Undergroundin alkulähteillä

Käytän otsikossa underground-sanaa, ajattelin kirjoittaa nopeasti siitä että nyt vihdoinkin on saatu Jack Keroacin beat-kirjallisuuden klassikko Matkalla elokuvaksi, suht suureksi Hollywood-tuotannoksi. Ja kohtahan se on täällä meilläkin, kirjoitan siitä "heti" kun olen sen nähnyt.

Saapas nähdä miten Matka katsojien Mieliin vaikuttaa. Beat-teoksiahan on elokuvattu melkoisen vähän, joten (ainakin) siinäkin mielessä Matkalla kiinnostaa. En pitänyt aikoinaan paljoakaan David Cronenbergin Alastomasta Lounaasta, vois/pitäis ottaa uusintakatseluun. Uudehkompi leffa Huuto Allen Ginsbergin klassikkorunosta ja oikeudenkäynnistä oli suht ok ja onnistunut, mutta olis voinut olla `biitimpi ja undergroundimpi. Ja jos vähän näitä herroja uudempi hemmo lasketaan samaan sakkiin niin Charles Bukowskia on filmattu jo muutamin kappalein: Kaupungin kaunein tyttö, Barfly, Crazy Love, Factotum.

Kädet - Kohtalon Kädet!

Kyseessä on jälkiäänisynkkaleffojen Kruunattu Kuningas, Manos Hands of Fate. Tuo otsikon tautologia juontaa siihen että Manos on suomeksi Kädet.

Ja vaikka jo elokuvan nimessä toistetaan käsiä kaksin kappalein ja leffan pääpahiksen tunikaankin on piirretty isot kämmenet, niin kädetöntä menoahan tämä tietenkin on.

Perhe eksyy autollaan syrjäiselle mökille, jota talkkaroi ja toikkaroi oikea Katkokävelijöiden Kruunattu Kunkku Torgo (lue, lausutaan Spurgu) jonka pitkän kepin kanssa tapahtuva ( omalle kävelytunnarille "sävelletty", sähelletty teema taustanaan ) toikkarointi on nähtävä ja kuultava. Jos siis roskaisesta meiningistä tykkää.

Torgo puhuu puolet leffasta Isännästä, Masterista joka ei ole oikein elävä, eikä kyllä kuollutkaan. Vaan hän on Aina. Välillä Torgo sanoo että Masteri haluaa perheen vaimon, välillä Torgo itse. Ainakin hän haluaa suojella.

Sillä Isännällä on kellarissa vaimovarasto eri ikäisiä naisia jonkinlaisessa puolizombitilassa. Välillä vaimot kiistelevät, välillä painivat. Ja kyllä se Isäntäkin, juuri tuo tunikamies, sitten puolenvälin jälkeen saapuu mestoille. Ja perhe tietenkin haluaa pois paikalta. Mutta kun "on niin pimeää" ja auto ei tietystikään käynnisty, ym tätä "tavanomaista". Ja kuinka sitten kävikään? Arvasitteko jo?

Manos on ekalla katselukerralla ihan kiva hämmästelyn kohde, mutta toisella jne (vaikka välillä ois vuosia) jo kyllästyttävä. Näin ainakin minulla.


                                       LAAHAAVAA JAZZTORVEILUA


Manos on väärällä tavalla laahaavaa elokuvaa jota perustyylinen jazzpimputus ja rummutus joltisenkin tukee, mutta ei niin paljon että niistä mikään päräyttävä parivaljakko tulisi. Samoin suttuinen ja tärisevä kamerointi, kuvanlaatu ja "näytteleminen" tietenkin edesauttavat absurditeettiä ja campmäisyyttä/roskaisuutta, ei kuitenkaan klassikkostatukseen asti. Ei edes "Maailman huonoin elokuva"-kategoriassa. Jota sille on usein eri puolilla tarjottu. "Maailman tylsin elokuva"-kilpailussa se pärjäisi paremmin, ei siinäkään kärkisijoille.

Vain yksi kauhuelokuva. Ei gorea. Joka ei tietenkään ole "pakollista", mutta  hullua innovatiivisuutta olisin odottanut enemmän.

KLONK! (Prologi)

Klonk! Nyt kolahtaa!:

Tein aikoinaan sarjan kauhukaitafilmejä, jotka muodostivat melkein peruselokuvan mittaisen leffan. Jotta "päästään" "selvyyteen" minkämoisesta tavarasta on kyse ja "missä" ja "mihin" "mennään", niin tässä ekan episodin sisältö:

Klonk! Mies (minä) herää(n) postiluukun kolahdukseen. Lattialla lojuu kortti jonka minä itse olen lähettänyt itselleni samasta kaupungista missä asun/asumme. Kortissa lukee: "Täällä on kivaa."
Seuraavaksi avaan television. Uutisissa kerrotaan minun kadonneen. Toisen kanavan uutisissa kerrotaan että minua on nähty yhtäaikaa eri puolilla kaupunkia.
Lähden ulos. Kadut ovat "täynnä" taaksepäin kulkevia mielenosoittajia. Kylteissä lukee: "TAJUA TILASI, TEE OIKEAT JOHTOPÄÄTÖKSET JA EROA!"
Menen kotiin ja yhdistän kaksi johtoa toisiinsa ja monistun kahdeksi...

Tällaista tavaraa. Tulevissa episodeissa "pohdin" "dilemmaa": Jos kaksi samaa eroaa kahdeksi samaksi, tai kaksi samaa yhdistyy yhdeksi samaksi, niin muuttuuko mikään. Jokainen filmi kertoo pikkutarinan, ja koko kokonaisuus sitten ison.

Tarkoitus olisi, sitten kun kaikki (tai edes tarpeeksi),  kauan sitten kuvatut filmit löytyvät, niin saisin julkaistua ne joskus jonkinlaisessa muodossa. Kaitakauhufilmi on loistava formaatti kauhulyhäreille nimenomaan kestonsa takia, muutama minuutti.

Vampyyrit sumussa

Kanadalainen Guy Maddin yhdistää elokuvissaan mykkää, sumuisen mustavalkoista filmiä jotka ovat yleensä varustettu kertojanäänellä. Hänen eriskummallisin elokuvansa taitaa olla faktassa ja fiktiossa vellova dokumentti My Winnipeg, josta selviää mm se että Winnipegin uimahallissa on kolme uimahallikerrosta päällekkäin, ylin perheille, keskimmäinen tytöille ja alin hämyisä kellarikerros pojille.

Paras näkemistäni Maddineista on kuitenkin Dracula - pages From Virgins Diary. Kun kauhuelokuva tehdään balettina, niinkuin tässä elokuvassa tehdään, niin sitä ajattelee että nyt sitä tulee jotain uutta ja upeaa tai sitten tekotaiteellista borea. Ja kun tämä vielä tosiaan yhdistetään tähän mykkään mustavalkoisuuteen, niin se vielä kasvattaa molempia vaihtoehtoja. Tämä elokuva sijoittuu vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon kannalle.

Tarinana on se perinteisin Dracula (no, eli se Stoker) ja toteutus sopii siihen kuin sumu metsään. Sillä sumussa "seikkaillaan" taas. Ja vahvasti! Mietinkin, miten tätä ei ole kukaan muu keksinyt, mutta samalla mietin myös että tällainen kokeilu jää toivottavasti tähän, sillä niin tyhjentävä tämä toteutus on.

Draculan, hänen hovivampyyrineitojensa ja vastustajiensa kuolontanssit sumuisissa metsissä ja hautausmailla korvia hivelevän klassisen musiikkitaustan maustamana ovat upean sulavaa katsottavaa että luulisi näkevänsä henkeäsalpaavan kauniinrujoa unta. Esimerkkeinä Draculan ja Mina-neidon tanssi lumisateisella hautausmaalla, taskulamppuja ja ristejä kekseliäästi hyödyntävät tanssit sekä Minan ja Sulhasen kaunis balettiesitys sumussa (missäpä muuallakaan.)

Filmin alussa Draculan matka Englantiin on jännästi kuvattu sotakarttojen tyyliin paksuuntuvien, jyräävien nuolien avulla kuinka Idän vihollinen leviää koko Euroopan ylle. Draculaa esittääkin kiinalaistaustainen tanssija/näyttelijä Zhang Wei-Dang. Roolitus on kautta linjan onnistunutta, kaikki tanssijat/näyttelijät muodostavat eräänlaisen huimaavan pyörteen joka johdattaa juonta eteenpäin yhtäaikaa seesteisesti ja joutuisasti. Yksittäisiin kohtauksiin on helppo jäädä makustelemaan ja juoni kulkee kuitenkin "siinä sivussa" kuin huomaamatta, taianomaisesti. Tässä on onnistuttu erinomaisesti.

Sumuisen kalpea mustavalkoisuus sopii elokuvaan hyvin. Tätä on kuitenkin rikottu säästeliäillä ja kekseliäillä väripurskahduksilla;  Dracula-riistäjän vatsasta valuu kultaväreissä kimaltelevia kolikoita ja vihertäviä seteleitä. Ja tietenkin veri välähtää silloin tällöin punaisena. Myös Draculan silmät, viitta ja neitojen vielä verevät posket väräjävät punaista. Yksittäinen hieno kohtaus on valtava valkosipulivuori sängyssä makaavan Neidon päällä.

Unohtumaton, ainutlaatuinen elämys, ainoa lajissaan-kokemus. (Toivottavasti.)

David Bradley

Lyhyt maininta mielenkiintoisesta miehestä: Perusnimellä paiskattu elokuvaohjaaja David Bradley (1920-97) omaa jännän elokuvahistorian. Ohjauksia on alle kymmenen, alkaen vuonna -47 tehdystä komeasta pitkästä mykkä-mustavalko-opiskelijatyöstä Peer Gynt (pääosassa nuori, 17-vuotias Charlton Heston!) päättyen esim myös mustavalkoversion Julius Caesarista (mukana taas Heston) kautta komeasti yhteen trashelokuvahistorian helmiin They saved Hitler`s brain.
Peer Gynt on hieno opiskelijatyö, mukana on pikkuisen avantgarde-elokuvaan viittaavia vilauksia ja vuorenpeikkojen tanssi-kohtaus tuo vähän mieleen Kenneth Anger-maisen undergrondin, Caesar on komeaa mustavalkotyötä, mutta tarinan tuttuuden ja leffan pituuden vuoksi vähän laahaava. Tshb:stä voisi joskus kirjoittaa lisää, ihan omana "tarinanaan". Ja miksei Peer Gyntistäkin.

Varsinaisen elokuvatyönsä Bradley kuitenkin teki elokuvahistorijoitsijana, elokuvakerääjänä ja alan yliopisto-opettajana. Monipuolinen mies.

Asphalt (Saksa-29)

Ei kaikki tänne tulevat sentään roskaa ole. Mykkäelokuvat kiinnostavat myös ja Joe Mayn Asphalt on yksi viimeisiä saksalaisia suuria mykkäelokuvia (ekspessionistisin vi(i)lauksin, niinkuin maassa usein oli tapana) ja yksi ensimmäisiä noireja, femme fatale-sellaisia.

Tarina on melkoisen yksinkertainen, mutta hienosti rytmitetty ja upeasti kuvattu. Poliisi ja naispuolinen jalokivivaras joutuvat rikoksien, rakkauden, valheiden ja murhan melodraamamyllyyn. Ekspressionistiset sävyt tulevat esiin alun Berliinin liikennettä kuvaavissa kollaaseissa. Liikennettähän käytettiin ekspressionistisissa elokuvissa usein hyväksi, ja se sopii niihin kyllä kuin kivi katuun. Komeata jälkeä yleensä.

Gustav Fröhlich poliisina ja Betty Amann varkaana tekevät hienot roolit.


P.S. Yksittäisenä, erikoisena kohtauksena voisi mainita näyteikkunan jossa nainen sovittaa sukkahousuja jalkoihinsa. Se aiheuttaakin kunnon kuhinaa kadun tallaajien keskuudessa.

Madam Satan (Usa-30)

Cecil B. De Mille on monellakin tapaa merkittävä ja merkillinen elokuvaohjaaja, ja jos elokuvaa mainostetaan ja arvostellaan "De Millen merkillisimmäksi" niin pakkohan se oli katsastaa ja siitä tänne kirjoittaa.

Kyseessä on genresillisalaatti Madam Satan ja kyllähän tää melko merkillinen on. Se alkaa ja loppuu (ja kyllä se juonentynkä keskivaiheenkin suhaa) rakkaus/pettämisteemalla mennen myös katastrofielokuvan puolelle, joka tosin esitetään (ainakin lopuksi) huumorin keinoin (hassuja laskuvarjohyppyjä hassuihin paikkoihin.)

Elokuva alkaa kun kännikrapulainen miesparivaljakko saapuu yöriennoilta toisen kotiin ja menee yhdessä vaatteet päällä(!) suihkuun (josta vaimo heidät yllättää) ja sitten hemmot menevät yhdessä samaan sänkyyn nukkumaan! Mutta tämä onkin vain hyvien ystävien kaveruutta ja hassuttelua, sillä selviää että talon isäntä on ihastunut toiseen naiseen. Kohta tämä selviää vaimollekin, sillä tämä kehittää naamiaisiin mystisen Madam Satan-hahmon, johon hemmomme tietenkin ihastuu.

Naamiaiset ovat todella päräyttävien muotiluomusten kavalkaadi ja varsinkin sen pitopaikka se vasta päräyttävä onkin, nimittäin ilmalaiva-ravintola joka keikkuu kaupungin yllä!!

Leffa tosiaan päättyy ilmalaivan jonkinasteiseen räjähtämiseen. Aluksi siinä on katastrofielokuvan aineksia, mutta sitten se tosiaan muuttuu täksi mainituksi humoristiseksi laskuvarjokohtaukseksi. Ja tämä räjähdys ei ole mikään spoileri, sillä se näkyy DVD:n kannessa ja elokuvan julisteessa.

Yksinään näitä tämän elokuvan genrejä ei ehkä jaksaisi kuin me kovimmat  campfanit, sillä näytteleminen on hyvin vaihtelevaa, hyvästä ihan ok:n kautta kamalaan. Mutta näin genrecocktailina se on huikeampi kokemus ja ehkä saavutti/saavuttaa isompia katsojamääriä.