Marcel Carnen pääteos Paratiisin Lapset on huikea syöksyminen 1800-luvun fantastiseen teatterimaailmaan, jonka sisällä tunteet käyvät kuumina ja kylminä. Joku ei rakasta ketään, joku kaikkia, joku ei saa vastarakkautta siltä yhdeltä ja ainoalta. Sinänsä tuttua puuroa, universaalista, tapahtuu maailmassamme "kaikille" ja kaikkialla, mutta Carnen taidokas ja terävä (ja samalla laajoja mittoja saava) toteutus sijoittaa tämä universaalius teatterimaailman universumiin on puhdasta elokuvaa ja elämää.
Myöskin elokuvan runsas, rehevä dialogi on mestariluokkaa: Jatkuvana tykittävä ja soljuva teksti on runoilija-elokuvantekijä Jacques Prevertin tekemää ja on täyttä tykittävää timanttia. Tapanani on useahkosti laittaa käsittelemästäni elokuvasta joitain lausahduksia näihin teksteihini, mutta nyt se osoittautui mahdottomaksi. Timanttiset dialogit, monologit, lauseet, lausahdukset ovat "liian" (ei voi poimia sieltä yhtä, kahta lausetta särkemättä kokonaisuutta) pitkiä tai niitä on "liian" "paljon", "liian" "usein" ylöskirjattaviksi. Kirjoitetaanpa vaikka näin: Paratiisin Lapset voi tiivistää pätevään, betoniseen, graniittiseen kolmikkoon: `Eläköön Elokuva, mutta varsinkin Eläköön Elämä, Eläköön Rakkaus! Tuskainenkin.`
Tai laitetaanpa sittenkin: "Hautajaiset ovat hauskemmat kuin häät joissa on sulhanen, mutta ei morsianta." Ja tietenkin tämä: "Rakkaus on niin yksinkertaista."
Heti elokuvan alussa kaduilla pyörivä kansa ja elokuvan katsoja yhtä aikaa pyörittelee päätään ja silmiään harmistuksesta ja ihastuksesta kun ei pääse seuraamaan kaikkia pitkän kadun, torin jne teatteri, akrobaatti, miimikko jne esityksiä, vaan singahtelee kameran mukana sinne ja tänne. Upea aloitus. Sitten siirrytään enemmän `sisäteatteri`maailmaan ja teatterin sisäiseen maailmaan. Tämä on kansan elokuva. Teatterin hienohkoilla lehtereillä heilutellaan jalkoja ja viinipulloja, huudetaan ihastuksesta ja vihastuksesta. Teatterityypeistä keskitytään enemmän muutamaan:
Garance, Kurtisaani, Näyttelijä (Arletty), Näyttelijä (Pierre Brasseur), Miimikko (Jean-Louis Barrault), Varas, Huijari, Anarkisti yksinolon ihanuudesta filosofoiva (Marcel Herrand) ja Herra (Louis Salou). Lisäksi Nathalie (Maria Casares), joka on myös rakastunut Miimikkoon. Rakkaudet, hylkäykset sujahtelevat heidän välillään. Joskus teatterilavallakin. Esim kun Kurtisaani ja Näyttelijä yhteisen yön jälkeen ovat teatterilavalla, niin Kurtisaani esittää patsasta(!) jota Miimikko ensin yrittää herättää henkiin, tässä onnistumatta. Mutta Näyttelijä onnistuu! Mutta se on vain näytelmää. Mutta onko Elämä Näytelmää? Ja Rakkaus? Se Suurin? Eli Kurtisaanin ja Miimikon välinen. Se kestää läpi elokuvan (toteutumattomana), mutta onko loppu täyttymys?
Sitten seuraa taas Näytelmää, Näytelmä astuu esiin: Siinä tuska vaihtuu toivoon: Hirttonaru muuttuu hyppy -ja pyykkinaruksi. Ja sitten taas hyppy Elämään..
Natsivallan viimeisinä hetkinä tehty elokuva on pintapuolisesti heidän hyväksymäänsä fantastista elokuvaa, mutta mitä kaikkea tämä fantastisuus sisältääkin. Se on voimakas vapauden vaatimus, toive ja toteutus. Tätä elokuvaa katsottiin paljon Ranskassa natsivallan jälkeen. Ja on sitä vaatimusta päällä ihan konkreettisestikin: Elokuvaan osallistui paljon Ranskan vastarintaliikkeen väkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti