Rikollisen äitinsä gangsteriksi kasvattama poika Cody Jarrett (James Cagney), toistuvista migreenimäisistä päänsärkykohtauksista kärsivä pimeäpää kulkee kohtausten, jengin, jengien, rikosten ja vankiloiden viitoittamaa tietä. Ja äitinsä. Varsinkin hänen, sillä äiti ja poika ovat maanisella vimmalla kiinni toisissaan. Kohtausten välillä Jarrettilla on jopa nerokkaita rikos -ja selviytymissuunnitelmia ja toteutuksia...
Mutta päävärkki on yhtä kaikki hajalla, pimeäpää mikä pimeäpää... Cagney vetää varsinkin sekokohtaukset, mutta muutkin, tiukalla intensiteetillä.
Elokuvan lopun Troijan hevosmaisessa tankkiautoryöstössä tanakkaa ideaa (äiti oli kertonut pikkugangsterille Troijatarinaa iltasaduiksi), mutta varsinkin sitä lopullista räjähdystä. Elokuvan ikonisimman, tunnetuimman punchlinen kera.
Cagneyn parhaimpia, kovimpia gangsterointeja, yleensäkin elokuvahistorian parhaimpia sellaisia. Tiukka, hitauksistaankin huolimatta.
maanantai 10. joulukuuta 2018
lauantai 8. joulukuuta 2018
Ten North Frederick (USA-58)
Voi Kristus ja muut vastaavat. Hävettää oikein kirjoittaa tämmöisestä rävellyksestä tuon Vidorin mahtiteoksen jälkeen. Tämä on muka viiskutluvun Jenkki-tekopyhyyden ruodinta. Ei, tämä on sen kivettymä. Muistopatsas. Ja erittäin paljon siihen vaikuttaa uskomattoman (vai onko se niin uskomatonta?) jäykät näyttelijäsuoritukset. Pääpatsaana vanha vahakasvo Gary Cooper.
Tarina alkaa aikoinaan jopa presidentillistä uraa kaavoitetun miehen (Cooper) hautajaisista seuranneesta, valitettavasti koko elokuvan mittaisesta flashbackista; Presidenttiys ja moni muukin asia jää häneltä saavuttamatta kun tyttärensä tulee raskaaksi ja avioon jazzbändin ykköstrumpetistin Charley Bongiornon (! Stuart Whitman, elokuvan ainoita valo-väri-liikepilkkuja) kanssa. Pikkukaupunkip*skaa. Ja vanhan Cooperin hahmollakin suhdesutinaa. Kauhean jäykkää kaikin puolin.
Tarina alkaa aikoinaan jopa presidentillistä uraa kaavoitetun miehen (Cooper) hautajaisista seuranneesta, valitettavasti koko elokuvan mittaisesta flashbackista; Presidenttiys ja moni muukin asia jää häneltä saavuttamatta kun tyttärensä tulee raskaaksi ja avioon jazzbändin ykköstrumpetistin Charley Bongiornon (! Stuart Whitman, elokuvan ainoita valo-väri-liikepilkkuja) kanssa. Pikkukaupunkip*skaa. Ja vanhan Cooperin hahmollakin suhdesutinaa. Kauhean jäykkää kaikin puolin.
The Crowd (USA-28)
Otetaanpa nyt oikein kunnon mahtielokuva `käsittelyyn`. King Vidorin ohjauksen ja näyttelijöiden James Murrayn ja Eleanor Boardmanin mukana minulla oli hauskaa kun mainitulla pääparilla (myöhemmin perheellä) oli. Tylsää samoten. Ja täyttä tuskaa kuin heilläkin. Täysin ennalta-arvaamatonta ja liiallista tuskaa. Ja, mutta rakkaudessa velloin mukana...
Harvassa elokuvassa katsojalle käy näin, mutta tässä käy. Ja viimeisen päälle. Tässä teoksessa seurataan Kansan Miehen (elokuvan Suomi-nimi), Naisen ja Lasten, Perheen ylä -ja alamäkiä kohti korkeuksia, kohti kuuluisuutta. Paitsi että ei. Tässä seurataan tavallisten ihmisten, tavallisen perheen tavallista elämää. Ja hyvä näin. Sillä sielläkin, juuri siellä, tapahtuu tavattomia, ihania, kauheita, tärkeitä asioita. Juuri siellä. Juuri siksi tämä on mestariteos. Onneksi tämä on tehty. Ja nähty.
Harvassa elokuvassa katsojalle käy näin, mutta tässä käy. Ja viimeisen päälle. Tässä teoksessa seurataan Kansan Miehen (elokuvan Suomi-nimi), Naisen ja Lasten, Perheen ylä -ja alamäkiä kohti korkeuksia, kohti kuuluisuutta. Paitsi että ei. Tässä seurataan tavallisten ihmisten, tavallisen perheen tavallista elämää. Ja hyvä näin. Sillä sielläkin, juuri siellä, tapahtuu tavattomia, ihania, kauheita, tärkeitä asioita. Juuri siellä. Juuri siksi tämä on mestariteos. Onneksi tämä on tehty. Ja nähty.
Routasydän (Suomi-93)
Tää tuli aikoinaan katsottua oikein elokuvateatterissa (olin yksi vuoden 878:sta, heh--). En silloin pitänyt hirveästi, mutta näin vuosikymmenten jälkeen tämä sopivan tanakan pituinen, jopa välillä yllättävän tanakan toimintainen teos, dystopia, `ennuste`, kuvitelma EY:hyn, Euroopan Yhteisöön liittyneestä Suomesta on yllättävänkin mutkattomasti katsottava.
Tämä liitos on tehnyt Suomesta pakolaistulvien, pakolaisleirien, hajoamiseen suuntautuvan, sisällissotaisen maan. Mats Lånbacka esittää isää, yliopisto-opettajaa, `aseistakieltäytyjää`, joka kahden lapsensa ja matkalta mukaan pakenevan nuoren naisen (Katja Kiuru) sekä "paikallisen" alkoholisoituneen, ase-eksperihkön survivalistin (Raimo Grönberg) kanssa menossa isöisänsä-isänsä mökille ja alkaa taistelemaan oikeastaan sodan molempia puolia, sissejä sekä sotilaita, vastaan. Sekä asein, että `politiikalla`, kiristyksellä, sillä opettajan isä on ministeri ja miehen vaimo on lähtenyt isän kelkkaan..
Kuten sanoin, kun toimintaa annostellaan, niin sitä annostellaan vähän paremman halpistoimintailun tyyliin, mössäävästi, tehokkaasti. Eeva Litmasen esittämän hahmon karu, yhtäkkinen kohtalo aloittaa ensimmäisen, yhden toimintaspurtin. Näitä spurtteja ei valtavasti ole, mutta muutamia. Elokuvan armollisen lyhyt kesto pitää Routasydämen kuitenkin oikeastaan koko ajan hyvin pinnalla, heikkouksistaan, hitauksistaan huolimatta, ja samoin hyvä, julma, tiukka perustarina. Ongelmia ovat liian nopeat selviytymiset ja siirtymät sekä vähän liian toisteiset näyttelijäsuoritukset. En oikein tiedä mitä oikein erikseen aseistakieltäytyjäksi sanotun, haukutun opettajahahmon (isänsä sanoo) muuttumisella oikeastaan sekunneissa nopeaksi, tehokkaaksi asekäsittelijäksi halutaan sanoa. Halutaanko puhua perhepuolustajasta vai onko hän tämmöisten hahmojen, elokuvien kritiikki. Niin nopeasti tämä tapahtuu. ("Tänään sä olit valmis väittämään että poikas on joku saatanan löysähaara.") Sinänsä Långbacka uskottavampi tänä poikkeuksellisten aikojen selviytyjänä kuin opettajana. Akateemisuuttahan, opettajuuttahan häneltä ei näytetä, koska elokuva alkaa tästä pakomatkasta. No, opettajuutta ryhmänjohtajan tavalla. Hän on jo elokuvan alussa ehkä ex-opettaja. Ajat ovat semmoiset. Mutta lopussa on ehkä uuden, vanhan mahdollisuutta.
"Routasydän on yksi harvoja suomalaisia toimintaelokuvia" sanoo dvd:n takakansi. Näin on. Myös halpistoimintaelokuville perinteisen, tyypillisen kökön`toimivan` julisteen, dvd:n kannen muodossa.
Tämä liitos on tehnyt Suomesta pakolaistulvien, pakolaisleirien, hajoamiseen suuntautuvan, sisällissotaisen maan. Mats Lånbacka esittää isää, yliopisto-opettajaa, `aseistakieltäytyjää`, joka kahden lapsensa ja matkalta mukaan pakenevan nuoren naisen (Katja Kiuru) sekä "paikallisen" alkoholisoituneen, ase-eksperihkön survivalistin (Raimo Grönberg) kanssa menossa isöisänsä-isänsä mökille ja alkaa taistelemaan oikeastaan sodan molempia puolia, sissejä sekä sotilaita, vastaan. Sekä asein, että `politiikalla`, kiristyksellä, sillä opettajan isä on ministeri ja miehen vaimo on lähtenyt isän kelkkaan..
Kuten sanoin, kun toimintaa annostellaan, niin sitä annostellaan vähän paremman halpistoimintailun tyyliin, mössäävästi, tehokkaasti. Eeva Litmasen esittämän hahmon karu, yhtäkkinen kohtalo aloittaa ensimmäisen, yhden toimintaspurtin. Näitä spurtteja ei valtavasti ole, mutta muutamia. Elokuvan armollisen lyhyt kesto pitää Routasydämen kuitenkin oikeastaan koko ajan hyvin pinnalla, heikkouksistaan, hitauksistaan huolimatta, ja samoin hyvä, julma, tiukka perustarina. Ongelmia ovat liian nopeat selviytymiset ja siirtymät sekä vähän liian toisteiset näyttelijäsuoritukset. En oikein tiedä mitä oikein erikseen aseistakieltäytyjäksi sanotun, haukutun opettajahahmon (isänsä sanoo) muuttumisella oikeastaan sekunneissa nopeaksi, tehokkaaksi asekäsittelijäksi halutaan sanoa. Halutaanko puhua perhepuolustajasta vai onko hän tämmöisten hahmojen, elokuvien kritiikki. Niin nopeasti tämä tapahtuu. ("Tänään sä olit valmis väittämään että poikas on joku saatanan löysähaara.") Sinänsä Långbacka uskottavampi tänä poikkeuksellisten aikojen selviytyjänä kuin opettajana. Akateemisuuttahan, opettajuuttahan häneltä ei näytetä, koska elokuva alkaa tästä pakomatkasta. No, opettajuutta ryhmänjohtajan tavalla. Hän on jo elokuvan alussa ehkä ex-opettaja. Ajat ovat semmoiset. Mutta lopussa on ehkä uuden, vanhan mahdollisuutta.
"Routasydän on yksi harvoja suomalaisia toimintaelokuvia" sanoo dvd:n takakansi. Näin on. Myös halpistoimintaelokuville perinteisen, tyypillisen kökön`toimivan` julisteen, dvd:n kannen muodossa.
tiistai 4. joulukuuta 2018
Horror House on Highway 5 (USA-85) Littletown, USA
No niin, tämä tässä on sitten `se leffa`, jossa Richard Nixon-naamarinen mellastaja kulkee pitkin metsiä ja häntä esittää Ronald Reagan niminen "näyttelijä"!
Kohta lisää...
Pari opiskelijaa ja pari pahista lähtee Littletowniin(!) tutkimaan Sodanaikaisen V2-raketin keksijän salaisuutta.
Huutonäyttelemistä, kamalaa saksalausuntaa. Huonoa näyttelemistä, musiikkia joka vaihtelee avantgardeviuluvingutuksista (`kauhukohdat` "kohokohdat") räkäiseen rautalankaan, 50-luku doo-wop-pop-rockballadeihin, torvitöräytyksiin, urkuharmooniin (vai harmonikkaan) ja jazzkapakkapianopimputukseen (`huunorikohdat`). Halpaa, köyhää Argentomaista peilin, lasin ja veren "symbi(s)oosia". Hyviä `vitsejä`; "Gary, do you wanna dance?" Gary alkaa täristämään käsiään kuin rokkaava zombi. "No, I mean, do you wanna dance with me?" Sama täristys jatkuu kahden keskenkin..
Ei juurikaan gorea (paitsi perinteinen astu haravaan kohtaus, sekin goreton, mutta ihanan typerästi leikattu, loppuirroituksessa kyllä kiltisti, kökösti goreillaan), mutta tanakkaa, tautista tunkkaisuutta ja typeryyttä sen verran paljon, että tämä on yksi niistä järjettömyyksistä jonka pyrin katsomaan kerran vuodessa. Elokuvan muistettavin kohtaus Nixonin jälkeen on käsikäyttöistä poraa pyörittävä paikallinen natsi joka siis tosiaan vain juoksee poraa pyörittäen, lähes gorettomasti kohti jotain, mitä?... Elokuvahistorian analyysiakaipaavimpia, muistettavimpia, problemaattisimpia, nerokkaimpia kohtauksia. Goreton, manuaalinen versio Driller Killeristä? Tai ehkä tämä pyöritys vain yksinkertaisesti antaa käsille aikaisempaa monipuolisemman käyttötarkoituksen, skaalan jalkoihin verrattuna juoksulenkkiä suorittaessa. Elokuvan, elämän suuria kysymyksiä. Rakastan tätä elokuvaa! Ja kai tätä elämääkin.
"Look, there`s a house, in the woods. And there`s another one." (Jätkän olis pitäny alkaa bussioppaaksi, niin mielenkiintoiset on jutut!)
Kohta lisää...
Pari opiskelijaa ja pari pahista lähtee Littletowniin(!) tutkimaan Sodanaikaisen V2-raketin keksijän salaisuutta.
Huutonäyttelemistä, kamalaa saksalausuntaa. Huonoa näyttelemistä, musiikkia joka vaihtelee avantgardeviuluvingutuksista (`kauhukohdat` "kohokohdat") räkäiseen rautalankaan, 50-luku doo-wop-pop-rockballadeihin, torvitöräytyksiin, urkuharmooniin (vai harmonikkaan) ja jazzkapakkapianopimputukseen (`huunorikohdat`). Halpaa, köyhää Argentomaista peilin, lasin ja veren "symbi(s)oosia". Hyviä `vitsejä`; "Gary, do you wanna dance?" Gary alkaa täristämään käsiään kuin rokkaava zombi. "No, I mean, do you wanna dance with me?" Sama täristys jatkuu kahden keskenkin..
Ei juurikaan gorea (paitsi perinteinen astu haravaan kohtaus, sekin goreton, mutta ihanan typerästi leikattu, loppuirroituksessa kyllä kiltisti, kökösti goreillaan), mutta tanakkaa, tautista tunkkaisuutta ja typeryyttä sen verran paljon, että tämä on yksi niistä järjettömyyksistä jonka pyrin katsomaan kerran vuodessa. Elokuvan muistettavin kohtaus Nixonin jälkeen on käsikäyttöistä poraa pyörittävä paikallinen natsi joka siis tosiaan vain juoksee poraa pyörittäen, lähes gorettomasti kohti jotain, mitä?... Elokuvahistorian analyysiakaipaavimpia, muistettavimpia, problemaattisimpia, nerokkaimpia kohtauksia. Goreton, manuaalinen versio Driller Killeristä? Tai ehkä tämä pyöritys vain yksinkertaisesti antaa käsille aikaisempaa monipuolisemman käyttötarkoituksen, skaalan jalkoihin verrattuna juoksulenkkiä suorittaessa. Elokuvan, elämän suuria kysymyksiä. Rakastan tätä elokuvaa! Ja kai tätä elämääkin.
"Look, there`s a house, in the woods. And there`s another one." (Jätkän olis pitäny alkaa bussioppaaksi, niin mielenkiintoiset on jutut!)
maanantai 3. joulukuuta 2018
The Thin man (USA-34) The Fat Man (USA-51)
Dashiell Hammettin tekstiin perustuva The Thin Man esittelee hienostoetsivä Nick Charlesin ja vaimon (William Powell ja Myrna Loy). Mies on lähes koko ajan jonkinlaisessa kännissä, yölläkin herätessä pitää drinkkiä vääntää, eikä vaimokaan lasiin sylje..
Elokuva on dekkaroinnin ja screwballin ei ehkä ihan jokaelokuvainen, jokapäiväinen sekoitus, mutta meikäläiselle tämä ei oikein oikealla tavalla sekoittunut, nyt oli vähän liian vastapariset elementit törmäyksessä; Varmaankin haettiin sellaista kevyttä ja kuplivaa cocktailia, tuli aika sakea, sekava, väsyttävä seos. Esim Marx-veljesmäinen valtavia väkimassoja liikutteleva bilekohtaus vaikutti vähän väkisinväännetyltä, täytteeksi tungetulta. Tässä joulujuhlassa porukkamassat muuten myös väänsivät viinaa kaksin kourin kuin viimeistä päivää. No, vuoden viimeinen päivä kohta käsillä.
Katoamista, murhaa->murhatun muuttamista lihavaksi, siitä elokuvan nimi.
Tylsähkö, mutta elokuvan pääparia kyllä seuraa mielikseen. Heissä on kemiaa ja vimmaa. Juodut, luodut toisilleen.
Hammettin luomien hahmojen Fat Manissa nimi taas viittaa oikein. Etsivä-kokki(?!) Brand Runyaniin (J Scott Smart). Mukana myös Julie London ja Rock Hudson(!) ensimmäisissä roolissaan. Hudson on hyvä Roy`na, huligaanina, hulttiona" vanhana" vankilakundina. Ja elokuvan ohjaajana yllättäen William Castle, kauhugimmickmies! Hän teki uransa alkuaikoina mm tämmöisiä noiriin nyrjähtäviä b-elokuvailuja. Ja ihan hyvä, katsottava b-läily tämä onkin, kieroimpana, kiinnostavimpana yksityiskohtana (enemmänkin kuin yksityiskohta) on se mitä tutkitaan; Hammaslääkärin murha! (Eräs hammaskartastoröntgenkuva on tärkeä.) Hauskana yksityiskohtana voisi mainita alun kirurgi-kokki kautta kokki-kirurgi-kohtauksen, siinä pääkokin ja pöydän ympärille on opetukseen kerääntynyt kasa alaiskokkeja. Pääkokki pyytää skalpellia, veitseä, haarukkaa, paistin leikkaamiseen.
Hidastempoinen, mutta hyviä näyttelijäsuorituksia.
"Allright. What you want to know?" "Everything. Right from the beginning." "You really wouldn´t call it a beginning. The first time I met Roy was more like a finnish with me."
Elokuva on dekkaroinnin ja screwballin ei ehkä ihan jokaelokuvainen, jokapäiväinen sekoitus, mutta meikäläiselle tämä ei oikein oikealla tavalla sekoittunut, nyt oli vähän liian vastapariset elementit törmäyksessä; Varmaankin haettiin sellaista kevyttä ja kuplivaa cocktailia, tuli aika sakea, sekava, väsyttävä seos. Esim Marx-veljesmäinen valtavia väkimassoja liikutteleva bilekohtaus vaikutti vähän väkisinväännetyltä, täytteeksi tungetulta. Tässä joulujuhlassa porukkamassat muuten myös väänsivät viinaa kaksin kourin kuin viimeistä päivää. No, vuoden viimeinen päivä kohta käsillä.
Katoamista, murhaa->murhatun muuttamista lihavaksi, siitä elokuvan nimi.
Tylsähkö, mutta elokuvan pääparia kyllä seuraa mielikseen. Heissä on kemiaa ja vimmaa. Juodut, luodut toisilleen.
Hammettin luomien hahmojen Fat Manissa nimi taas viittaa oikein. Etsivä-kokki(?!) Brand Runyaniin (J Scott Smart). Mukana myös Julie London ja Rock Hudson(!) ensimmäisissä roolissaan. Hudson on hyvä Roy`na, huligaanina, hulttiona" vanhana" vankilakundina. Ja elokuvan ohjaajana yllättäen William Castle, kauhugimmickmies! Hän teki uransa alkuaikoina mm tämmöisiä noiriin nyrjähtäviä b-elokuvailuja. Ja ihan hyvä, katsottava b-läily tämä onkin, kieroimpana, kiinnostavimpana yksityiskohtana (enemmänkin kuin yksityiskohta) on se mitä tutkitaan; Hammaslääkärin murha! (Eräs hammaskartastoröntgenkuva on tärkeä.) Hauskana yksityiskohtana voisi mainita alun kirurgi-kokki kautta kokki-kirurgi-kohtauksen, siinä pääkokin ja pöydän ympärille on opetukseen kerääntynyt kasa alaiskokkeja. Pääkokki pyytää skalpellia, veitseä, haarukkaa, paistin leikkaamiseen.
Hidastempoinen, mutta hyviä näyttelijäsuorituksia.
"Allright. What you want to know?" "Everything. Right from the beginning." "You really wouldn´t call it a beginning. The first time I met Roy was more like a finnish with me."
sunnuntai 2. joulukuuta 2018
The Devil and Daniel Webster (USA-41)
Paholainen (Walter Huston) tekee epäonnisen maanviljelijän kanssa Faustisen sopimuksen. Kummallinen käänne tässä on, että juuri kukaan kylästä, kaupungista ei ensin ihmettele tätä rikastumista. (Eikä myöskään uuden henkilön, vieläpä Paholaisen ilmaantumista. Ehkä hän on niin tavallinen tallaaja, tylsä höpöttäjä. [Hän muuten on.]) Mutta ihmettely, kyräily kasvaa (molempiin suuntiin) kun ex-pienviljelijä, nykyinen Maapohatta, rakennuttaa valtavan palatsin palvelijoineen, biljardipöytineen, orkestereineen, lukemattomine kattokruunusaleineen...
Kovasti kehuttu Huston on minusta kovin keskinkertainen, kliseinen pukinpartaisena, suippolakkisena, jatkuvasti irvistelevänä, kuiskaavana, kähisevänä, nauravana, pukinpartaansa hierovana Paholaisena. `Paholaisella on tuhat kasvoa ja olemusta`, tällä yksi jokaisen uhrinsa kanssa ja kohdalla, ei kovin kauhistuttavaa,järisyttävää, uskottavaa. (Hänen edellisessä uhrissaan, kaupungin, alueen, koronkiskurissa on kyllä kipinää ja ideaa.) (Ja koronkiskurin kuolema-kohtauksessa, `lopullista`, kolkkoa kauheutta ja kauneutta.)
James Craig epäonnesta kärsivänä->hammastahnahampaisena hymyilijänä->pökkelönä->sekä tyhjäsieluisena rikassikana omaa ihan hyvää vaihtelua, Anne Shirley lyhyesti elitistyneenä, mutta enimmäkseen maanläheisenä Amerikkalaisena Vaimona ihan ok. Edward Arnold Daniel Websterinä, tunnettuna poliitikkona, joka lopussa ottaa Hustonin kanssa yhteen haudantakaisessa ja tämänpuolisessa oikeudenkäynnissä myös perusok. Simone Simon palatsin palvelijattarena hyvä, yhtä aikaa kaunis, kummallinen, pelottava.
Elokuvaa on verrattu ekspressionismin ja vanhan americanan sekoitukseksi. Minä sanoisin sitä enemmänkin kolkytluvun kauhuelokuvan ja mainitun americanan uutokseksi. Komeita kohtauksia tästä on köyhien sumuiset syömingit ja tanssiaiset ja kohtaus, jossa Paholainen polkaisee entisiä uhrejaan (mm Captain Blood) nousemaan tallinluukusta oikeudenkäyntiin.. Valitettavasti itse oikeudenkäynti muodostuu pelkäksi Daniel Websterin puhumaksi Amerikan Ylistykseksi.
USA:n-Amerikan alkuaikojen poliitikkojen, poliitikkojen puheiden puhtauden kaikkinainen kehuminen ja korostaminen kyllä vähän rassaa, mutta näitähän on nähty...
Elokuva on aikansa Amerikan, kaikkien aikojen Amerikkojen, parin aatesuunnan kapeakatseinen, vuorovesimäinen moraliteetti. Kuitenkin mielenkiintoinen, monipuolinen moraliteetti. Mukana myös lauseita tyyliin: "They think their state is their country. Or the way they think is their country" Vastaavasti myös `heitellään`ja `vitsaillaan` alkuperäisasukkaita alentaen, että jos Paholainen voittaa, niin Amerikka annetaan takaisin intiaaneille. Ja kun kerran Amerikassa, eikun Maailmassa ollaan, niin tietenkin Raha näyttelee suurta osaa: "Money is a funny thing, Ma!" "I think it depends a lot how you get it and how you spend it." Ja tietenkin Presidenttiys on framilla: Paholainen: "Well, with the presidential election coming up, I thought I could be of some help, sir." Webster: "I'd rather see you on the side of the opposition." Paholainen: "Oh, I'll be there, too."
Kovasti kehuttu Huston on minusta kovin keskinkertainen, kliseinen pukinpartaisena, suippolakkisena, jatkuvasti irvistelevänä, kuiskaavana, kähisevänä, nauravana, pukinpartaansa hierovana Paholaisena. `Paholaisella on tuhat kasvoa ja olemusta`, tällä yksi jokaisen uhrinsa kanssa ja kohdalla, ei kovin kauhistuttavaa,järisyttävää, uskottavaa. (Hänen edellisessä uhrissaan, kaupungin, alueen, koronkiskurissa on kyllä kipinää ja ideaa.) (Ja koronkiskurin kuolema-kohtauksessa, `lopullista`, kolkkoa kauheutta ja kauneutta.)
James Craig epäonnesta kärsivänä->hammastahnahampaisena hymyilijänä->pökkelönä->sekä tyhjäsieluisena rikassikana omaa ihan hyvää vaihtelua, Anne Shirley lyhyesti elitistyneenä, mutta enimmäkseen maanläheisenä Amerikkalaisena Vaimona ihan ok. Edward Arnold Daniel Websterinä, tunnettuna poliitikkona, joka lopussa ottaa Hustonin kanssa yhteen haudantakaisessa ja tämänpuolisessa oikeudenkäynnissä myös perusok. Simone Simon palatsin palvelijattarena hyvä, yhtä aikaa kaunis, kummallinen, pelottava.
Elokuvaa on verrattu ekspressionismin ja vanhan americanan sekoitukseksi. Minä sanoisin sitä enemmänkin kolkytluvun kauhuelokuvan ja mainitun americanan uutokseksi. Komeita kohtauksia tästä on köyhien sumuiset syömingit ja tanssiaiset ja kohtaus, jossa Paholainen polkaisee entisiä uhrejaan (mm Captain Blood) nousemaan tallinluukusta oikeudenkäyntiin.. Valitettavasti itse oikeudenkäynti muodostuu pelkäksi Daniel Websterin puhumaksi Amerikan Ylistykseksi.
USA:n-Amerikan alkuaikojen poliitikkojen, poliitikkojen puheiden puhtauden kaikkinainen kehuminen ja korostaminen kyllä vähän rassaa, mutta näitähän on nähty...
Elokuva on aikansa Amerikan, kaikkien aikojen Amerikkojen, parin aatesuunnan kapeakatseinen, vuorovesimäinen moraliteetti. Kuitenkin mielenkiintoinen, monipuolinen moraliteetti. Mukana myös lauseita tyyliin: "They think their state is their country. Or the way they think is their country" Vastaavasti myös `heitellään`ja `vitsaillaan` alkuperäisasukkaita alentaen, että jos Paholainen voittaa, niin Amerikka annetaan takaisin intiaaneille. Ja kun kerran Amerikassa, eikun Maailmassa ollaan, niin tietenkin Raha näyttelee suurta osaa: "Money is a funny thing, Ma!" "I think it depends a lot how you get it and how you spend it." Ja tietenkin Presidenttiys on framilla: Paholainen: "Well, with the presidential election coming up, I thought I could be of some help, sir." Webster: "I'd rather see you on the side of the opposition." Paholainen: "Oh, I'll be there, too."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)