Mannaja(-77)

En ole westernien ystävä juuri ollenkaan, mutta silloin tällöin (harvoin) tulee joku spagu katsottua, ja joskus jopa tuotoksesta pidettyä.

Sergio Martinon ohjaama, viimeiseksikin spagettiwesterniksi tituleerattu Mannaja/Man called Blade on yllättävän tehokas ja katsottava western. Mukana on, varmastikin ohjaajasta johtuen, jopa giallomaisia piirteitä (varsinkin elokuvan aloituskohtaus suosumuisessa metsässä, joka päättyy kirveen heittoon. Tästä pääosanesittäjän nimi Blade, italiaksi Mannaja.)

Pääosaa esittää Franco Nero-tyylisesti italocrime-kyttä-tähti Maurizio Merli, ja hyvin esittääkin. Vaikkakin hahmonsa, ja elokuva yleensäkin lainaa tosiaan melkoisen paljon Franco Neron western-hahmoista, aina ulkonäköä myöten. Mutta minkäpäs mies ulkonäölleen mahtaa.

Suuri syy miksi tästä pidin olivat nämä ei niin tavalliset western-jutut, Bladen kirves, giallomainen sumu lähes koko ajan ja vaikkapa leffan pääpahiksen, John Steinerin esittämän Vollerin saksa-englanti aksentti sekä hänen kaksi dobermanniansa. Sekä leffan päänäyttämö, kaupunki jonka Philippe Leroyn esittämä pyörätuolipahispomo on julistanut "synnittömäksi vyöhykkeeksi." Ja tosiaan tuo sumu vielä kaiken tämän päällä ja päälle, tekee kaupungista aavemaisen.

Aavemaisia ovat myös kaupungin asukkaat, puolikuolleita. Sillä Leroyn pyörätuolipomo on saanut koko kaupungin väen puoliorjikseen läheiselle hopeakaivokselle, jonka vaaralliset höyryt myös leijailevat kaupungin yllä. Luonnonsuojeluteemaakin sivutaan. Tähän (ja siihen miksi Blade on Leroyn perässä) viitataan useaan kertaan näyttämällä hidastetusti sumussa kaatuvia puita.

Erikoismaininta tunnarilaulusta (jossa taas perinteisesti kerrotaan sankarin koko elämän pituisesta yksinäisyydestä) joka on mukavan häiritsevästi yhdistelmä peruswesternviisua ja outoja elementtejä, laulajan (laulajien?) ääni on aika erikoinen, välillä örinää, välillä puhtaampaa laulelmaa.