"Someone fell!" "Police! Open up!"
(Luodin)reikäinen peili. Marcel Carne ja Jean Gabin ovat (melkein) parhaimmillaan tässä Carnen ohjaamassa mestariteoksessa.
Filmin alussa Francois (Gabin) tekee murhan ja lukittautuu asuntoonsa. Tästä alkaa, ehkä `tavanomaiselta` kuulostava, mutta loisteliaasti toteutettu asunnon ja poliisien, mutta varsinkin Francoisin `historian` (eli lyhyesti sanottuna `duunari rakastuu`) ja nykypäivän vuorottelu.
Francois ja elokuvan nainen, Francoise rakastuvat ja pakenevat toisiltaan. Väliin tulee sliizahtava koirankouluttaja(!)-kapakkaesiintyjä-professori(!) ja hänen naisensa. Mustasukkaisuus, väärinymmärrykset ja valheet vuorottelevat.. "Everyone lies. I've lied a time or two."
Näytteleminen, tottakai, mutta myös dialogi on täyttä timanttia. `Tavalliseen` keskusteluun on `kätketty` taidokkaasti työväen surkeita oloja ja myös kerrostalon mikrokosmos tukee tätä teemaa. Francoisin parvekepuhe on myös ehtaa jalokiveä: lyhyt, tiukka ja tiheä. Täyttä asiaa. Ja katukansan vastaus siihen yllättävän humaani. Sydän pakahtuu.
P.S. Elokuvan suominimi keskittyy yöhön, mutta esim enkkunimi aamuun, aamunkoittoon. Hyviä valintoja molemmat.
P.S.2 Gabinin elokuvan lopun nahkatakkilookissa on ikonista ilmettä, jopa uraauurtavaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti