maanantai 31. joulukuuta 2018

Blood (USA-73)

Siinäpä iskevä, kekseliäs, oivallinen, paras nimi vampyyri kautta kauhuelokuvalle! No, nimi ehkä, mutta samaa ei voi sanoa itse elokuvasta. Sillä ohjaajana on itse Tunkkaroskan Ruhtinas, Kuningas, Andy Milligan!

Kun elokuwa sijoittuu wuosikymmenten, jopa wuosisadan taakse, niin halpa oiwa keino on kuwata mm hautausmaalla (The Body Beneath) tai waikkapa wanhassa kartanossa (tai molemmissa). Tai ainakin wanhan näköisessä sellaisessa. Kuten tässä. Lisättynä teatteriwaatteilla, katoista roikkuwilla lakanoilla ja sawukoneella. Aitoa (ajankuwaa) on. (Hautausmailla kuwatessa tietenkin täytyy wähän katsoa kuinka uusia hautoja kameraan `eksyy`, ettei wiktoriaanisen ajan "kuwauksessa" näy esim 1970-luwulla haudattuja.)

Tässä (ehkä) elokuwassa ehkä `eletään`  jälki-wiktoriaanista aikaa. Ja siinä `kartanossa`pyöritään. Ja mestoilla pyörii Hullua Tiedemiestä ja Hänen WampyyriWaimoaan (Draculan Tyttö), Ihmissutta ja Lihansyöja-Werenjuojakaswikin kuuluu paikan kaswi-ihmis, ihmis-kaswikuntaan.

Useillahkoilla tahoilla `kehuttu` Milliganin parhaimmistoon. No siihen ei pajon tarwita hänen ollessa kyseessä. No, heittomerkit, `puolilainausmerkit`wain kuitenkin, sillä Milliganilla on joskus jotain `ajallista tajua`: Tässä wanhanaikaiset keskustelut owat jopa melkein uskottawia, näytteleminen jonkinmoista, mutta niissä keskusteluissa wellotaan Milliganmaisesti tietysti tajuttoman kauan.

Jos wahwa, waltawa liioittelu sallitaan, niin tämä osuu Milliganin elokuwien Kulta-Aikaan, seitkytluwun alkuwuosiin. Hän tuli oikeastaan `tunnetuksi`, no ainakin tunnetummaksi maailmalla kaheksankytluwulla. Aatelkaa, Suomessakin on whs-julkaistu yksi Milligani, nimittäin Carnage eli Kauhutalo wuodelta-83. Nää kasaroinnit owat jos mahdollista wielä huonompia kuin kuuskyt ja seitkytluku-sotkut.

Blood on tylsää taaperrusta jota on wähän pikkugorella pippuroitu. Niin wähän, että se on oikeastaan wain elokuwan tasapaksuittaja, tylsistyttäjä sekin. Body Beneath on näistä Milliganin hautausmaa-kartanoelokuwista piirun werran parempi. Oikeastaan pitkänkin piirun.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Return of The Bastard Swordsman (Hong Kong-84)

Bastard Swordsmanin jatko-osassa `silkworm`-sankari on kadonnut, vetääntynyt hommista. Mutta häntä tarvitaan taas kun klaani tekee taas tappojaan, tuhojaan, verisiä huijauksiaan. Ja klaanit kasvavat. Japanilaisetkin jo nyt mukana mätössä.
Menee suht kauan ennen kuin `silkworm-mies` löydetään ja vielä enemmän aikaa menee siihen että hänet taas parannetaan takaisin taistelijaksi. Väsy on käynyt. Mutta lopputaistelu(t) onkin/ovatkin kaiken odotuksen/kaikkien odotusten arvoista. Muutenkin leffa on on vielä taisteluvauhdikkaampi kuin esi-osansa. Ja mielettömämpi. Mukaan on tuotu huijari(porukan) ja oikean ennustajan tulevaisuus ja tämä hetki- mittelöä, kahden tohtorin (`hyvän` ja `pahan`) välistä taistoa ja sydämenpysäytys-jopa uhrin sydämen suun kautta sylkemis-taistelutaikaa. (Viimeiseen kohtaan liittyen; "Find yourself a weapon." "How dare you humilate me with a drumstick?!" "At the highest level of Chinese kun fu, anything can be used as a weapon." [Rummunpärinä -> sydänpysäytys])

Silkworm-mies ja silkwormailu lähes sivuraiteella elokuvassa, mutta muuta mielettömyyttä riittämiin. Pidin pirusti, enemmän kuin edellisestä osasta.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Doctor Faustus (Englanti-67)

Aikansa Nicolas Cage, Richard Burton raivoaa ja rauhoittuu, näyttelee ja `näyttelee` Doctor Faustusta tässä Faust-tulkinnassa. Elizabeth Taylor hänen himoamanaan kuvajaisena, naisena. (Halvahkon teatraalinen) 1600-luku on tuotu esiin esim sumulinsseillä ja värikkäillä vaatteilla, kuin myös pimeillä nurkilla. Kuvauspaikkoina on samasta (?) syystä (?säästö?) käytetty puukulisseja-muovi pahvirakennelmia, yleensä sisätiloja. Tiloja on `faustitettu` tuunaamalla luuranko-pääkallo sekä ei ajanmukaisilla koeputkikoristuksilla. Etäännystä. Etäännystä ovat myös lila-pinkkiväriset kohdevalot. Pääkallo sylkee silmäkuopistaan kolikoita ja helmiä, kallot kuiskivat, äijä pikkuhäkissä ilmassa kolikoita laskemassa... Ja täytekakku leijailee ilmassa. Se ehkä kuvaa tämän elokuvan höttöisyyttä.

Ensimmäisellä kerralla tätä katsoi puolihämmästyksellä, mutta lisäkatsantokerrat tylsistyttävät, tylsyttävät terää ja tulkintaa roimasti. Onhan näitä tetraalisointeja, teatterisointeja tehty ja nähty.

P.S. Burtonin ainoa ohjaus muuten.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Fantastic Magic Baby (Hong Kong-75)


Sekavahko Shaw Brothersointi, eräänlainen oopperointi, jossa lapsi-nuorijumalaa laitetaan ruotuun ja hirviöitä pakettiin tms. Armolliseen, tai toista katsanto kautta katselutapaa noudattaen, armottomaan 62 minuuttiin (harvinaisen lyhyt Honkkarointi) on tungettu tyypilliset apina sekä sikanaama ja korvamiehet plus vähemmän tyypilliset kung fu-kentaurit, yksisarvisia (no niitä ei tainnut olla), dinosauruksia sun muita hirviöitä, puiksi `piiloutuneita` (vai jopa muuttuneita) ihmisiä (ja takaisin ihmisiksi), verenhimoista patsasta, ihmissyöjäkukkia, pitkäpartatukkakääpiöitä tunkkaisen räiskyvän punagoreisessa satumaailmassa.


Lyhyydessään sekava (ja kyllä muidenkin seikkojen takia), mutta pidennys olisi auttanut asiaa, ymmärtämistä. Mutta toisaalta nopea, vauhdikas rykäisy. Mutta ei läheskään Shaw Brothersien parhaita. Ei härö-hörhö-seko-sellaistenkaan.

torstai 27. joulukuuta 2018

Bastard Swordsman (Hong Kong-83)


Taistokoulun idioottipäiset keskinkertaisuudet (kaikki koulun oppilaat) kiusaavat jatkuvalla syötöllä ja julmasti (ja haukkuvat `bastardiksi`) paikan palvelijaa. Mutta onneksi hemmo on salaa naamioidun salaopettajan kanssa opetellut muummuassa ja varsinkin spider man-mäistä, lankaa, narua, nauhaa, seittiä sylkevää silkworm-tekniikkaa.


Elokuvaa jaksottavat porukoiden, ja/vai minkä lie koulujen, sukujen, taistotekniikoiden pomojen kerran kymmenessä vuodessa tapahtuvat taistelut, mutta varsinainen jaksotus on lähes jatkuvalla syötöllä (vähän liiankin usein) tapahtuvat ilmassa lentelyt, ja jopa ilmassa, käsilläkin käytävät ilmassa kävelyt ja varsinkin miekkataistelut. Mutta se spider-männäily!: Tässä sen osaava osaa muuttua valtavaksi lanka, naru, nauha, seittikeräksi, ja tietenkin ilmassa lentäväksi sellaiseksi. Ja totta kai, taistelukoneeksi. Silkworm-mestariksi kehittyminen tapahtuu tietenkin `toukkamaisesti` seittikerän sisällä. Ja sitten kerä valaistuu, ja hajoaa kappaleiksi, ja taistoon!:::


Lievästä liiallisuudestaan ja toistostaan huolimatta oikein vauhdikkaasti kulkeva alan, lajin klassikko.


Shaw Brothers-tuotanto.

Dismembered (USA-62)

Kummitustalokauhuilut, kummitustaloilut (varsinkin kummitustalokomediat) eivät oikein nappaa, tartu, tärppää. Mutta tulipa katsottua tämä tämmöinen.


Roistosakki pakenee, piiloutuu tietenkin tietämättään kummitustaloon. Ja sitten vanhat aaveet kiusaavat... sekä heitä että katsojia...


Luulin, että tässä on yllätysgorea 1) (varsinkin verrattuna vanhahkoon mustavalkoiseen kauhu[talo]komediaan), ja varsinkin kun tätä on `pidetty` pimennossa niin kauan. Mutta siis (olettamani->olematon) goreilu ei ole pimennon syy, vaan kai elokuvan, huonous, keskeneräisyys. Julkaisun mukaan tama bluukkailu on ensimmäinen kotikatseluformaatti tällä elokuvalla. Mieltäisin tämän halpiksen eräänlaiseksi gorettomaksi esiasteeksi (ei kuitenkaan ehkä esikuvaksi) 80-90-luvun straight to video-goreiluille.


1) Yllätysgoreen ainakin meikäläiselle viittasi myös dvd:n kannen mainoslause: "A relly weird movie that will make you SICK SICK SICK!" (En tiedä onko teksti senaikaista sanailua, vai nykylisäystä.) Ja kai tähän vaikutti myös vähän elokuvan nimi. Mutta siihen aikaanhan varsinkin nämä elokuvien nimet ja mainokset liioittelivat rajusti, mutta silti luulin nyt tältä osin tärppäävän. Juurikin tuon elokuvan `piiloittelun` takia. Mutta samaa sen aikaista liioittelujatkumoa oli tämäkin. Isoja kirjaimia ja sanoja myöden.


(-Mutta outo tämä ehkä on, tai ainakin, sanotaanko, oudohko. Mutta ei katselukelpoinen sellainen.)


P.S. Ohjaaja Ralph S. Hirshornin ainoa pitkä elokuva. Lisäksi häneltä on yksi lyhytelokuva, The End of Summer vuodelta-59. Tässä pieni tyttö talvivaatteet päällään vetää pulkkaa kesäkelissä. Hyvä idea ja muutenkin kaikin puolin parempi kuin pitempi elokuvasisarensa-veljensä.





keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Nogent, El Dorado du dimanche (Ranska-29)

Marcel Carnen esikoisohjaus, kiireinen dokumentti on varsin vaatimaton tapaus. Vaatimattomuutta aiheuttaa juurikin tuo mainittu kiire. Kyseessä on kaupunkisinfonioiden tyylinen kuvaus kaupunkilaisten vapaa-ajan vietosta. Mieleen tulee että: `Heitelkää joitain ideoita, niin niitä sitten vauhdilla heitellään`; Soutamista, joo, kukkien poimimista, joo, tanssiaisia, joo, pyöräilyä, joo...
Jokaisessa vieraillaan, vilahdetaan muutaman sekunnin ajan. Luettelo, ei elokuva.
Eräänä esteenä kai etukäteen (pakosta?) päätetty elokuvan lyhyys, parikymmentä minuuttia. `Aikuiset leikkipuistossa`-kohtauksessa sentään maltetaan pysyä kokonaisuudessaan ehkä minuutti.

Pari kekseliähköä siirtymää elokuvasta löytyy; Näytetään peitettyjen kirjoitus kautta laskukoneiden rivistöjä, jonka jälkeen kaupunkilaiset purkautuvat vapaanviettoon. Näytetään kalaparvea, siirrytään ihmistäyteiseen `kuin sillit purkissa`-uimarannan vedessä seisoskelulaumoihin.

Kyllähän näitä kohtauksia, tätä elokuvaa olisi katsonut pitempäänkin. Nyt ne, se on vain lyhyt luettelo, vilahduskohtauksia peräkkäin. Ja vielä aika holtittomasti heiteltyinä. Niihin palataan kuin summamutikassa. Ja jos elokuva, kohtaukset olisivat olleet pitempiä, niin ehkä silloin summamutikkuuskin olisi muodostanut pitemmän kaaren, ketjun, linjan..
Vastaavasti, vastavuoroisesti on pakko sanoa, että Carnen mestariteos Paratiisin lapset taas kärsii pikkuisesta ylipituudesta.


tiistai 25. joulukuuta 2018

Porte des Lilas- Haaveiden kuja (Ranska-57)

Elokuvan alkulaulu, alkumusiikki soi. Juju, Juoppo vääntäytyy baariin ja alkaa mitään puhumatta nojailla tiskiin. Hän yrittää ryöstää ryyppyä, piilottelee, pyörittelee pulloa kummassakin kädessä, mutta baaritiskimikko on tarkkana. Kun Juju kääntyy baariin päin, näkyykin, selviääkin musiikin lähde; Nurkassa Muusikkomies soittaa kitaraa ja laulaa. He ovatkin ainoat `asiakaat`, ei kovin tuottoisa ilta, paikka.. Lisäksi baarissa on tiskimikon tytär. Vihdoin Juju saa kulautettua kurkkuunsa nopeat viinat, viinit ja mikko heittää hänet ulos. Kohta Juju ja laulaja-soittaja ovat murjussa vetämässä viiniä.. Loistava henkilökuvausalku.
Eikä isoista, varsinaisista päähenkilöistä puutukaan kuin ehkä Rikollinen, jonka lankoihin, pauloihin Juju haluaa, joutuu, mutta myös irtoaa. Pidän elokuvista joissa juoppo onkin sankari loppujen lopulta, ilman mitään valtavaa alkoholin demonisointia, moralisointia. Vaikkakin se tapahtuu tällaisen satumaailman, tarinamaailman (kaupunginosakin rakennettu tätä varten) puitteissa ja puristuksessa. Ja ohjaaja Rene Clairin runollisen realismin rajoitteissa. Ne puitteet ja rajoitteet tekevät tällaisista elokuvista kauniita. Eivät todellisia, eivät ihan haavetta, humpuukiakaan, mutta kauniita tosiaan.

Ei ihan Clairin parhaita, johtuen vähän pakotetusta miljööstä sekä elokuvan ylipituudesta.





I Married a Witch (USA-42)

Noitakomediat eivät ole meikäläisen laji, eivät vaikka ohjaajana olisi Rene Clair. Tässä vaikuttaa myös se, että pääosa-noitanaisena oleva Veronica Lake on melkoien ärsyttävä (niin myös pääosamiehen Frederic Marchin mielestä), Lake oli paljon parempi noir-naisina. Lakella oli kai `pahan naisen` maine, ja March väitti että Lake oli off screeninä suht sietämätön (March kutsuikin elokuvaa nimellä `I Married a Bitch`), mutta että kuvaukset sujuivat suht ok. Ja näin väittävät monet kirjoittajatkin. Minusta "pariskunnan" pitämättömyys toisistaan tulee (toisinaan, usein) esiin myös kankaalla, ruudulla. Lisäksi Laken komediallisuus on aikamoisen avutonta, heikkoa. March mätsää hyvin.

`Kauan sitten, kun vielä uskottiin noitiin...` poltettiin isä ja tytär (Lake) noitina, mutta he jatkoivat kikattavaa kiusoitteluaan (nähdään mm kikattava puu, se puu joka on kasvanut polttopaikalle) läpi vuosisatojen... Kunnes jälleen tullaan 1900-luvulle, ja savujuovina liikkuvat noitaisä ja tytär saapuvat amerikkalaiskaupunkiin ja tytär laittaa jo lähes varman kuvernöörin (March) vaalit, tulevat häät ja muut suunnitelmat tuleen; Mies pelastaa naisen palavasta hotellista (hotellin palolle lähinnä naureskellaan[!!??], näin tekee varsinkin vakuutuksen, talon omistaja, talossa ei ilmeisesti muita kuin noitanainen) ja kohta he rakastuvatkin tulisesti. Rakkaustarina vaisu, valju, mutta mahdolliset vaalivilppailut (mies epäilee ensin naista vastapuolen agentiksi, ansaksi, tai onhan hän vastapuolen heh, mutta ei ehkä poliittisesti), vakuutuspetokset sun muut suhmuroinnit suht kantavaa antia, mutta eivät pitkään. Niille ei anneta kuin vilahduksia, niille ai anneta tilaa. Kaiken vie kaikennielevä rakkaus. Tarinan, näyttelemis -ja katsomisinnonkin nielevä. Väärän naisen kanssa  kokeiltava hääkohkaus, hääkohtaus on ovesta möyryvine myrskyineen, yhä uudestaan otettavine seremonioineen ja oopperaulvontoineen filmin komediaydintä. Onhan tässä amerikkalaista avioliittorakennetta mukavasti murentava teema ja tyyli, mutta kokonaisuus on hahmoton.
Myös isänoidan kohtalo naurattaa; Känni ja krapula (on tapana mennä savuna piiloon pulloihin) vievät mieheltä muistin: Ei voi muistaa loitsuja. Tässäkin, kuten edellisessä, elokuvan loppupuoli parempi. Mutta tässä se on lyhyempää, vilahdusta (lähinnä lyhyt hääkohtaus). Varsinkin viimeinen varttitunti kuivahtaa, lopahtaa, uinahtaa, uuvahtaa... Mausteisemmalla menolla tästä olisi tullut tanakampi, tujumpi elokuva, soppa, suhde, tarina.

Noita:"What you think of my dress?" Mies:"I don`t know. It seems qite of shock to see you dressed." (Noita alussa `alasti` parikin kertaa, savussa, sumussa, sivussa).

"Burn, in a modern way. Strapped in a chair. Heated by electricity." (Hyvin kitetytettyä nykyajan noituutta.)

"Pistol, pistol, let there be - Murder in first degree."

Tekstipätkät paljon tanakampia kuin itse elokuva.

P.S. Tämä on ehkä `epävirallinen`, eräänlainen  Bewitchailuiden kantaelokuva/isä/äiti/lapset. Kantatarina.

Ghost Go West (Englanti-35)

"Tell me, Lassie, which is the way to the battle?" "The second turning to your left, and be right, and you come to men fighting, and tha`ll be it."
Naisrintamalla valloittaja, mutta taistelukentällä pelkurimies (Robert Donat) piiloutuu 1600-luvun Skotlannissa, taistelussa ruutitynnyrin taakse ja räjähtää aaveeksi. Ja hän tulee pysymään siihen asti aaveena kunnes saa suvun vihaaman Skottisuvun kumartamaan edessään.

" I don`t want to go to America! I don`t want to be confouded colonist." 1600-luvulta 1900-luvulle; Aaveilu on jatkunut kaikki nämä vuosisadat, mutta nyt rauniohko, mutta varsinkin velkalinnaa saapuvat amerikkalaiset nykyiseltä omistajalta (Robert Donat) ostamaan. Ja kaupat syntyvät, mutta linna siirretään omistajan ja kummituksen kera kivi kiveltä(!), jokainen kivi erikseen(!!) postipaperiin(!!!) käärittynä ja merkittynä laivaan ja Jenkkeihin!!

Vaikka tämä taituri Rene Clairin ohjaus on suht raikasta, vauhdikasta, virkistävääkin, niin elokuvan alkupuoli (2/3-osaa elokuvasta) jotenkin kummallisen laahaavaa, Donat on kyllä mainio. Vasta viimeinen osuus (laiva ja Amerikka) tuo kunnon, kunnolla vauhtia ja virkeyttä (=  tolloa Jenkkiporhollusta, porhallusta). Linna rakennetaan uusiksi, pompöösiksi, pröystäileväksi kummituslinna-kärpäs, korjaan turistipyydykseksi.

Hyviä kohtia: Nainen luulee että omistaja puhuu hänen takanaan, mutta se onkin kummitus, joka haluaa suudelman. Nainen innostuu, kummitus häipyy, omistaja saapuu irvistelemään, naureskelemaan, silmiänsä pyörittämään (ei kehtaa suudella). Nainen suuttuu./ Laivan naamiaistansseissa kummitus on elementissään kuin kala vedessä ja ruori laivassa. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Varsinkin Clairin loppuohjauksen ja Donatin koko elokuvan näyttelemisen takia kuitenkin melko nautinnollinen filmi.


sunnuntai 23. joulukuuta 2018

White Bus (Englanti-67)

Lyndsay Andersonin 45-minuuttinen lyhäri (osa trilogiaa) on onnistunut turistibussimatkan ja yhteiskunnan realistisonti sekä surrealisointi; Nuori nainen lähtee tappavan tylsästä toimistotyöstä kaupungin "hulinaan": Ensiksi harmaavalko`kuvauksellinen` kaupunki näyttää ja osoittaa totaalisen tyhjyytensä, tylsyytensä; Yksinäinen maratoonari, taksi, bussi matelee maisemaa. Sitten nainen hyppää `Private X` nimeä kantavaan `turisti`bussiin (matkustajina puku ja knalli-kökköjä ylvästelijöitä, kaapu, knääty ja Napoleonhattu-kökköjä ylvästelijöitä, käsilaukkua nivusissaan puristavia mummoja) joka vierailee mm museoissa, kirjastoissa. tehtaissa, lapsi-nuori sinnepäin soittavasa konsertissa, . Elokuva muuten mustavalkoinen, mutta esim kun lapsiryhmä pysäyttää bussin tai terästehtaan sularauta hehkuu, elokuva muuttuu värilliseksi. Tämä on myös Sir Anthony Hopkinsin ensimmäinen varsinainen elokuvarooli; Hän laulaa, lausuu näyttämöllä saksaksi Bertolt Brechtiä. Näytetään myös (surrealistista) sotaa. Bussin pökkelöjoukko tuijottaa tylsänä. Niin pökkelönä ja tylsänä, että lopuhkossa he muuttuvat (nuorta naista lukuunottamatta) nukeiksi. Tiukkaa sanomaa.

Brittijäykistelyn, saman maan mainion kotikutois-kädenlämpöis-käsityöläis-surrealismin sekä silkan tylsyyden maanmainio yhdistelmä.

P.S. Katsoin ennen tätä tylsähkön (paitsi Dan Duryea) myöhäis-brittinoirin ja kitchen sink-draaman Walk a Tightrope`n ja sen perään tämän Valkobussin; apatian, kitchen sinkin ja surrealismin oivan, virkeän keitoksen, sopan. Valkoinen bussi jyrää aika taulussa.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Doll Master (Etelä-Korea-2004)

Muutama paikkaa hakenut, kutsuttu nuori aikuinen saapuu metsän keskellä(!) olevaan, pyörätuolinaisen johtamaan taidegalleriaan. Paikka on alunperin rakennettu pyhätöksi. Suuresta salista löytyy valtavan seinän kokoinen vitriini erilaisista nukeista. Porukankin tarkoitus on olla nukkemalleina, heistä tehdään nuket...

No, totta kai nukkekauhu (vessassakin nukkevääntöä), ja muukin valtaa heti alaa ja paikkaa, kahlekellarikin löytyy... Nukkemaailma on onnistuneesti joka puolella; Kattolamppu on puoliksi nukke, nukke pitää peiliä, seinäkoristeet nukkeja... Ihmis-nukkevalvontaa.

En nyt oikein jaksanut tätä. Paras idea on; Mitä lasten hylkäämille nukeille tapahtuu? He alkavat elämään puolimaailmallista nuken (lapsen) ja aikuisen (olemus, ääni) `elämää`. Suht goreinen.

Strange Awakening (Englanti-58)

Elokuvan alussa Mies (Lex Barker) hyvästelee karmeahattuisen Naisen lentokentällä, hyppää autoon, nappaa liftarimiehen kyytiin, ja liftarimies kolkkaa kaverin ja vie lompakon rahat...

Sitten hän herää rikaskartanosta toinen käsi ja toinen jalka kipsissä. Ja muisti poissa. Mutta hänelle kerrotaan (äiti. sisar ja vaimo kertovat) että hän on rikas perijä. Sitten alkaakin h-i-d-a-s makoilu, kysely sängyssä ja kun oikein vauhdikkaaksi heittäydytään, istuskelu kärräily ja se kysely pyörätuolissa. Kuka hän oikein on? Ja missä? Ja keitä ovat nämä tyypit?
Who cares? Sillä jo dvd:n kansiliepeessä " vihjataan" ettei tällä populalla ole puhtaat aatokset, meiningit ja pelit pusseissaan. Sitten katsoja vain miettii että milloin ja miten pussit avataan ja tämä laahustus lopetetaan.
Ai että miten lopetetaan? No, tylsästi tietenkin. Niinkuin elokuva aloitettiinkin. Ja varsinkin vietiin  lopun antikliimaksiin. Tämän mysteerin mysteeri oli: Mikä mitättömyys tämä oli? Vai oliko mikään, mitään.... Boring as bore.

Ei outo herätys, vaan tylsä nukutus.

P.S. DVD:n kansi viittaa seksiin ja väkivaltaan. Kumpaakaan ei elokuvassa ole, jos väkivallaksi ei lasketa katsomiskokemuksen karmeutta-tylsyyttä.
 


Murder Without Crime (Englanti-50)

Hienostotalon hienostoasunnon vuokralaismies (Derek Farr), huithapeliaviomies saapuu jälleen kerran myöhässä, vaimo odottaa. Mutta odottaa `viimeisen kerran`, sillä hän on nyt saanut (jälleen kerran?) tarpeekseen ja lähtee (jälleen kerran?) pois `lopullisesti`. Mies lähtee heti kapakkaan, mukaan tulee nainen. Käydään naisen kotona, päädytään lopulta miehen kotiin.. Ja siellä päädytään (yllättävän) nopeasti tappeluun. Jonka tuoksinassa mies vahingossa tappaa naisen, ja kätkee ruumiin...
Alakerrassa asusteleva, sikahienoa asuntoa pitävä sikarikas mies (Dennis Price), silkkiaamutakki ja viskilasi-herrasmies (juo, lasi kädessä lähes koko ajan), ja varsinkin talon landloordi, kuulee tappelun ja alkaa vähän väliä vierailemaan asunnossa (on mies paikalla tai ei) ja kissa ja hiiri-tyylisesti kiusaamaan ja käräyttämään häntä teostaan. Tästä väännöstä elokuva muodostuu. Vaimokin saapuu takaisin...

Ensimmäinen loppuratkaisu arvattava `ei kai vain`-ratkaisu, mutta sen johdannaiset vievät uudelle mutkalle, ja tällä kertaa ei arvattavalle sellaiselle.
Loppuratkaisun ratkaisun, karun tiukan juonen, elokuvan lyhyyden ja varsinkin Pricen ja Farrin loistavien suoritusten takia elokuvan katsoo mielellään. J Lee Thompsonin (Alkuteksteissä J. Lee-Thompson)  ensimmäinen ohjaustyö.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Esa Mäkijärvi: Rautainen 80-luku - Toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen (Suomi-2018)

Kulttuuri ja urheilu (no, kulttuuria sekin) kirjojen monitoimimies Esa Mäkijärvi on kirjoittanut esim runokirjoja, jalkapalloteoksia, musiikkia (Springsteen). Nyt on elokuvakin mukana repertuaarissa, ja vielä 80-luvun toimintaelokuva!
Ennen kirjan ostamista ja lukemista vähän kauhulla, vähän odotuksella odotin mitä on tulossa, koska Mäkijärvi kertoi tehneensä tätä teosta esseetyyliin. Ei esseetyylissä sinällään mitään vikaa ja pahaa, tämmöisenkään aiheen kohdalla. Se voi, ja monesti tietysti onkin, olla hyvinkin syvälleluotaavaa tekstiä, mutta silti jotenkin etukäteen vierastin tähän tällaista käsittelytyyliä. Odotin sen olevan pitkiä kirjoituksia, johon käsiteltävät elokuvateokset nivoutuvat. Mutta miksei sellainen menisi tässäkin..
Teos onkin pitkiä, ehkä esseemäisiä kirjoituksia, elokuva-arvosteluja peräkkäin. Sanoin ehkä, sillä en minä näitä oikeastaan kovinkaan esseemäisinä pitänyt, ainakaan sellaisina kun minä esseemäisyytä pahimmillaan, puritaanisimmillaan pidän; Vähän liian monimutkaista, monipolvista jakautumista eri suuntiin. Mutta tekstithän ovat oikein hyvin ja kivasti rullaavia, mutta välillä jo jopa liiankin lyhyitä ja toteavia. Lisäksi kaipasin vähän railakkaampaa otetta; Esim jonkin hänen mielestään unohdetun, jopa mollatun klassikon nostamista klassikkoluokkaan. Vanhat tutut Terminator ja varsinkin Predator, Mad Max tietenkin kohotetaan tässäkin klassikkokaanoniin, kuten kuuluukin. Myös samojen sanavalintojen, jopa lausevalintojen toistaminen saman tekijän eri elokuvien välillä vähän häiritsi. Mutta, kuten sanottua helposti, hienostikin rullaava teos. Ja varsinkin aiheesta tietämättömälle, mutta siitä kiinnostuneelle, suorastaan aarreaitta.


-Alan elokuvien arvosteluja peräkkäin, se toimii hyvässä ja pikkuisen pahassa; Jonkinkokoista laajennusta olisin arvosteluihin odottanut.
Ei tosiaan mikään kasaritoiminnan hakuteos, ei lähelläkään semmoista, mutta pikkuisen sinne päin. Esseehkötyylinen kirja ajan, alan ja paikan, lähinnä Kylmän Sodan aikaisista amerikkalaisista toimintaelokuvista. Ihan hyvä rajaus. Elokuvia verrataankin usein Reaganin USA:n politiikkaan. Ja toisinpäin Ihan hyvin tehty sekin..


P.S. Nimensä kirja on ottanut Kavin Orionin kasaritoiminnan kahdesta näytössarjasta.



Lauri Timonen: Jean Seberg - Erään filmitähden nousu ja tuho (Suomi-2018)

Filmihullun päätoimittaja, monipuolinen elokuvakirjoittaja -ja tietäjä (ei pelkästään esim Filmihullun kanonisoimia genrejä, vaikkakin sinnepäin), elokuvaohjaajakin Lauri Timonen on kirjoittanut sujuvasanaisen, surullisen, tietorikkaudestaan huolimatta ei luettelomaisen elämäkerran elokuvatähti Jean Sebergin lähes rakettimaisesta (ainakin vähän myöhemmän elokuvainnostuksen-tutkimuksen mukaan, ja syystä; Otto Premingerin Jeanne D`arc-versio sekä tietenkin Godardin Viimeiseen hengenvetoon) uran alusta, `keskivaiheen` onnistumiseen (Robert Rossenin Lilith), `myöhemmän keskivaiheen` isompiin sekä pienempiin tuotantoihin sekä sen vaiheen + lopun suoranaisiin roskatuotantoihin. (Keskivaihe ja myöhempi keskivaihe kirjoittajan, siis minun termejä, ei Timosen.) Ja lopuksi karmeaan kuolemaan Pariisissa; Hänen viikon verran autossa mädäntynyt ruumiinsa löydettiin autosta Pariisin laitamilta. Hänellä oli muassaan kirje lapselleen. Kuolema on vieläkin melkein mysteeri, luultavasti itsemurha.
Teoksessaan Timonen sanoo Sebergin elämän olleen filmitähtien joukossa se kaikkein rajuin. Ja se pitää paikkansa. Elokuvallisten onnistumisten ja epäonnistumisten lisäksi hänen elämänsä oli paksua, surullista draamaa; Karmeahkoja (elokuvaohjaaja-)aviomiehiä ja muitakin. Paljon suhteita. Kuuluminen useisiin radikaaliliikkeisiin, varsinkin Mustiin Panttereihin. (Näistä tiedot vaihtelevat, puhutaan aidoista radikalisoitumisista, mutta myös seksisuhteista, varsinkin Mustien Pantterien kohdalla. Mutta yhtä kaikki, aitoa radikalisoitumista hänellä, Amerikan raamattuseudulta nuorena lähteneellä, sen jälkeen elokuvatähteyttä ja varsinkin Hengenvedon jälkeen (ja oikeastaan postuumisti vieläkin) eurooppalaista glamourkunigattaruutta Sebergillä oli elämässään kyllä oikeastaan koko elokuvauransa, elämänsä ajan.)


Timosen teksti on (aina) hyvää, runsasta. Kirjan ahmii. Tätä ei lueta pätkissä.




Timosen tähänastisen kirjailijauran jopa kansainvälinen suurteos. Kotimainen suurteoshan on Matti Ijäksen elokuvista kertova ja molempia, kansainvälistä ja kotimaista, Aki Kaurismäestä ja Matti Pellonpäästä kertovat teokset.



sunnuntai 16. joulukuuta 2018

There`s Nothing Out There! (USA-90)

Elokuva alkaa kekseliäästi, upeasti: Joku näkymätön pamauttaa kauhuvhs:n videovuokraamon tiskille. Myyjätär ihmettelee. Kohta sama näkymätön alkaa ajamaan häntä takaa pitkin vuokraamon kapeita käytäviä kameran poimiessa splatterklassikkofilmien kansia koko ruudun leveydeltä. Mutta se olikin autouni, nainen herää autosta. Jonka kimppuun hyökkää lonkeroaleni! Auto romuttuu.

Tämän jälkeen oikeastaan lähes koko leffa romuttuu; Elokuvan sinänsä ovelana kikkana on metsähuvilalle menevän porukan kauhuelokuvamies. ("He IS a horror film. Walking, talking horror film." Hän on rasittava MYÖS katsojasta.) Mutta hänen hahmonsa puristetaan tyhjiin koko elokuvan mittaisella puhepapatuksella, jossa hän jo autoa lähtöpaikassa pakatessa aloittaa valtavan kauhuelokuvaklisee-puhemaratonin siitä ettei heidän yleensäkään kannata lähteä sinne, saatikka olla siellä. Tätä todistavat mm matkalla nähty (alienin?) romuttama auto (Varoitus!), talosta hän voisi heti sanoa kymmenen kauhuelokuvaa jne jne jne...

Hirviötä ei juurikaan näytetä1), paljasta pintaa vastaavasti yllättävän paljon. Taas tämmöinen `kyllä tämän pätkissä katsoo`-elokuva. Viimeinen, viimeisin pätkä paras. Hidas.

-Elokuvan nimi melkein oikeassa; Niin vähäistä, hidasta on hirviöinti.

1) Ja kun näytetään, elokuvallisesti toivoo, ettei olisi näytetty. Mutta roskaisesti rukouspyyntöön vastataan; Otus on pieni pyörivä lelulätty, joka jopa ampuu vihreitä säteitä silmistään uhrien silmiin. Uhrit liikuttelevat liikkumattoman lillukan lonkeroita päällään Bela Lugosi-tyyliin ja kai kiljuvat siksi etteivät enää jaksa niitä päällään pyörittää. Mukana myös "Argentomainen" nukenpäägoreilu. "Kova" kohtaus on myös missä lällykän lonkerot vedetään puun ympärille solmuun. Elokuvan viimeinen puolituntinen (mukana myös sulava steariininaama, ja löllykän päälle suihkutetaan partavaahtoa!!??) onkin hyvää mömmöä, mutta ei kyllä pelasta kokonaista elokuvaa tylsyydeltä. Tai, no, enpä ole ennen nähnyt elokuvaa, jossa näkyvää mikrofonitankoa käytetään hyväksi; Sitä voidaan käyttää rekkinä, vipuvartena, jotta voi hypätä ulos hirviötalosta! Piru vie, miksi leffan kaikki kökkökohtaukset ja paukut on sijoitettu, säästetty, tungettu loppuun?! Jos roskaa olisi ripoteltu, sijoiteltu pitkin poikin leffaa, kyseessä olisi tanakka töräys. Elokuvan viimeinen `vitsi` vihreäsilmäisestä naiselle, naisesta yhtä aikaa karmea, että typerän hyvä (lopetus.)


"Where`s the car?" "Nick took it to town to get the plumber,"

"Really, Mike. It will be logically stupid for you to be worried by this." "Logically stupid! Is that what you said, logically stupid? Is this the person who is presenting brilliance on our trip?"

perjantai 14. joulukuuta 2018

Amityville Death House (USA-2015)

Splatteleffaohjaajakaksoisveljekset John (1968-2008) ja Mark (1968-) Polonia ovat tehneet taidettaan `iloksemme` jo muutaman vuosikymmenen ja "muutaman" leffan ajan. Mark on tietystikin tehnyt enemmän, viitisenkymmentä tähän mennessä.. Mutta kyllä molempien tuotannosta löytyy myös nerokkaita kökköilyitä.

Tämä käsiteltävä ei aivan kuulu niihin ja tuon, tämänkertaisen katsomisilon ympärille voi jopa laittaa kokonaisetkin lainausmerkit. Mutta kyllä tästäkin ainakin yksi kökkönerokkuus löytyy, nimittäin puoliksi nainen, puoliksi hämähäkkiotus. Siitä myöhemmin. (No, sen voi sanoa, ettei kanteen piirrettyä kohtausta, jossa talon edessä bikinipimu kohottaa kirvestä tämän mainitun otuksen päällä, takana ei tietenkään leffasta löydy.)

Tämä Amityville-Salem-johdannainen on aika geneeristä kökkökamaa; Nuoret pariskunnat saapuvat erään heistä isoäidin kaksikerroksiselle kauhutalolle. Talo tosin ulkoa ja sisältä irtilautaisessa ja melkein tavarattomassa tilassa. Elikkä asumattomassa. Mutta niin vain löytyy isoäiti (naamallaan huonosti aseteltu, liian pieni Halloween-noitanaamari) yläkerran makuuhuoneesta makaamasta, nukkumasta. On maannut kuulemma ainakin viikon. Huoneen "hirveää sotkuisuutta" esitetään muutamalla lattialle heitetyllä sanomalehdellä. Muistaakseni muitakin huonostinaamioituja otuksia nähdään.`Kivana` yksityiskohtana heillä on nenistä roikkuvat räkätapit, vai mitkä lieneee.. (Täytyy mainita, että elokuvaa ei ole missään nimessä eikä missään vaiheessa tehty komediaksi, vaan vakavaksi.)

Taloa täristyttää Eric Robertsin(!) esittämä Warlockki joka jossain `studion` nurkassa manaa messujaan Wanhasta Kauhukirjasta kauhukaapu päällään ja jokin ristikko ja pääkallonaurunaamio kasvoillaan. (Ja räkäiset naurut joka manauksen päälle.) Tämä kauhukirja löytyy (tai jokin vastaava) myös talosta. Sen "vanhuus" on vähän kyseenalaista, sillä teksti on kuin teinin tussilla kirjoitettua höpinää. Esim yhden sivun täyttää allekkain sanat: Amityville Salem Evil. "Huikeista" digiefekteistä voisi mainita päällä olevan, mutta kauan käyttämättömänä muhineen mummon jääkaapin digikärpäset sekä kohtauksen jossa muinaisnoita nostattaa ympärilleen kiviä leijumaan.

Ja ai niin, se hämähäkkiotus! Semmoiseksi manataan toinen naisista, se on jopa onnistuneen oloinen, näköinen. Elokuvan gore on nopeutettua vilinää.

Mainituista camppaisuuksistaan, roskaisuuksistaan huolimatta laahaavaa, mutta kyllä tämän katsoo. Ainakin pätkissä, kuten minä tein. Näytteleminen on suht sujuvaa.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Kiss Tomorrow Goodbye (USA-50)

James Cagney, tässä Ralph Cotter ("I´m 20th century figure!") taas raivohulluroolissa tässä tuottajaveljensä (ei tosin tuottanut kuin reilun tusinan verran elokuvia) Williamin tuottamassa ja Gordon Douglasin ohjaamassa (hänellä ohjauksia tasan sata!) rikosraivoilussa.

Tämä elokuva alkaa siitä että mm useat kaupungin, valtion virkamiehet (pari poliisia, asianajaja) ja muutama muu ovat syytettyinä mm murhista oikeuden edessä, ja heidän tarinoistaan, todistuksistaan siirrytään taaksepäin... (Se kaikkein pahin ei ole paikalla, kuin ehkä `pahana henkenä`...)

Cotter karkaa erään vartijan avittamana, hänen siitä tietäen vankilasta muutaman "ystävänsä" kanssa. Yhtä heistä esittää Neville Brand (ei nimeä alkueksteissä), jonka Cotter kylmäverisesti, mutta muiden näkemättä, teloittaa karkumatkan alussa, koska tämä hidastelee, kaatuu.

Ja arvatkaapa mitä Cotter haluaa heti kun hän pääsee vapauteen? No, maitoa tietenkin!! Ja vasta sitten uusiin ryöstöhommiin! Kyllä maito miehen tiellä pitää, mutta ei kaidalla, sitäkö tässä halutaan sanoa? :-) Mutta eipä, mittään, ei tämä mikään White Heatin tasoinen rummutus ole, mutta suht raivoisasti, raivokkaasti, rivakasti etenevä rikoselokuva kuitenkin.

"I`m afraid I don`t know you, Mr Murphy." "Forget it, Ms Thompson, I don`t know you either." "Get in."



Big Guns aka Tony Arzenta aka No Way Out eli Verta Asfaltilla (Italia-Ranska-73)

Monta on leffalla nimeä, mutta niin on oikeastaan genreäkin; Gangsterointi, noir, gangsterointi-noir, poliziesco/italocriome, (s)eksploitisointikin.


Alain Delon on keski-ikäisgangsteri Arzenta, joka haluais eläkkeelle ja Richard Conte seniorigangsteribossi. Tästä, ja monesta muusta, seuraa tarvittavan tanakkaa toimintaa ja mainittua (s)eksploitaatiota. Viimeksimainittua edustavat mm Erika Blanc ja Rosalba Neri.


Ai niin, tuohon kieltämättä vähän toisteiseen genreluetteloon voisi lisätä vielä eurocrimen, sillä suht monessa maassa tässä teoksessa tanakasti tykitetään; Eri puolilla Italiaa, Pariisissa, Kööpenhaminassakin. Jämäkkä juoni, tanakka tarina, toteutus, tykitys.


Valiotykitystä. Delon lähes loistava, vanha noirnaama, gangsterinaama Conte samoin. Contehan oli myös Kummisedässä ja Italocrimeissä loisti Violent Professionalissa.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Big Heat (USA-53)


Glenn Ford on minulle aina ollut joko vähän vaisu tai tiukka tuijottaja, joko ali-puolivaihteella tai `täysillä` operoiva näyttelijä. Tässä hän onnistuu täysin tuona tiukkatuijottajana, mutta onnistuu nyt myöskin sinä poissaoleva-puolivaihdeosastossa, koska rooli vaati sellaista, sitä. Lisäksi tämä on Fritz Langin USA-kauden paras ohjaustyö.


Mafiamoguli on ottanut kaupungin valtaansa mm ja erityisesti poliisijohtoa ja tuomaristoa myöten. Mafiapäällikön ja avustajansa välille viritetty ehkä vähän homoseksuaalista, pomoseksuaalista vivahdetta. Fordin etsivä ja tämä elokuva on yksi onnistuneimpia, ellei jopa onnistunein `Yksi `puhtoinen` poliisi lähes yksin koko kaupungin johtoa vastaan`. Puhtoinen heittomerkeissä, siksi koska hänkin meinaa valua muiden tavoin väkivallan viemäriin, mutta lopussa oikeus ja kohtuus koittaa, voittaakin vähän. Eikä tämä ole päälleliimattua. Lang on Mestarismies.


Tässä Ford tosiaan haldaa molemmat puolet, pehmeän ja kovan. Hänen ilonsa, naurunsa on aidonoloista kun hän elokuvan alussa viettää kotiaikaa vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pariskunta on iloisen yhtenäinen; He jopa jakavat samat kaljat, pihvit, tupakat. Mutta kun vaimo kuolee poliisille tarkoitetussa vahinkoräjähdykdessä, mies muuttuu viivasuoraiseksi saman asian suorittajaksi. Mutta tosiaan lopussa kohtuus ja oikeus valtaa alaa kaupungissa.


Pirun tanakka tarina. Oli taas niin tanakka muutaman vuoden tauon jälkeen, että katsoin, nautin kaksi kertaa putkeen.

maanantai 10. joulukuuta 2018

White Heat - Valkoinen Hehku (USA-49)

Rikollisen äitinsä gangsteriksi kasvattama poika Cody Jarrett (James Cagney), toistuvista migreenimäisistä päänsärkykohtauksista kärsivä pimeäpää kulkee kohtausten, jengin, jengien, rikosten ja vankiloiden viitoittamaa tietä. Ja äitinsä. Varsinkin hänen, sillä äiti ja poika ovat maanisella vimmalla kiinni toisissaan. Kohtausten välillä Jarrettilla on jopa nerokkaita rikos -ja selviytymissuunnitelmia ja toteutuksia...
Mutta päävärkki on yhtä kaikki hajalla, pimeäpää mikä pimeäpää... Cagney vetää varsinkin sekokohtaukset, mutta muutkin, tiukalla intensiteetillä.


Elokuvan lopun Troijan hevosmaisessa tankkiautoryöstössä tanakkaa ideaa (äiti oli kertonut pikkugangsterille Troijatarinaa iltasaduiksi), mutta varsinkin sitä lopullista räjähdystä. Elokuvan ikonisimman, tunnetuimman punchlinen kera.


Cagneyn parhaimpia, kovimpia gangsterointeja, yleensäkin elokuvahistorian parhaimpia sellaisia. Tiukka, hitauksistaankin huolimatta.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Ten North Frederick (USA-58)

Voi Kristus ja muut vastaavat. Hävettää oikein kirjoittaa tämmöisestä rävellyksestä tuon Vidorin mahtiteoksen jälkeen. Tämä on muka viiskutluvun Jenkki-tekopyhyyden ruodinta. Ei, tämä on sen kivettymä. Muistopatsas. Ja erittäin paljon siihen vaikuttaa uskomattoman (vai onko se niin uskomatonta?) jäykät näyttelijäsuoritukset. Pääpatsaana vanha vahakasvo Gary Cooper.

Tarina alkaa aikoinaan jopa presidentillistä uraa kaavoitetun miehen (Cooper) hautajaisista seuranneesta, valitettavasti koko elokuvan mittaisesta flashbackista; Presidenttiys ja moni muukin asia jää häneltä saavuttamatta kun tyttärensä tulee raskaaksi ja avioon jazzbändin ykköstrumpetistin Charley Bongiornon (! Stuart Whitman, elokuvan ainoita valo-väri-liikepilkkuja) kanssa. Pikkukaupunkip*skaa. Ja vanhan Cooperin hahmollakin suhdesutinaa. Kauhean jäykkää kaikin puolin.

The Crowd (USA-28)

Otetaanpa nyt oikein kunnon mahtielokuva `käsittelyyn`. King Vidorin ohjauksen ja näyttelijöiden James Murrayn ja Eleanor Boardmanin mukana minulla oli hauskaa kun mainitulla pääparilla (myöhemmin perheellä) oli. Tylsää samoten. Ja täyttä tuskaa kuin heilläkin. Täysin ennalta-arvaamatonta ja liiallista tuskaa. Ja, mutta rakkaudessa velloin mukana...
Harvassa elokuvassa katsojalle käy näin, mutta tässä käy. Ja viimeisen päälle. Tässä teoksessa seurataan Kansan Miehen (elokuvan Suomi-nimi), Naisen ja Lasten, Perheen ylä -ja alamäkiä kohti korkeuksia, kohti kuuluisuutta. Paitsi että ei. Tässä seurataan tavallisten ihmisten, tavallisen perheen tavallista elämää. Ja hyvä näin. Sillä sielläkin, juuri siellä, tapahtuu tavattomia, ihania, kauheita, tärkeitä asioita. Juuri siellä. Juuri siksi tämä on mestariteos. Onneksi tämä on tehty. Ja nähty.

Routasydän (Suomi-93)

Tää tuli aikoinaan katsottua oikein elokuvateatterissa (olin yksi vuoden 878:sta, heh--). En silloin pitänyt hirveästi, mutta näin vuosikymmenten jälkeen tämä sopivan tanakan pituinen, jopa välillä yllättävän tanakan toimintainen teos, dystopia, `ennuste`, kuvitelma EY:hyn, Euroopan Yhteisöön liittyneestä Suomesta on yllättävänkin mutkattomasti katsottava.
Tämä liitos on tehnyt Suomesta pakolaistulvien, pakolaisleirien, hajoamiseen suuntautuvan, sisällissotaisen maan. Mats Lånbacka esittää isää, yliopisto-opettajaa, `aseistakieltäytyjää`, joka kahden lapsensa ja matkalta mukaan pakenevan nuoren naisen (Katja Kiuru) sekä "paikallisen" alkoholisoituneen, ase-eksperihkön survivalistin (Raimo Grönberg) kanssa menossa isöisänsä-isänsä mökille ja alkaa taistelemaan oikeastaan sodan molempia puolia, sissejä sekä sotilaita, vastaan. Sekä asein, että `politiikalla`, kiristyksellä, sillä opettajan isä on ministeri ja miehen vaimo on lähtenyt isän kelkkaan..

Kuten sanoin, kun toimintaa annostellaan, niin sitä annostellaan vähän paremman halpistoimintailun tyyliin, mössäävästi, tehokkaasti. Eeva Litmasen esittämän hahmon karu, yhtäkkinen kohtalo aloittaa ensimmäisen, yhden toimintaspurtin. Näitä spurtteja ei valtavasti ole, mutta muutamia. Elokuvan armollisen lyhyt kesto pitää Routasydämen kuitenkin oikeastaan koko ajan hyvin pinnalla, heikkouksistaan, hitauksistaan huolimatta, ja samoin hyvä, julma, tiukka perustarina. Ongelmia ovat liian nopeat selviytymiset ja siirtymät sekä vähän liian toisteiset näyttelijäsuoritukset. En oikein tiedä mitä oikein erikseen aseistakieltäytyjäksi sanotun, haukutun opettajahahmon (isänsä sanoo) muuttumisella oikeastaan sekunneissa nopeaksi, tehokkaaksi asekäsittelijäksi halutaan sanoa.  Halutaanko puhua perhepuolustajasta vai onko hän tämmöisten hahmojen, elokuvien kritiikki. Niin nopeasti tämä tapahtuu. ("Tänään sä olit valmis väittämään että poikas on joku saatanan löysähaara.") Sinänsä Långbacka uskottavampi tänä poikkeuksellisten aikojen selviytyjänä kuin opettajana. Akateemisuuttahan, opettajuuttahan häneltä ei näytetä, koska elokuva alkaa tästä pakomatkasta. No, opettajuutta ryhmänjohtajan tavalla. Hän on jo elokuvan alussa ehkä ex-opettaja. Ajat ovat semmoiset. Mutta lopussa on ehkä uuden, vanhan mahdollisuutta.

"Routasydän on yksi harvoja suomalaisia toimintaelokuvia" sanoo dvd:n takakansi. Näin on. Myös halpistoimintaelokuville  perinteisen, tyypillisen kökön`toimivan` julisteen, dvd:n kannen muodossa.


tiistai 4. joulukuuta 2018

Horror House on Highway 5 (USA-85) Littletown, USA

No niin, tämä tässä on sitten `se leffa`, jossa Richard Nixon-naamarinen mellastaja kulkee pitkin metsiä ja häntä esittää Ronald Reagan niminen "näyttelijä"!

Kohta lisää...





Pari opiskelijaa ja pari pahista lähtee Littletowniin(!) tutkimaan Sodanaikaisen V2-raketin keksijän salaisuutta.



Huutonäyttelemistä, kamalaa saksalausuntaa. Huonoa näyttelemistä, musiikkia joka vaihtelee avantgardeviuluvingutuksista (`kauhukohdat` "kohokohdat") räkäiseen rautalankaan, 50-luku doo-wop-pop-rockballadeihin, torvitöräytyksiin, urkuharmooniin (vai harmonikkaan) ja jazzkapakkapianopimputukseen (`huunorikohdat`). Halpaa, köyhää Argentomaista peilin, lasin ja veren "symbi(s)oosia".  Hyviä `vitsejä`; "Gary, do you wanna dance?" Gary alkaa täristämään käsiään kuin rokkaava zombi. "No, I mean, do you wanna dance with me?" Sama täristys jatkuu kahden keskenkin..

Ei juurikaan gorea (paitsi perinteinen astu haravaan kohtaus, sekin goreton, mutta ihanan typerästi leikattu, loppuirroituksessa kyllä kiltisti, kökösti goreillaan), mutta tanakkaa, tautista tunkkaisuutta ja typeryyttä sen verran paljon, että tämä on yksi niistä järjettömyyksistä jonka pyrin katsomaan kerran vuodessa. Elokuvan muistettavin kohtaus Nixonin jälkeen on käsikäyttöistä poraa pyörittävä paikallinen natsi joka siis tosiaan vain juoksee poraa pyörittäen, lähes gorettomasti kohti jotain, mitä?... Elokuvahistorian analyysiakaipaavimpia, muistettavimpia, problemaattisimpia, nerokkaimpia kohtauksia. Goreton, manuaalinen versio Driller Killeristä? Tai ehkä tämä pyöritys vain yksinkertaisesti antaa käsille aikaisempaa monipuolisemman käyttötarkoituksen, skaalan jalkoihin verrattuna juoksulenkkiä suorittaessa. Elokuvan, elämän suuria kysymyksiä. Rakastan tätä elokuvaa! Ja kai tätä elämääkin.









"Look, there`s a house, in the woods. And there`s another one." (Jätkän olis pitäny alkaa bussioppaaksi, niin mielenkiintoiset on jutut!)







maanantai 3. joulukuuta 2018

The Thin man (USA-34) The Fat Man (USA-51)

Dashiell Hammettin tekstiin perustuva The Thin Man esittelee hienostoetsivä Nick Charlesin ja vaimon (William Powell ja Myrna Loy). Mies on lähes koko ajan jonkinlaisessa kännissä, yölläkin herätessä pitää drinkkiä vääntää, eikä vaimokaan lasiin sylje..
Elokuva on dekkaroinnin ja screwballin ei ehkä ihan jokaelokuvainen, jokapäiväinen sekoitus, mutta meikäläiselle tämä ei oikein oikealla tavalla sekoittunut, nyt oli vähän liian vastapariset elementit törmäyksessä; Varmaankin haettiin sellaista kevyttä ja kuplivaa cocktailia, tuli aika sakea, sekava, väsyttävä seos. Esim Marx-veljesmäinen valtavia väkimassoja liikutteleva bilekohtaus vaikutti vähän väkisinväännetyltä, täytteeksi tungetulta. Tässä joulujuhlassa porukkamassat muuten myös väänsivät viinaa kaksin kourin kuin viimeistä päivää. No, vuoden viimeinen päivä kohta käsillä.
Katoamista, murhaa->murhatun muuttamista lihavaksi, siitä elokuvan nimi.

Tylsähkö, mutta elokuvan pääparia kyllä seuraa mielikseen. Heissä on kemiaa ja vimmaa. Juodut, luodut toisilleen.


 Hammettin luomien hahmojen Fat Manissa nimi taas viittaa oikein. Etsivä-kokki(?!) Brand Runyaniin (J Scott Smart). Mukana myös Julie London ja Rock Hudson(!) ensimmäisissä roolissaan. Hudson on hyvä Roy`na, huligaanina, hulttiona" vanhana" vankilakundina. Ja elokuvan ohjaajana yllättäen William Castle, kauhugimmickmies! Hän teki uransa alkuaikoina mm tämmöisiä noiriin nyrjähtäviä b-elokuvailuja. Ja ihan hyvä, katsottava b-läily tämä onkin, kieroimpana, kiinnostavimpana yksityiskohtana (enemmänkin kuin yksityiskohta) on se mitä tutkitaan; Hammaslääkärin murha! (Eräs hammaskartastoröntgenkuva on tärkeä.) Hauskana yksityiskohtana voisi mainita alun kirurgi-kokki kautta kokki-kirurgi-kohtauksen, siinä pääkokin ja pöydän ympärille on opetukseen kerääntynyt kasa alaiskokkeja. Pääkokki pyytää skalpellia, veitseä, haarukkaa, paistin leikkaamiseen.

Hidastempoinen, mutta hyviä näyttelijäsuorituksia.

"Allright. What you want to know?" "Everything. Right from the beginning." "You really wouldn´t call it a beginning. The first time I met Roy was more like a finnish with me."



sunnuntai 2. joulukuuta 2018

The Devil and Daniel Webster (USA-41)

Paholainen (Walter Huston) tekee epäonnisen maanviljelijän kanssa Faustisen sopimuksen. Kummallinen käänne tässä on, että juuri kukaan kylästä, kaupungista ei ensin ihmettele tätä rikastumista. (Eikä myöskään uuden henkilön, vieläpä Paholaisen ilmaantumista. Ehkä hän on niin tavallinen tallaaja, tylsä höpöttäjä. [Hän muuten on.]) Mutta ihmettely, kyräily kasvaa (molempiin suuntiin) kun ex-pienviljelijä, nykyinen Maapohatta, rakennuttaa valtavan palatsin palvelijoineen, biljardipöytineen, orkestereineen, lukemattomine kattokruunusaleineen...

Kovasti kehuttu Huston on minusta kovin keskinkertainen, kliseinen pukinpartaisena, suippolakkisena, jatkuvasti irvistelevänä, kuiskaavana, kähisevänä, nauravana, pukinpartaansa hierovana Paholaisena. `Paholaisella on tuhat kasvoa ja olemusta`, tällä yksi jokaisen uhrinsa kanssa ja kohdalla, ei kovin kauhistuttavaa,järisyttävää, uskottavaa. (Hänen edellisessä uhrissaan, kaupungin, alueen, koronkiskurissa on kyllä kipinää ja ideaa.) (Ja koronkiskurin kuolema-kohtauksessa, `lopullista`, kolkkoa kauheutta ja kauneutta.)

James Craig epäonnesta kärsivänä->hammastahnahampaisena hymyilijänä->pökkelönä->sekä tyhjäsieluisena rikassikana omaa ihan hyvää vaihtelua, Anne Shirley lyhyesti elitistyneenä, mutta enimmäkseen maanläheisenä Amerikkalaisena Vaimona ihan ok. Edward Arnold Daniel Websterinä, tunnettuna poliitikkona, joka lopussa ottaa Hustonin kanssa yhteen haudantakaisessa ja tämänpuolisessa oikeudenkäynnissä myös perusok. Simone Simon palatsin palvelijattarena hyvä, yhtä aikaa kaunis, kummallinen, pelottava.

Elokuvaa on verrattu ekspressionismin ja vanhan americanan sekoitukseksi. Minä sanoisin sitä enemmänkin kolkytluvun kauhuelokuvan ja mainitun americanan uutokseksi. Komeita kohtauksia tästä on köyhien sumuiset syömingit ja tanssiaiset ja kohtaus, jossa Paholainen polkaisee entisiä uhrejaan (mm Captain Blood) nousemaan tallinluukusta oikeudenkäyntiin.. Valitettavasti itse oikeudenkäynti muodostuu pelkäksi Daniel Websterin puhumaksi Amerikan Ylistykseksi.

USA:n-Amerikan alkuaikojen poliitikkojen, poliitikkojen puheiden puhtauden kaikkinainen kehuminen ja korostaminen kyllä vähän rassaa, mutta näitähän on nähty...
Elokuva on aikansa Amerikan, kaikkien aikojen Amerikkojen, parin aatesuunnan kapeakatseinen, vuorovesimäinen moraliteetti. Kuitenkin mielenkiintoinen, monipuolinen moraliteetti. Mukana myös lauseita tyyliin: "They think their state is their country. Or the way they think is their country" Vastaavasti myös `heitellään`ja `vitsaillaan` alkuperäisasukkaita alentaen, että jos Paholainen voittaa, niin Amerikka annetaan takaisin intiaaneille. Ja kun kerran Amerikassa, eikun Maailmassa ollaan, niin tietenkin Raha näyttelee suurta osaa: "Money is a funny thing, Ma!" "I think it depends a lot how you get it and how you spend it." Ja tietenkin Presidenttiys on framilla: Paholainen: "Well, with the presidential election coming up, I thought I could be of some help, sir." Webster: "I'd rather see you on the side of the opposition." Paholainen: "Oh, I'll be there, too."