The Blue Lamp (Bri-50)

Brittiläinen poliisi - ja etsivätyöhön sukeltava elokuva polkee sodanjälkeisessä suossa, mutta kansan yhtenäisyys on vielä jäljellä älyttömyyksiinkin asti; Sodanjälkeisessä sekamelskassa kadut ovat öisin muka tyhjät ja kiltit, kaduilla kulkee vain toisiaan tervehtiviä poliiseja ja jos joku muu tulee vastaan, niin hän on kopissa nukkuva koditon, jonka kohdalla kiltti poliisisetä hiippailee, ettei herätä häntä ja perinteisessä juoppohälytyksessä ymmärtäväisiä ja naureskelevia poliiseja pyörii talon täydeltä.
Mutta sitten tulee muutos kun eräs kolmikko (!!! Kaupungin ainoat rikolliset, siltä näyttää), kaksi nuorta miestä ja nuori nainen, syöksyy rikollisuuteen. Ja se johtaa poliisisurmaan, vanhan `Bobbyn`surmaan.
Elokuva onkin tärkeä rikoselokuva kuvatessaan tätä muutosta `kilteistä kaduista` nuorisorikollisuuden maailmaan, vaikkakin tekee sen aika osoittelevasti, köykäisesti ja yksinkertaistaen.

Näyttelijätyö on hyvää; Dirk Bogarde kuohuvana koviksena ja Patrick Dooman perinteisempänä koviksena, Jack Warner surmattavana perinteisenä vanhana `Bobbyna`, kaikkien pitämänä (näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin) ja Robert Flemyng etsivänä. Jimmy Hanleyn nuori perinteinen `Bobby` on vähän liiankin hyvä (mutta näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin), mutta ihan hyvin hänkin kuitenkin vetää.

P.S. Elokuvan lopun toimivassa takaa-ajossa vinttikoirakilpailun katsomossa tutustutaan vähän muihinkin rikollisiin, vähän hevoshuijausmaisiin vilunkivilleihin, jotka kuitenkin (kököstikin) kääntyvät kaikki heti poliisin puolelle pikkuisen M-elokuvan tyyliin.

Blue Lamp ei ole ihan onnistunut, uskottava yhtälö, mutta toimii kuitenkin kuvauksena `wanhan ajan` eräänlaisena päätöksenä. Ajan, jota ei ehkä koskaan ollutkaan...