Cannesissa harvemmin on palkittu kauhuelokuvia. Vuonna 1965 tällainen `ihme` tapahtui. Kyseessä on japanilainen, lähes loistokas kauhuepisodielokuva.
1. Black Hair. `Man's gotta do what man`s gotta do.` Not!
Episodisarjan ensimmäinen on myös sarjan toiseksi heikoin. Melko tyypillinen `Ennen oli paljon paremmin` ja `Tuhlaajapojan paluu`-tarina kertoo samuraista joka kaipaa hylkäämäänsä vaimoaan aina ja kaikkialla. Vaikka ennen oli paremmin (sehän on totta!), niin toteutus on suht vaatimaton. Tosin loppu läjähtää aika kovasti kasvoille. Varsinkin valjuun alkuun nähden. Nimen `lupaamaa` hiuskauhua on aika vähän.
2. Woman of the Snow. `Sandaalit lumessa.` Kylmä ja kalsea, valkoinen `Talviaave`, `Talvinoita` tappaa vanhan metsämiehen, mutta säästää nuoren metsurin. Mutta miehen ei pidä koskaan kertoa tapahtumasta kenellekään.
Kohta mies rakastuu nuoreen neitoon, miehen äiti kuolee, lapsia syntyy..
Nelikon paras. Revontulisella talvitaivaalla tuijottava jättisilmä ja katras pienempiä silmiä ovat huikean näköistä tavaraa. (Varsinkin kun läpinäkyvä aavenainen juoksee lumisen metsäpolun läpi suoraan silmään.) Myös kesäinen lämpimänlieskainen auringonlaskumaisema on lumoava. Mutta sisältää jo talven tuloa.
Huikea kokonaisuus. Leikkiluminen maanpinta ja valoisan värisevä yötaivas muodostavat teatraalis-fantastisen yhdistelmän.
3. Hoichi, The Earless. `Sokean suloista soitantaa.` Ehkä kokoelman tunnetuin teos. Menee meikäläiselle heti Talvitarinan jälkeen.
Episodin keskiössä on sokean biwa-kielisoittimen taitajan `poukkoilu` kahden eri maailman välillä. Välillä sokea saattaa jätti`plektrallaan` soittimestaan lähes psyke-garagerockmaisia vingahduksia.
Episodin alussa taas onnistunutta yhdistämistä: kahden eri klaanin taistelu tekomerellä maalatun tulitaivaan alla antaa kuvaa sodan tulisesta mielettömyydestä.
Sokean soittajan keho kirjoitetaan täyteen pyhiä tekstejä, mutta korvat jäävät ulokkeiksi, yksinäisiksi näkyviksi ulokkeiksi..
4. The year 1900. `Juoman pinta väreilee, mutta pohjamudat eivät sekoitu.` (Jännästi elokuvan alku ja loppuepisodit ovat ne huonoimmat. No, puristuksessa syntyvät ne parhaimmat timantit.) Teekipon kummitus riivaa kirjailijaa. Elokuvan huonoin ja arvattavin episodi.
P.S. Japanihan on perinteinen kummituskertomusten maa, ja paljon niitä on työstetty elokuviksikin. Komeaa jälkeä yleensä, mutta tulee mieleen että olisi kiva törmätä esim 60-70-lukulaiseen japanilaiseen kauhuklassikkoon joka ei sijoittuisi johonkin vanhaan, yleensä samuraiaikaan, vaan ihan tekoajankohtaan. Yleensähän nämä tosiaan sijoittuvat sinne historian hämärään. Siitä tosin ja tietenkin saa lisäusvaisuutta tarinaan, kuvaamalla historiallisen hämyn läpi. Ja olisi myös kiva törmätä tuon aikaiseen japanilaiseen kauhuelokuvaan joka ei kuvaisi vain kummituksia tai (aavemaisia) vampyyrihahmoja, noitia, vaan että framilla olisi myös esim ihmissusia tai vaikka Frankensteinin hirviö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti