Mua usein hämää ja häiritsee, yleensä mysteerigenreen kuuluvat, kauhuelokuvat joiden kaava menee näin: Lähes filmin loppuun asti kehitellään oivallista mysteerijuonta kekseliäillä jipoilla ryyditettynä ja aivan elokuvan viime metreillä vedetään gorehanat kaakkoon. Tällainen tuntuu siltä kuin olisi katsonut kahta eri elokuvaa. Oikein tylsää elokuvaa tällainen varmastikin verestää(!), mutta siinäkin tapauksessa olisi kuitenkin kuin kyseessä olisi kaksi eri elokuvaa.
Mutta kun koko elokuva tosiaan (ihan sitä loppua lukuunottamatta) on oivallisen/kekseliään rauhallista mysteerikerrontaa, niin tällainen lopetus tuntuu halvalta ja helpolta ratkaisulta. Välillä jopa tuntuu että goret goreina ja mysteerit mysteereinä, eikä niitä pidä sekoittaman. Mutta tämä on liioittelua, parhaimmillaan tämä yhdistelmä onnistuu.
Tonino Cervin vuonna-70 ohjaamassa Queens of Evil`issä tämä yhdistelmä ei onnistu, mutta on melkein tällainen tapaus: Vaikka mihin mielenkiintoisiin suuntiin leviävä elokuva summataan vähän ennen finaalia koukkukäsigoreiseen, lässähtävään lopetukseen. Gorejankkausta.
Raymond Lovelockin esittämä moottoripyörämies saapuu keskellä metsää kököttävälle (noitien) mökille.
Elokuvan hienoin idea on esittää tämä kolmen kaunottaren asuttama talo sisältä kuin huikeaksi designnäyttelytilaksi: lattialla on taiteellisen järjestelmällisen sekaisin värikkäitä tyynyjä ja patjoja, huoneessa on koristeina puunrunkoja ja varsinaisena hallitsevana elementtinä on valtavat kasvovalokuvat jokaisesta leidistä. Kuvat on sijoitettu kunkin naisen "sängyn" päälle. Designkeittiö (välillä katoavine) ruokailuvälineineenkin löytyy.
Lovelockin tyyppi joutuu näiden naikkosten lumouksen valtaan: Seuraa pitkään voimakkaan auringonvaloista ja värikkään liplattavan rauhallista (uintiretkillä käydään, naintiretkilläkin) meininkiä, mutta tarinaa on maustettu mielenkiintoisilla elementeillä: Motskarimiehelle syötetään valtavia kakkuja ja kaloja, naisilla on erikoisia tatuointeja (varsinkin kaulaan maalattu irvistävän hymyilevä suu säväyttää), yksi naisista on taitava eläintentäyttäjä ja näytetäänpä vastapuolisesti kolmikon pitävän öisessä metsässä jotain nuotioriittipiiriä.
Entiseenkin aikaan viitataan (mennään?) kun karautetaan hevoskärryillä läheiseen(?) linnaan bailaamaan.
Lähes huikea kokonaisuus. Alku ja loppubiisinä Lovelockin itse laulama ja kitaroima kappale lisää hienosti elokuvan eteeristä tunnelmaa.
Leffan Suominimi on muuten liioittelevan myyvä sekä hieman hassu Himon Kuningattaret. Ja leffan italonimeä Il Delitto del Diavolo ei pidä sotkea saman ajan (seuraavan vuoden teoksia) hiton hämärään elokuvaan Il Sesso del Diavoloon, eli Sex of the Devil`iin. Vähän liioittelunimi sekin, mutta ei paljon: Hämärä sekoitus sikarikasmaailmaa, impotenssia, paljaspintailua, skorpionikirousta sekä patsaiden halaamista ja murskaamista. Myös tauluja, valokuvia sivellään, juodaan paljon laatuviinaa designin keskellä ja hiippaillaan päivällä ja etenkin yöllä kartanon käytävillä ja varsinkin patsaspuutarhan välkehtivässä hämäryydessä. Tärkeä kapistus näkyy olevan välillä liekkeihin syttyvä kummallinen kahvikuppitarjotin. Tummapaahtoista, tummaa magiaa.. Ja kaiken aikaa taustalla tietenkin joko groovaava räminärokki tai hento huilu-ulina tms. Helvetin hyvän näköistä ja kuuloista kamaa ja varsinkin Ihan Helvetin Hämärä Elokuva!
VastaaPoista