Ennen katsomista ajattelin, ennustelin elokuvasta seuraavaa:
- negatiivisesti/+ - 0-maisesti: Noita palaa elämään-elokuvan nakunoita Mira
Mane draamaelokuvan pääosassa, monesti filmattu aihe; vieras mies saapuu
saarelle..
- positiivisesti: ohjaajana varma ja vankka ammattimies Roland af Hällström,
kuvaajana mestari Esko Töyri, olisiko löydetty sopivan pieni ja intiimi ohjaus
ja kuvaus pienen ja intiimin tilan (mutta suurehkon draaman) käsittelyyn?
Ja olihan se löydetty. Manen näytteleminen oli paljon parempaa kuin etukäteen odotin, draamallisissa kohtauksissa vähän liian sössöilevää, mutta menettelee niissäkin. Elokuvan aihe, tuttuudestaan huolimatta, vetää eteenpäin ihan kelvollisella draaman ja jännityksen kaarella. Tästä tietenkin kiittäminen, näyttelijöiden lisäksi, tietenkin Hällströmin ja Töyrin `saumatonta` yhteistyötä. Tarina kulkee ja kuvaus tuo esiin aitojen merimaisemien vuorokaudenvaihteluita ja sisätilojen valon ja varjojen `leikkiä'. Ja kun kamera on mukana kalastajaveneessä kotikatsomoonkin asti tulee hieman vellovaa voimaa ja selviytymisen draamaa. (Mutta tämä on tietääkseni jostain muusta filmistä, ei heidän tekemänsä. Ostotavaraa.)
Monesti kun kuvataan jotain pientä, eristäytynyttä yhteisöä (riippumatta tekoajasta tai mihin aikaan teos sijoittuu), niin ollaan vedenjakajalla. Yhteisön tulevaisuus on vaakalaudalla, tämä on ainakin hyvin usein lähtökohta. Nuoret ovat lähteneet, vanhat ovat jääneet. Näin on Saariston tytössäkin. Saaren väestä on jo lähes suurin osa vanhuksia. Mutta vielä on muutamia sinnikkäitä nuoria saarelaisiakin lähdössä taas jokaviikkoiselle, viikon kestävälle kalastusreissulle. (Mukana on paljon paikallista väkeä, Jurmon saarelaisia. Tämä näkyy hyvässä ja pahassa, itse kalastajan työ käy tietenkin kuin `leikki`, mutta enemmän näytelmällisissä, käsikirjoituksellisissa kohtauksissa on sitten myös enemmän vapinaa. Elokuvassa käytetään jonkin verran yhteislauluja saariston tuhoisan tilan kuvaukseen (laululausahdus "Eivät ole ajat niinkuin oli ennen, eivätkä ne palaa milloinkaan" kajautetaan `kuoron` voimalla reippaasti neljä kertaa peräkkäin) ja siinä varsinkin tämä epäsuhta korostuu; toisilla huulisynkka onnistuu, toiset eivät au'o suutansa ollenkaan, hytkyvät vaan mukana, toiset taas katsovat toisiaan, että miten ne sanat oikein menivätkään, ja hytkyvät ja sanovat sitten jotain ohi huulisynkan, tai ovat hiljaa..)
Paikalliset pääsevät myös virrenveisuuseen, sillä uskonnollisuutta on melkoisesti mukana, kuten tällaisissa eristäytyneisyyskuvauksissa monesti on. Ja se mielestäni sopii tällaisten elokuvien draaman kaareen hyvin. Mutta kuten useasti, uskonnollisuuden ihmistä muuttava voima tapahtuu elokuvan lopussa taas liian nopeasti ja laveasti. Elokuvan virressä lauletaan synnistä, himosta, haureudesta, hekumasta, irstaudesta sekä saatanasta ja hänen joukoistaan.
`Kiroiluelokuva`. Elokuva on myös näitä `vanhoja suomalaisia kiroiluelokuvia`. Voimasanat vellovat jokseenkin vapaina, perkeleet pamahtelevat ja saatanoita suhautellaan. Eräs mummo sanookin: "Kyllä ihan sydäntä lämmitti kun Simeoni sanoi perkele!"
Haitarihorroria, haitarikauhua? Mirja Mane on siis aivan ok saaren tyttönä, Leif Wager hänen `tulevana miehenään` samoin, saarelle saapuvaa muukalaista, johon tyttö tietenkin rakastuu näyttelee oikein hyvin minulle entuudetaan tuntematon Henake Schubak. Anton Soini esittää haitarinsoittajaa (haitarietsivä, joka seuraa saarelaisia, tältä välillä tuntui) joka ainakin meikäläiselle antoi jo lähes (tahattoman) kauhuelokuvamaisia piirteitä hänen tunkeutuessaan joka paikkaan soittaa lirauttelemaan hymy huulillaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti