tiistai 31. toukokuuta 2016

Naiskohtaloita (Suomi-47)

Mainiossa, hersyvässä Aarne Tarkas-komediassa Opettajatar seikkailee käydään seuraavanlainen keskustelu (tulevan) rakkausparin kesken: Mies: "Tämä Maupassant se on vekkuli poika kirjoittamaan." Nainen: "Minusta hän kirjoittaa kevytmielisesti." Mies: "Pidänkin hänestä juuri siksi.."


Naiskohtaloissa ei ole mitään `vekkulia`. Tässä T.J. Särkän ohjaamassa elokuvassa (alkuteksteissä lukee `vapaasti Maupassantin mukaan`)  ei ole juurikaan jäljellä Guy De Maupassantin piikikästä kevytmielisyyttä, vaan vanhan Suomi-filmin raskastekoisuus raskauttaa elokuvaa ehkä liiaksikin, mutta teos on tästä huolimatta kuitenkin yllättävänkin hyvin tehty.


(Lehto)lapsia, sokeutumista, rampautumista, rakkauttakin.. Eeva-Kaarina Volanen esittää perinteistä, historiallista hahmoa, ei-hyväksyvää, mutta uhrautuvaa naista (,hahmoa joka on satoja, jopa tuhansia vuosia vanha, ja valitettavasti kumuaa vähän näihinkin päiviin) ja Rauli Tuomi hänen aatelista. `huikentelevaista` (`alimäärittelevä` sana) niljakemiestään (kumua nykypäivään tässäkin). Maupassantmaista eroottista sanastoa (senaikaisessa Suomi-filmissä harvinaista) tulee mukaan alussa, kun Volasen hahmo pitää ensin hääyötä kauhun ja pelon paikkana, mutta kohta myöhemmin onnen, autuuden ja ihanuuden huipentumana. Tämän jälkeen elokuva lähtee luisuun (ei tasollisesti, vaan juonellisesti) kun niljamies vain jatkaa ja jatkaa pettämiskierrettään vähän joka puolella, siellä ja täällä ja tuolla. Sinne ja tänne. Vain lapsi hetkellisesti nostaa naisen surun ja tuskan suosta. Lehtolapsikin tarinaan liittyy.


Dramaattisuutta lisää Volasen hahmon sokeutuminen ja siitä selviäminen sekä taas järkytyksestä uudelleen sokeutuminen. Lisää samanlaista kuvastoa tulee mm erään naishahmon rampautumisen muodossa. Pimeän puolelle mennään välillä jyrkästikin: Julmaa, hullua, pimeää väkivaltaisuutta tulee kohtauksessa jossa piiloitteleva pettäjäpariskunta naulataan (laudoilla ovet ja ikkunat kiinni) vangiksi kalliomajaan ja suistetaan korkealta kalliolta mereen.
Elokuvassa ei juurikaan ole (tai sanotaan että on yllättävän vähän) hyviä hahmoja. Pääosaesittäjättären hahmo on tietenkin puhdas ja pyhä, mutta sitten tulee pitkä liuta pettäviä, huonohahmoisia (ei edelleenkään huonosti näytellen, vaan paskamaisia tyyppejä). Eino Kaipaisen pappishahmo on päällisin puolin välittävä, raskassoutuinen Uskonmies, mutta osoittautuu tunteettomaksi, virkaheitoksi leipäpapiksi. ("Minä pesen käteni. Olen osuuteni tehnyt." Hän kyllä paljastaa väärintekijöitä ("Se on Pyhä Velvollisuuteni"), mutta jättää uhrit yksin selviytymään.) Selviää jopa sellainenkin, että Volasen hahmon äidin huolella vuosia vaalimat muistot, kirjeet lippaassa, osoittautuvat kirjeiksi pettäjältä.


Volanen vetää hahmonsa hyvällä herkkyydellä ja sielukkuudella ja yleensä kärsiviä rooleja esittävä Tuomi on yllättävänkin hyvä `huikentelevaisena` niljana. Muussakaan näyttelijäporukassa ei juurikaan moitteen sijaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti