The Phantom from 10 000 leagues (Usa-55) - Tylsyysmaratooni, jota jäiset, puiset näyttelijäsuoritukset "rytmittävät". Kelohonkaista menoa ja meininkiä.

Huonoimpia (jollei huonoin) näkemistäni 50-luvun jenkkihirviöelokuvista. Parasta (huonoudessaan) on kuitenkin tuo hirviö, kuin studion nyrkkipajalla tehty tiskirättiversio Mustan laguunin hirviöstä. Mutta vaikka monsteria ei useinkaan, eikä silloinkaan paljon näytetä niin siihenkin ehtii kyllästyä.
Mutta se mihin varmasti ehtii kyllästyä on kaikki muu, ja voi luoja sitä kaikkea muuta riittää, pitkään...: Loputtoman pitkiä ja useita rantahiippailuita kautta kävelyitä (joissa ei tapahdu mitään), loputtoman pitkiä ja useita toimisto - olohuonekeskusteluita (joissa ei tapahdu mitään), loputtoman.. no, you got the point.

Bo-bo boring...Näyttelijä`työ` kuin jäätynyttä kelohonkaa. Meren pohjaa valaisee radioaktiivinen kivi ja sen ympäristössä häärii tämä hirviö, hulluhko tiedemies häärii laboratoriossaan, hänen sihteerinsä tekee `tutkimuksiaan`, "murhaava" harppuunapyssymies piileskelee rantametsikössä (niin että kaikki näkevät hänet), kelohonkaista näyttelemistä kaikilla. Kaikki tämä olisi voinut muodostua roskaksi, mutta siitä tulikin puhdasta tylsyyttä. Varsinkin poliisien, heidän tutkijoidensa samat jaarittelut eri lokaatioissa (no, onhan se vaihtelua sekin, kun oikein hiuksia halotaan) saavuttavat tylsyyskynnyksen katsojassa jo varsin aikaisessa vaiheessa.