torstai 6. syyskuuta 2012

Mänttärin (ja Väänäsen) muheva paluu

Anssi Mänttärin Saunavieras on ohjaajan paluu "parrasvaloihin". Kriitikot lähes yksimielisesti haukkuivat, eivätkä katsojat katsoneet. Halpikseksi haukuttiin. Mikä vika halpiksessa/halpiksissa? Niitähän Mänttäri on koko pitkän uransa takonut. Ja on takonut nimenomaan kovaa ja komeaa tarinaa ja dialogia.

Saunavieras on parasta Mänttäriä aikoihin. No, edellisestä elokuvasta on aikaa, mutta vaikka verrataan miehen koko laajaan tuotantoon, niin kärkisijoille tämä siinä menee. Dialogi on nytkin se mikä jytisee. Sovinistinen, melkein misogyyninen äijjä (tai jopa vanhus), Kari Väänänen, aloittaa sellaisen härskin, surumielisen kännitykityksen naisista, rikkauksistaan ja tietenkin lopuksi epäonnistumisistaan, ettei mitään rajaa. Ja tietenkin saunassa. Väänänen on osassaan suvereeni, melkein yhden miehen show, koska toisessa pääosassa oleva oleva Jone Takamäki parhaimmillaan peesailee Väänästä hyvin hillitymmällä taustalla olemisellaan, huonoimmillaan näytteleminen on vähän pelokkaan haahuilevaa. Mutta loppupeleissä, he tukevat hyvin toisiaan, ja löytävätkin juonessa toisensa. Mutta voiko sitä kutsua ystävyydeksi?

              SE SUOMALAINEN SAUNAELOKUVA

Väänänen esittää öykkärikirjailijaa, jonka Lapin ökymökille saapuu saunavieraaksi ennestään tuntematon "geologi". Se mainittu dialogi on tässäkin elokuvassa, jos ei nyt timanttia, niin ainakin (Lapin) kultaa. Siinä on välillä (useinkin, useitakin) upeita oivalluksia kultahippuina, itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta sellaisiahan ne saunaiset kännikeskustelut ovat. Mutta loppuunkalututkin ajatelmat voivat joskus tuntua raikkailta oikeassa paikassa lausuttuina.
Mänttäri kuvaa jälleen suomalaista miestä, niin vain kuin Mänttäri voi kuvata.

Vielä siitä halpis-teemasta, jotkut (useatkin) kriitikot ovat moittineet kuvausta haahuilevaksi, itse en tätä allekirjoita. Kuvaus on selvää ja toimivaa, tarinaa tukevaa. Maisemamaalailuakin minimalistisen sopivasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti