tiistai 31. tammikuuta 2017

Wet Asphalt (1958)

Sodanjälkeisessä Berliinissä toimittaja (Horst Buchholz) pääsee vankilasta ja pääsee myös heti tyhjää pitkää katua kävellessään (taas, aina näissä nää kadut on tyhjiä!) auton kyytiin. Hänet nappaa iloisuuden ja viiksiensä taakse lïpevän huijausmeininginsä kätkevän lehtimogulin autonkuljettaja.
Moguli ottaa hänet heti töihin ja töitähän riittää, raportoitavaa riittää.. Kyseessähän on kuhisevat ajat. Tämmöisessähän ajassa on vääntöä moneen suuntaan, jopa joka suuntaan, jopa suuntiin joista ei ei ole vielä mitään tietoa, ehkä vähän tuntumaa, aina ei sitäkään...
Toimittaja on säntillinen, tehokas, määrätietoinen ja haluaakin jo saada omia juttujaan, omalla nimellä enemmän esiin.. Lehtimogulin toimistossa onkin viikottainen työtapa lähettää ennen viikonloppua erääseen pariisilaiseen lehteen joku sopivan jännittävä, ja yleisöä kiinnostava uutinen, tai  edes uutisen ensimmäinen osa. Nyt ei oikein sellaista löydy ja moguli alkaa ihan selvästi omasta päästään, miettien, katkoen ja kakisten kertoa "vanhaa" tarinaa natsisotilaista jotka ovat jääneet vuosia sitten ruokatavaroita täynnä olevan bunkkerin vangeiksi. Nyt moguli jatkaa tarinaa, `legendaa` sillä että nämä sotilaat ovat nyt päässeet pakoon sieltä. Kaikista kakisteluista huolimatta toimittaja`poika` ottaa heti jutun todesta ja alkaa töihin.. Ja alkaa tämän tiimoilta useaan kertaan töihin, sillä pomo kertoo tarinaa aina pikkuisen eteenpäin per perjantai, jatkokertomustyyliin. Näin saadaan juttuideaan (ja rahantuloon) jatkuvuutta. Erityisesti nostetaan esiin eräs sokea sotilas. Tämä oli elokuvan ensimmäinen epäuskottavuus, sillä niin sävellettyä ja epävarmaakin esiintymistä pomon tarinakengertelu on. Sokea alkulimakin sen kyllä huomaisi..


Tämän jälkeen elokuvaan tulee enemmän voimaa ja ideoita: Mielenosoituksia syntyy (kylmäävää kamaa, varsinkin kun isoihin väkijoukkoihin käytetään vesitykkejä keskellä talven pakkasia ja lumimassoja) ja kansainvälinenkin konflikti koputtelee (Neuvostoliitto, Puola, Saksa) pikkuisen ovella.

Tämän jälkeen elokuva alkaa taas tökkimään. Se ei osaa oikein päättää ollako kompakti konfliktinen kansainvälisyyskuvaus vai korruption kuvaus, eikä myöskään osaa tehdä näistä sopivan `jaoksellista` teosta. Näyttelijätyökin tökkii. Se on välillä vähän liian laiskanpuoleista tällaisiin kuvioihin.

Nousuja ja laskuja, mutta kuin hitaassa, jarruttelevassa vuoritoradassa. Ja suurin osa ajasta körötellään kuin sirkus/tivolijunan kyydissä. Vakavat aiheet (koputtelevat konfliktit, lehdistön suhmuroinnit-valeuutiset/vastuu) vesitetään laiskalla kerronnalla, laiskalla näyttelemisellä. Varsinkin tää uutishuijauspuoli etenee kuin vesi Saharassa. Sen seurauksia näytetään vilauksittain vauhdikkaammin.

P.S. Tätä tituleerataan myös `lost noìriksi`, mutta ei tää kyllä  noiriakaan sitäkään ole, jonkinlainen sotanoir (tai tietenkin enemmän sodanjälkeisyysnoir, sotaan kyllä paljon viitataan) ja raunionoir ehkä. Dvd:n kannen James Dean-mäinen `tupakoiva pitkätakkimies kävelee kadulla`-kuva ei oikein natsaa itse elokuvaan. Jos se `lost noir` tarkoittaakin sitä, että tästä on noir kateissa, heh...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti