Lapsinäyttelijöiden arvioiminen, arvosteleminen on usein hankalaa ja joskus jopa julmaa. Viimeksi mainittua vähän liiankin usein. Eiväthän he ole voineet ikänsä puolesta (muutamat todella harvat jo lapsina karismaattiset tapaukset poikkeuksina) kerätä kovinkaan kummoista, pituista ja `taitoista` näyttelijäkarriääriä. Ja monet lapsen, lapsuuden maneerit pukkaavat pintaan väkisinkin, vaikkei itse haluaisikaan. Tai ne tulevat väärissä paikoissa. Tai sitten lapset esittävät liiallisin maneerein (joskus jopa käsikirjoitettua!) pikkuaikuismaista liioittelua. (Esim lapsellisuuksista tässä elokuvassa (tai miten aikuiset näkevät lapsen) tapahtuu yleismaailmallisen typerähkössä kohtauksessa: kun poika näkee leivoksia hän alkaa ärsyttävän pitkään lipomaan huuliaan ja paukuttamaan niitä yhteen. Aika harva lapsi oikeasti tekee näin. Mutta täähän on tämmöistä `satukirjan lapset`-maailmaa.
Usein lasten näyttelemisestä käytetään sanoja tyyliin rasittava, ärsyttävä.. Ja sitä se usein onkin, mutta monesti juuri näiden mainitsemieni asioiden takia. He joutuvat näyttelijyydessään läpäisemään (jotta onnistuisivat) useita noita panssareita; maneereitaan, vajaavuuksiaan, (käsikirjoituksen, ohjaajan) edessä nöyristelemistään/vähänvälittämistään.. Vaikeaa on.. sekä näytteleminen, että niistä kertominen, arvosteleminen.. Vaikeaa on..
Carol Reedin ohjaaman Fallen Idolin päähenkilönä (tai oikeastaan pääsilminä ja korvina) toimivalla pikkupojalla (Bobby Henrey) on `näitä ärsyttäviä maneereita`, esim pikkuaikuistelu (joka kyllä saattaa johtua siitä että hän on diplomaatin poika, asuu lähetystössä, hän kuulee vain käskyjä ja pokkurointia), mutta rasittavin asia tässä elokuvassa on se, että varsinkaan pojan muminapuheesta tahdo saada useinkaan selvää (kuulokkeillakaan), eikä kaikkien aikuistenkaan. Pienenä syynä myös elokuvan vanhahkous. Itseäni ainakin paljon enemmän rasittaa se että puheesta ei saa selvää kuin tökeröhkö näytteleminen. Fallen Idolin juoni (ja sen alaisuudet) on/ovat helposti seurattavaa ja tajuttavaa, mutta pienet, usein tärkeätkin detaljit, viittaukset (menneisyyteen, tulevaan) voivat jäädä muminan alle.
Itse elokuva on kuitenkin varmaa ja vakaata brittituotantoa sekä alkuperäisteoksensa (Graham Greenen romaani) että filminnöksensä tasolla. Pieni poika jää jälleen kerran (ilmapiiri kuvastaa tätä) isoon, prameaan lähetystöön `yksin` palvelusväen kanssa. Vanhemmat ovat poissa, työ- lomamatkoilla. Pojan suuri idoli on `Pääpalvelija` Baines (Ralph Richardson). Heidän hassutteleva suhteensa tuo leikkisyyttä pojan kuivahkoon elämään virallisessa ympäristössä, mutta tuo samanlaista otetta muuten jopa vähän umpimielisen palvelijan vastaavaan. Palvelijan vaimo on nalkuttava hirviönainen (Sonia Dresdel), ja heidän puheensa (suhteensa) on enemmänkin virallista kuin rakastavaa. (Mukana tietenkin myös palvelija-asenteen ja paikan luomaa jännitteistöä.)
Kaikki muuttuu kuitenkin kun selviää että palvelijalla on suhde nuorehkoon naiseen (Michele Morgan). Elokuvasta ei oikein saa selvää kuinka kauan se on kestänyt, kun heidät näytetään ensimmäisen kerran. Silloin(kin) on mukana melankoliaa, jopa suhteen päättymistä. Mutta suhde jatkuu..
Ja jatkuu onnellisena, mutta tietenkin myös vahvasti sen suuntaisena että vaimo saa asiasta tietää. (Kumman kauan vaimo, ja muutkin ovat tästä suhteesta tietämättömiä, sillä niin selvää se on. Sekä sisällä että lähistöllä että kauempana ulkona.) Poika on nähnyt heidät yhdessä useastikin, mutta ei tiedä, tajua ovatko he rakastavaisia, vai ystäviä. Onko koskaan nähnytkään rakkautta, eikä ystävyyttäkään paljon. Sitten elokuvan jännitysmomentti ruuvautuu: Palvelijan vaimo kuolee onnettomuudessa (palvelija kyllä paikalla) ja pojan yhtä aikaa selvät sekä sekavat puheet tapahtumasta (ei nähnyt tapahtumaa kokonaisuudessaan) poliiseille virittää verkon palvelijan ympärille, pojan sitä itsekään haluamatta..
Näyttelijätyö (jos jätetään se puheen ymmärtämättömyys pois) on hyvää ja alun jahkailun jälkeen seuraava poliisityö ja `toiminta` on myös jahkaavaa, mutta sopivaa ympäristöön. Tilanteen selviämistä (tai selviämättömyyttä) jännittää. Itse viimeinen loppusilaus taas on aikakaudelleen tyypillinen `tylsästi rätillä naamaan`-pehmennys: Kaikki ovatkin taas yhtäkkiä koossa. Elokuvassa on myös aikakaudelleen tyypillistä `humoristista jazzmusiikkia` (juostessa hauskoja jazzjuoksutuksia ja silmää iskiessä viulun vingahdus), vaikkei elokuva komedia olekaan. Kaikkea muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti