besökarna - Visitors (Ruotsi-88)


Ruotsalaisen dvd:n takakansi on vuorattu erilaisilla kehuvilla lehtileikkeillä tästä kauhutrilleristä (ei laahaavuudessaan, tylsyydessään kumpaakaan), jossa perhe perinteisesti muuttaa taloon, joka osoittautuu kauhutaloksi.
Tai siis osoittautuu tosiaan sellaiseksi pitkän jaarittelun, laahaamisen ja (näiden) toistamisen  kautta. Minusta kauhua, ei edes kauhun kehittelyä ole erittäin perusteellisesti esitetty ja erittäin, erittäin perinteinen putkien paukuttelu-lattian narina, eikä moneen, moneen kertaan käytetty ja näytetty tärinäkameran zoomailu lukossa olevaan ja kiinni pysyvään vintinoveen.

                 Tapahtumaton alku, tapahtumaköyhä loppu


Sanotaan, että  `Kovinta kauhua on se mitä me emme näe`. Totta, mutta jos tällainen `painajaiskauhu` yhdistetään (eiku se betonoidaan sillä, niinkuin tässä tehdään), laahaavuuteen ja tylsyyteen, niin se ei kyllä oikein skulaa. Tylsä ja laahaava painajainen, ei se, sellainen ainakaan kauhua ole. Jos ei sitten kauhuksi lasketa tylsistymistä. Lopussa on yksi kekseliäs ja toimiva kauhukohtaus, muuten elokuva ei johda mihinkään  Minusta kiltti ja kliseisimmistä kliseisin lopetus ilman minkäänsuuntaista käännettä, yllätystä = `ei johda mihinkään`. Latistava lopetus. Masentava elokuva.


-Kliseisyydessään arvattava ja rasittava, mutta en arvannut että loppu on noin lattea. No, siinä mielessä, negatiivisessa, yllättävä lopetus. Pääsi yllättämään vanhan kauhu -ja roskajäärän.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Fall Guy (USA-47)

Vaikka tämä noirailu perustuu Cornell Woolrichin (mm Takaikkuna) teokseen ja vaikka elokuvassa vilahteleekin pari kertaa noirien takakujien taavia loistavasti esittävä Elisha Cook Jr, on tämä teos `genressään`(`Minä en ole murhaaja`-noirailu) laahaavaa ja tavanomaista tavaraa; Oikean murhaajan arvaa heti, mihinkään asiaan ei keskitytä juurikaan, vaan `paahdetaan` eteenpäin, silti juonenkulku on tylsää.

Huumeisiinkin sekaantunut mies (Leo Penn, Sean ja Chris Pennin isä) ei muista poliisien vartioimassa sairaalasängyssä edellisestä illasta kuin jonkun baarin, jonkun miehen, jotkut bileet, jonkun huoneen, jonka komerossa joku murhattu nainen. Ja mies yksin huoneessa...
Hänet pidätetään huumepäissään (Woolrichin teoksen nimi "Cocaine") ja muutenkin yön tapahtumista sekaisin, viedään sairaalaan, josta hän tietenkin karkaa vain kävelemällä huoneen takaovesta ulos?!... Tästä seuraa lyhyitä, tylsiä vilahduksia erinäisissä paikoissa ja "mysteerin" selviäminen.

Dvd.n takakannessa kuva jostain wrestler-matsista tai vastaavasta painitouhusta, mutta en löytänyt tällaista kohtaa elokuvasta. Harmi, sillä se oli yksityiskohta joka kiinnitti huomioni ja sai minut hankkimaan tämän, vaikkakin skenaario vaikutti jo ennen ostamista ja katsomista kuluneelle. Ja sitähän se olikin. Enemmän kuin aavistin.

They Came from Beyond Space (Englanti-67)

Meteorimuodostelma(!) tömähtää maahan Cornwallissa. Tutkimusporukka lähtee paikalle, mutta ilman pomoaan, koska hänellä on auto-onnettomuuden takia metallilevy päässä eikä hän `tohtorin määräyksestä` pääse reissulle. Siis ei ainakaan heti, eikä `luvallisesti`. Si(e)llä Cornwallissa avaruudellinen kivikasa, kivimuodostelma ottaa tutkimusporukan valtaansa. Ja muitakin, sillä mm paikallinen pankkipomo kivetetään, säteillytetään samaan porukkaan ja antamaan heille miljoonan punnan laina!! No, nämä kummallisuudet tulevat tietenkin tutkimuksesta syrjäytetyn pomonkin tietoon ja hän lähtee ilman tohtorin määräystä mestoille...
Huomatakseen, että kaikki (mukaanlukien pomoksi nimetyn, hänen naisystävänsä), ovat muuttuneet jäisiksi, kivisiksi, tottelevaisiksi zombisuorittajaksi. Eikä pomo pääse perille, siitä pitävät aseistuneet sotilaat, vartijat huolen. No, jos ei luvalla, niin sitten ilman... Kikkailulla, oveluudella, väkisin...

Sitten aluetta alkaa vaivaamaan kosketuksesta tarttuva ihon veripistevitsaus, mutta jostain kumman syystä se ei tartu `ex`-pomoon. Olisiko syynä päässä oleva laatta? Estääkö se muutkin avaruusilkiöiden säteet sun suunitelmat. Let`s see: Niinpä tosiaan seuraammekin laattapäätä lainehilla, avaruussädesellaisilla...

Elokuvan alku toimivaa, keskiväli jännityksen kehittymistä eli junnaavaa jäykistelyä ja leffan loppu toimivaa roskailua. Ihan toimiva trio. Erittäin, yllättävän hyvin sisään sujahtavaa on elokuvan agentti- jännärijazzinen musiikki, tollontehokas ilmestys on keskelle maalaistalon olohuonetta, nojatuolien, sohvien, takan ja kristallikruunun  keskelle rakennettu, ampiaisvärinen scifihissi (sillähän vois kuljetta vaikka teetä), julmannäppärä idea on pitää ihmiset pakastettuina ja osan, osittain elmukelmuun pakattuina aluksessa kohti kuuta ja lopussa roskakorin `koko` sisältö levitetään kentälle; Hopeinen säteilynestokypärä on tehty salaatinhuljutussiivilästä, suojalasit hitsaamalla, naputtamalla, ruuvaamalla pari juomalasia, linssiputkipyörylää pellinpalaseen ja pistoolit tehty tuunaamalla poran, sahan käsipidike kiinni taskulamppuun ja taas siihen linssiputkeen. ZOOM! Avaruusraketit kuuhun eivät yllättäen kuitenkaan aivan leluosastoa. ZOOM! ZOOM! Sillä aivan lopussa päästäänkin Kuuhun tapaamaan Kuun Mestaria (Michael Gough!) Si(e)llä on hienot salit, harmaat hiukset ja värikkäät viitat. Avaruusaateliset. Avaruuseliitti. (Orjat-vartijat wrestler-asuissa.) Mutta onko aateliston apua-anova rauhanpuhe valetta? On! Kuinka tästä selvitään?... Sen sanon, että lopun lyhyt jazzinen joukkotappelu on älytön.

Pitkähköjä pätkiä on elokuvassa tylsää mutta elokuvan loppupuoli, värikuvaus ja vähän liian myöhäiset, liian vähäiset älyttömyydet pelastavat paljon.  Tai, no, jonkin verran. Paremman puoleisesti.

"Enjoy your remarkable privilege, free trip to the Moon!"


lauantai 5. tammikuuta 2019

Bloody New Year (Englanti-87)

Brittikauhuohjaaja Norman J Warren teki aikoinaan muutaman toimivan kauhu-scifioudokin (varsinkin Prey, mutta The Terror ja Satan`s Slave`kin menivät).

Tässä lauma iänikuisia nuoria aikuisia tekee purjeveneellä haaksirikon ja joutuvat saarelle jonka tyhjä hotelli on juuttunut viettämään ikuista joulua ja uutta vuotta. Tyhjä täyttyy lisää kun näkyville tulee ulvovaa tuulta luodinreiästä läpipäästävää zombia ja muuta mellastajaa.

Elokuvan tehokeino (toimiva) ovat äänet; Taivaalta kuuluu syöksyvän lentokoneen ujellus, mutta mitään konetta ei näy-mutta räjähdys näkyy. Pelloilla, metsissä kaikuu (päällenaurajien kuoron tyylinen) laskeva ja nouseva nauru`sinfonia` ja juomalasien kilinä, mutta ketään ei näy.. Joulu ja uudenvuodenmusat soivat, mutta tämä ei ole joulukauhistelu...

Elokuva on vähän luettelomainen (pöydänreiästä nouseva ja siihen laskeutuva nauhahirviö, [räjähtävä] lentäjäzombi, hotellin elokuvateatterin elokuvasta ilmestyvä sheikkizombi...), mutta mikä kauhuelokuva ei olisi. Pikkuisen goreinen (portaikon elävän puunupin puristava voima sekä [zombiin kohdistuva] kirves ja kuivakka käsigore [käsi liittyy myöhemmin itsestään liikkuen takaisin zombiin], off-screenistä hissigorea).

Vaikka elokuvassa mm kupliva, kupruileva, venyväseinäinen, sisäänsä ihmisiä syövä hissikoppi ja kauhukomediakeittiön roistoryökälettä röyhtäilevä, sulatteleva suurtalous-puolijoukkuekattila, niin olisin toivonut vieläkin enemmän hullumeininkiä, varsinkin elokuvan alkuun. Mutta kyllä tämän näinkin nauttii. Semmoinen seiska.

-Norman J Warrenmainen sumun,  tulen, tuulen, vilkkuvien värivalojen ja älyttömyyksien gorekooste. Nyt kiltimmällä gorella kuin aikaisemmin, ennen. Edellisissä elokuvissaan.

torstai 3. tammikuuta 2019

Song of Paris (Englanti-52)


Dennis Price esittää smoothin mainiosti vatsapillerifirman pomoa, Matthewia (`oikea` pomo julkisuutta ja julkkiksia hamuava äiti) joka pillerinmyyntimatkalla Pariisissa, sissi-stuntkuvauksissa-publicity stunt-kuvauksissa tutustuu laulajatar Clementineen (Anne Vernon)  ja he ihastuvat toisiinsa.
Musiikkihommien tyrehdyttyä Clementine lentää Lontooseen ja Matthewin on äidilleen esitettävä että nainen on vanhaa eurooppalaista mahtisukua. Tästä seuraa (melkein) melkoista mahtikomediaa jota jytyyttää vielä Mischa Auerin mahtavasti esittämä eliittipummi. Hän on myös Clementinen perässä. Miesten onkin suoritettava kaksintaistelu, miekoin. (Tähän liittyen, mukana mainio painajais- haaveuni miekkailusta giljotiinin ympärillä ja lännenelokuvamaisesta aavikkoammuskelusta.) Lisäksi mukana jutustelua Rin Tin Tin`istä(!), hauskoja ja näppäriä taulu ja valokuvaviittauksia sekä Afrikkalainen kirous!

Price ja Vernon mainio pari, John Guillerminin ohjaus sulavaa, vauhti on väkevää. Kuin screwballi englantilaisittain; Amerikkalaisen vauhtikomedian ja itselleen-toisilleen naureskelevan brittiläis-ranskalaisen nuljuavan jäykistelyn (no, Price on aina smooth) soppa.

Anton Diffring vilahtaa Renoir(!)-nimisenä hahmona.

American Madness (USA-32) - Suuri pankkirosvous

En ole mikään Frank Capra-fani, eikä tämäkään kunnon mies ja kunnon kansa vastaan iljettävät, ilkeät välistäryöstäjät-elokuva mitään valtavia riemunkiljahduksia meikäläisessä herätä eikä nostata, mutta ei ole läheskään `genren` pahimpiakaan.


Kansallisen puhtoisen pankkiirin (Walter Huston) työtoveri (Pat O`Brien) joutuu syyttömänä syytteeseen isosta pankkikavalluksesta. Ja tietenkin `koko kansa` tästä kärsii ja `hyvä kansa` näyttääkin voimansa. Varsinkin Huston, mutta myös O`Brien loistavia rooleissaan, mutta `Caprailu`- `Hyvä Kansa`-ylistys liiallista. Jopa niin (tarkoituksettoman) liiallista, että se saa joukkohysteriamaisia piirteitä kohtauksissa mihin sitä ei ole luultavastikaan tarkoitettu. Capra kuitenkin kyllä
(o)saa hysterian mekanismit näyttämään suht aidoilta.


Elokuvan alkuperäinen Amerikka-nimi monipuolinen, monikerroksinen, monimutkainenkin toisaalta (aiheuttaa monensuuntaisia ajatuskulkuja), jämäkkä ja hämärtävä. Yhtä aikaa yksi ja monipuolinen, moni ja yksipuolinen.
Elokuvan nimi monitahoisempi kuin itse elokuva.

An American Tragedy - Amerikkalainen murhetarina (USA-32)

Nuori mies, hotellin `bellboy` (Phillips Holmes1) on mukana juoppokuskin kyydissä, ja he ajavat pikkutytön päälle. Hyvästeltyään uskovaiset vanhempansa mies pakenee. Ja pakeneekin ympäri Amerikkaa; Kuljeskellen, jatkaakseen `bellboyn` hommia,  lopulta hän pääsee pikkupomoksi (työnsä lähinnä kiertää työpöytiä kädet selän takana tarkistaen työn tekemistä ja tuloksia) jossain ihmeen kummallisessa (leikkaa ja liimaa kangasta?, paperia?) `leimaustehtaassa`.
Kuljeskelu kuvaa hyvin miehen elämää. Hän on kuin veltto, vettynyt lastu laineilla joka on `otan vastaan mitä tulee, ja jos en pidä pakenen`-tyyppinen tallaaja. (Yhtenä syynä ilmeisesti vanhempiensa laajasylinen [johon poika ei mahdu, johon pientä poikaa ei ehditä, muisteta ottaa] elämän murjomien miesten ja naisten majoittaminen.
Varsinainen pakeneminen pojalla alkaa kun hän ei saamattomassa paniikissaan pelasta alaistaan, työläisnais-tyttöystäväänsä (Sylvia Sidney) hukkumasta. Hän on aikaisemmin rakastunut varakkaan perheen biletyttöön (ja yleensä varallisuuteen), ja tyttö tähän, ja tämä entisestään lisää pakomatka-golgatan laajuutta ja syvyyttä. Rakkauden ja varakkuuden hamuamisessakin mies kulkee kuin haamu, aave ja antaa tuulen kuljettaa. Holmes on loistava roolissaan. Samoin Sidney.


Yllättävän synkkä tarina ajalleen. No, ohjaajana Josef von Stenberg. Tätä seuraa mielenkiinnolla. Tosin lopun oikeuskohtaus Jenkkityyliin taas liian pitä, mutta harvoin näkee noin hikisen raivokasta syyttäjää ja puolustusasianajajaa. Uskonnollisuuden (isä ja äiti) tuominen esiin ja varsinkin loppuun mielestäni pikkuisen laiska ratkaisu. Mutta synkkä elokuva, tarina on tosiaan ajalleen erikoinen, mielenkiintoisella tavalla.


1) Tästä elokuvasta hämmästyttävän paljon etiäisiä Holmesin omaan elämään; Autokolari, josta hän selviytyi, mutta joutui maksumieheksi, suhde skandaalilaulajattareen Libby Holmaniin..