James Bondiaaninen vakoilutylsistely alkaa Toisesta Maailmansodasta (mustavalkoinen filmiosuus) jossa Rod Taylorin esittämä sotilaskämmääjä pelastaa parilla kompastelevalla laukauksella Trevor Howardin esittämän brittimiehen. Tätä ennen Taylorin porukka on törmäillyt tankilla talon läpi, heh heh. Pariisissa ollaan.
Sitten siirrytään "svengaaville" kuuskytluvun Brittein saarille, ja siirrytään myös värifilmiin. Mutta väri jää kylläkin vain filmille, ei toimintaan. Mustavalkoisuus jatkuu. Kovin on laimeaa meno.
Howardin esittämä hemmo, etsii käsiin/löytää Taylorin tyypin, ja pyytää ja saa palkattua hänet vakoojaksi/tappajaksi. Tässä huumorin ja vakavankin sekoittavassa Bond-spoofissa Taylor on auttamattoman alivaihteisessa menossa (Howard on vastaavasti leffan ainoa valopilkku), ei suju agenttihommat (no, hänhän onkin tunari, johon kyllä vähän väliä viitataankin), mutta naisrintamatouhut (hemmon naismainetta paukutetaan myös vähän väliä) on erittäinkin väritöntä touhua. Mutta kaikkein anteeksiantamattominta on elokuvan tahmainen eteneminen. Huumorikin sakkaa ja laahaa suht usein.
Jaanausta.
Sekoitin tämän jotenkin haperossa mielessäni ensin Bronsonin tähdittämän Pirullisen koston saksalaisnimeen, kunnes muistin katsoneeni tämän joskus hamassa menneisyydessä. Aika käppä agenttifilkka, olisi parantunut sillä Bronsonilla.
VastaaPoista