Katsoin tässä aamupäivällä kuuskytlukuäksönin Our man in Marrakesh joka muodostui ihan kivaksi seikkailuksi, jossa varsinkin Klaus Kinski kunnostautui kovajuoksijaksi menijäksi elokuvassa joka on näitä "Lomalla oleva vähän hassunhauskasti törmäilevä ja irvistelevä amerikkalainen joutuu mukaan kieroon seikkailuun/sekoiluun" (kaarti on kyllä kova: Herbert Lom, Senta Berger, Terry-Thomas, Tony Randall), mutta iltapäivällä katsomani vanhan kyynikkonaaman ja äänen Ray Millandin ohjaama Panic in year zero osoittautui siksi Tämän Päivän Elokuvaksi.
Perhe lähtee campinglomalle ja melkein kohta lähdettyä ydinsota alkaa. Millandin esittämästä perheenisästä kuoriutuu sekä perhettänsä ajatteleva julma selviytyjä että lopulta tietenkin "muitakin" (hyvikset vs pahikset) huomioon ottava perheenpää.
Elokuvan musiikkia (Les Baxter) on usein haukuttu liian päällejyräävänä ja perheen poikaa esittävää smoothrokkari Frankie Avalonia puisevaksi hymyilijäksi, mutta minusta kieltämättä aluksi vähän oudoksi valinnaksi ydintuholeffaan osoittautuva takaa-ajojazz muodostuu kohtakin ihan hyväksi, jopa oikeaksi taustaksi paniikinomaisen pakenemisen kuvaukseen. (Ohiajavien autojen jatkuvat jonot ovat tehokkaita, vaikkakin ovat välillä otettu jostain muusta filmistä.) No, Avalon on tässäkin aika puiseva, mutta hoitaa kuitenkin roolinsa jotenkuten kotiin. Vastaavasti Milland onkin sitten korvaavasti todella hyvä. Samoin kuin Jean Hagen perheenvaimon roolissa.
Vähän yllättäen ihan pirun hyvä elokuva, hyvää americanaa, jota pikku pistot pippuroivat. Ehkä vähän tollona loppukaneettina voisi kysyä että miksi perhe kiskoo auton perässä matkailuvaunua koko leffan ja koko sodan ajan? Mutta kerrankin elokuva jota ei "tähditä" joku kummanhauska hirviö. Tämän leffan Ydin(!)juttu ei ole se hirviö, koska "häntä" ei ole!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti