My 20th Century - Az én XX. századom (Unkari-88)

Ildikó Enyedin ohjaaman elokuvan alussa limittäydytään 1900-luvun alussa Edisonin lamppukarnevaaleihin New Yorkilaisessa puistossa (puut ja pensaat lamputettu, sotilassoittokunnallakin lamput kypärissään) sekä samaan aikaan tapahtuvaan tyttökaksosten syntymään Budapestissä. Näillä kahdella tapahtumalla ei toistensa kanssa tekemistä, mutta tämä ko kaksosten lapsuus -ja aikuisuus (noin kaksikymppisestä kolmikymppiseen?) on elokuvan päälinja, johon keskitytään, mutta olisi voinut keskittyä enemmänkin. He ovat paljon esillä, mutta kuitenkin jotenkin vaisusti, päällepäsmäröivästi, läheltä, mutta kuitenkin kaukaisesti, ovat vähän liikaa kuoria (ilmeisen tarkoituksellisesti) minun makuuni; toisesta tulee hienostohaahka ja toisesta attentaatisti. Lapsuudessa he ovat yhtäkkiä kahdestaan orpoja tulitikkutyttöjä Andersenin sadun tyyliin, mutta kohta uskonnollistyylinen aasi vie heidät äidin luo. Mutta kaikkein eniten elokuvaa rikkoo eilaisten juoniaihelmien suuri määrä ja varsinkin se, että ne jäävät lähes poikkeuksetta ilmaan roikkumaan. Tällainen on esim koe-eläinkoiran pakeneminen laitoksesta johdot vielä päässään. Kun tämä upea eläin vapaudenvimmassaan juoksee viljapellon läpi kuin nuori varsa ollaan elokuvanteon ja sen sanomallisuuden ytimessä. Samaa aihetta lähestytään kohtauksessa jossa vangittu simpanssi kaltereiden takaa kertoo kohtalonsa, historiansa. Mutta valitettavasti tämä teema, kuten moni muu heitto, pisto, on vain lyhyt lisäripaus elokuvassa. Ja jäävät sellaisiksi. Niihin ei enää palata. Myös nopeat (todella nopeat) siirrot esim Burmasta Berliiniin ja Siperiaan jäävät vaille vastausta. Tämä mainittu aasi-teema on vastaavasti yksi onnistuneita asioita joihin myös harvinaisesti palataan. Naisten, miehen ja aasin kulkeminen peilihuoneiston läpi elokuvan loppupuolella on hienon näköinen ja onnistuneen kuvaava idea.

Aluksi luulin, että elokuva on enemmän `sähkön tarina`, mutta se onkin `vain` tarinan aloitusponnin. Välkehtivä alku mm lamputettuine balettitanssijoineen siirtyy lähes koko elokuvan ajaksi hämärämmin valaistun Itä-Euroopan pölyisiin, mutta persoonallisiin huoneisiin ja kivimurskakaduille. Pienet valopisteet, kynttilät valaisevat. Tällainen kuvaustyyli, pölyä ja hämärää valoa,  on tuttua monistakin Itäblokissa, ja muuallakin tehdyistä Itä-Eurooppakuvauksista, ja on tuttua tänä päivänäkin.

Elokuvan kertojina toimivat taivaan tähdet, jotka puhuvat, musisoivat, tanssivat, kertovat katsojille ja muutamille elokuvan henkilöille missä ollaan ja minne mennään, tai ainakin mine pitäisi mennä. Tämä on ihan toimivaa toistoa, vaikkakin melko tuttua satumeininkiä. Lisäksi elokuvassa risteilee feminismi ja sen kritiikki sekä melko muheva seksuaalisuus.


Elokuvan mustavalkokuvauksesta tulee mieleen Qayn veljesten vastaava (ilman nukkeja) ja silloin tällöin ruutuun pyrähtävästä mykkäelokuvatyylistä Guy Maddinin elokuvat (ilman hänen post-perversio, pulp-perversio-maailmaansa).  Mutta `Centurystä puuttuu näiden nainittujen herrojen elokuvien asioiden yhteenneulonta, vaikka näitä `asioita` onkin paljon. Enyedin elokuvassa osiot jäävät paljolti ilman yhteyttä. Eivät kuitenkaan kaikki.

Mielenkiintoinen, mutta sekava seurattava.