Ken Russell teki, ohjasi valtavan määrän säveltäjä`muotokuvia`, hallusinatoorisia syöksytyksiä taiteilijan mieleen joista pahimmillaan/ parhaimmillaan tuli jopa sekodokumentaarisia teoksia joissa aatteet, aikakaudet ja henkilötkin joskus heittivät häränpyllyä ja kuperkeikkaa. Paremmasta päästä ovat teokset (kaikki kyllä ovat mielenkiintoisia ja mieleenjääviä) joissa visioita on fokusoitu (taiteellisten ratkaisuiden, budjetin pienuuden takia) enemmän minimalismiin (joka tarkoittaa Russelin kohdalla aika paljoa, isoa, mutta ei vielä hänen sekavampien teostensa pompöösiä massiivisuutta) kuin maximalismiin, spektaakkeliin. `Mielen pienimuotoisemmasta spektaakkelista` (ilman tyhjää, prameaa koristeellisuutta) voi kyllä näiden onnistuneiden, loistavien teosten kohdalla puhua.
Tällainen teos on Dante's Inferno. Nyt Russell ei olekaan tarttunut säveltäjään, vaan 1800-luvun englantilaiseen taidemaalariin, runoilijaan Dante Gabriel Rossettiin. Mihinkään tavanomaiseen mieheen hän ei tietenkään ole tälläkään kertaa tarttunut, vaan taiteilijaan joka oli eräs (jos ei tärkein) Pre-Raphaeliittien seuran, kommuunin jopa, jäsen. Hän oli eräänlainen `harmoninen villi`, villisti värisevä, mutta analyyttinen. Ja tätä tietenkin välillä (usein) liiallisuuksiin asti, taiteilija kun on. Mutta rauhalle ja leikille on myös sijaa. Tauoille. Elokuva on tehty BBC:lle, eli budjetti ei ollut taivaitahipova, mutta juuri sellaisen sopiva, että saatiin aikaan erittäin toimivan innovatiivinen ja värikäs mustavalkoelokuva. Hyvällä tavalla sekoitus tv ja elokuvateatterielokuvaa. Joka ei tarvinnut mitään (Russelin tulevaa tavaraa:) tankkeja, norsuja, lentokoneita, sotilaskolonnia, räjähdyksiä katsojia hätkähdyttämään ja ihmetyttämään. Elokuvassa on asetelmallisuutta aika paljonkin (pakostakin taidemaalarikuvauksessa), mutta ne ajavat asiansa, eivät ole turhaa krumeluuria.
Pääosassa Russelin vakiomies Oliver Reed on hätkähdyttävän hyvä. Hän avaa ja sulkee Rossettin taitelijanousun, eräänlaisen seestymisen ja huumehuuruisen lopun vähäeleisellä värinällä. Rossettin elämään kuuluvat muusat, varsinkin Elizabeth Siddal, tuodaan esiin voimakkaasti. Judith Paris esittää Siddalia lähes loisteliaasti. Eikä muissakaan näytteljöissä ole moitteen sijaa. Siddalin ja Rossettin pitkä suhde molemminpuolisene taiteilijuuksineen, lapsenmielisyyksineen, platonisuuksineen, himoineen, eroineen tuodaan taitavan vaihtelevasti esiin.
Eräs elokuvan pääkulkuja on Rossettin Siddallin pään viereen ruumisarkkuun laskema, oma runokirjansa. Tämä mätä, laho, mutta silti säilyvä kirja pulpahtelee esiin elokuvassa useaan kertaan, ihan alusta alkaen.
Rossettin maalaukset ja runot vievät elokuvaa lähes koko ajan saumattomasti eteenpäin. Runot varsinkin. Ja niitä Reed tulkitsee sopivalla harmonian ja intensiivisyyden kombinaatiolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti