Nimensä, nimiensä perusteella odotin tanakahkoa nuorisorikollisuusvääntöä, mutta elokuva osoittautuikin kuin vähän villimmäksi Viisikoksi. Elokuvan nähtyäni huomasin että tässä `Viisikkous` onkin ihan vinkeä ja vireä voimavara. Ei elokuva onneksi pelkästään tätä ollut, nuorisojoukon `touhuilut` vain. Mukana on yllättävän paljon satiiria ja sohaisua (ja pitempiäkin teemoja) Japanitraditioita vastaan ja puolestakin. Tärkeimpänä teemana nuorten ja aikuisten, vanhusten maailmojen erot ja pienet ja suuret samanlaisuudetkin. Ei tämä kuitenkaan tosiaan (onneksi?) pelkästään mikään nuorisoelokuva ole, vaikkakin tämä sukupolvien kina, kuilu, "sota" ja vastakkainasettelut ovatkin `nuorisoelokuvien` tylsää peruskauraa. Tässä mennään onneksi välillä pitkähköiksin aikaa pelkästään sinne aikuistenkin maailmaan.
Tämä Seijun Suzukin ensimmäinen ohjaama värielokuva antaa myös viitteitä hänen tulevien elokuviensa hurjasta surrealistisuudesta. Tanssikohtauksissa filmi alkaa aaltoilemaan ja yökerhon keskustelukohtauksessa miehen ja naisen välillä tanssilattian värisuodin vaihtaa heidän päälleen aina erilaisia väritunnelmia, välillä jopa käsiteltävän aiheen, tunnetilan mukaan. Ja aalloista puheenollen, tapahtumapaikka on kallioinen merenranta, jonka rannikolla pyörivät ikuiset pyörteet tuovat elokuvaan dramatiikkaa.
Suvun kadonnut perijäpoika haetaan `riehujengistä` Tokiosta takaisin synnyinseuduille isoäidin käskystä. Pojan äiti on suljettu/sulkeutunut suvusta pojan epäsäätyisän isän (palvelija) takia. Poika ei, eikä muukaan jengi, tullessaan (eikä oikestaan myöhemminkään) paljon traditioita kumartele. (Elokuvassa onkin paljolti satiirisia sohaisuja (mutta myöskin traditioihin tarrautumista) tähän jatkuvan kumartamisen kulttuuriin.) Nuoriso ei kumartele! Sillä se on myös tapa jonka taakse voidaan "kätkeä", tai oikestaan tuodaan selvästi esiin, esim nöyristelyn, inhon, pelon, vilpin, valehtelun, huijauksen, juonittelun, kiristyksen tunteita ja aatoksia. Joskus niin, että vain toinen osapuoli tietää näistä, monesti molemmat. Kumarrellaan vain kumartelun, tradition vuoksi. Lisäksi poika kutsuu isoäitiään "old hag`iksi" ja muitakin traditioita `pilkataan`, mm japanilaista huutonäyttelemistä: "Tehän paasaatte kuin niissä samuraielokuvissa."
Fighting Delinquentsin yhteydessä on paljon puhuttu "rock`n roll-nuorisosta", mutta eivät nämä sitä kyllä ole. Heidän tanssimansa musiikki on jotain jazzin ja kansanrallatusten sekoitusta, ihan `reippaan` kuuloista. Kun isoäiti haukkuu sitä länsimaiseksi hapatukseksi, niin poika toteaa viattoman tietämättömästi, tahallisen(?)/viattoman liioittelevasti(?): "It´s funky stuff!"
Jo nimistään alkaen elokuvassa on liioittelua, ja se jatkuu ryöpsähdyksinä myöhemminkin. Nuorisojoukosta on tehty liiankin puhtoista ja tätä taotaan vielä lisäksi katsojan päähän kutsumalla heitä "pure-hearted punks"-lausahduksella. Mutta tosiaan, elokuvassa ei onneksi seurata koko ajan heitä, vaan myös niitä vilpillisiä, ja muutamia harvoja hyväsydämisiä aikuisia, vanhuksia. Tämä antaa elokuvalle hyvän jaon. Tämä kauhea sana `reipas`, sanapari `reipas nuoriso` kuvaa ehkä kuitenkin, jollain kummallisella, kierolla tavalla elokuvan maailmaa onnistuneesti. Tällä kertaa siitä tulee hyvälle mielelle. Ja vaikkakin elokuva on varsin nopeatempoinen, niin henkilöhahmoihin ehditään saamaan syvyyttä, niin nuoriin kuin aikuisiinkin. Kuten Nagisa Oshimakin, myös Suzuki on nuorten puolella, mutta Suzuki löytää aikuisistakin hyvyyden rippeitä.
Fighting Delinquents on vähän vanhentunut, mutta värikäs, vireä ja virkeä elokuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti