Lain mukaan (Suomi-56)

Lain mukaan elokuvassa keskitytään köyhään nuoreen perheeseen jonka äiti Maria on (sekä elokuvan pohjana olevissa Minna Canthin novelleissa että tässä elokuvaversiossa) vähän liiankin korostetusti korujen, hienojen vaatteiden ja yleensä `rikkauksien` perään ja mies Ville vastaavasti liian korostetusti juro, yksioikoinen `hyvä` perusmies. Ankarat ajat (1800-luvun loppupuoli) tekevät "varkaan".
Maria hakeutuu, joutuu kaupungin patruunin vaikutusvallan alle ja suhteeseen saakka kun Ville on pitkällä (patruunin järjestämällä) työmatkalla Kainuussa.
Mies palaa matkalta ja huomaa tapahtuneen ja hyökkää patruunin kimppuun.
Patruuni selviää hengissä, mutta oikeudenkäynti seuraa.
Oikeudenkäynti viekin elokuvasta leijonanosan, ja se on sekä perusteltua että ei. Istunto on toteutettu hyvin ja sen kulku katkaistaan monesti itse tapahtumien näyttämiseen. Miten ne oikeasti tapahtuivat. Tämä jako onkin elokuvan parasta antia: Ensin niljakas patruunin puolustusasioitsija (jota Leo Riuttu esittää inhan loistavasti) kertoo miten asiat muka menivät, sitten seuraa `filminnös` jossa elokuvakatsojille kerrotaan miten asiat oikeasti menivät. Mutta 'kaupunki` (eli sen ylimystö) tietenkin uskoo, pelkääkin patruunia. Ja tuomio tulee. Ville joutuu vankilaan. Ja elokuva päättyy tähän. Tai oikeastaan se päättyy Marian yhtä aikaa pienesti iloiseen, mutta suuresti sekoavaan, pelkääväänkin nauruun. Hullun nauruun.
Oikeudenkäyntikohtaus on tosiaan toimiva, vaihteleva ja paikallaan, mutta matkaa siihen olisi voinut näyttää enemmän.

Näyttelijätyöt lähes kautta linjan hyviä. Eila Peitsalo varsinkin Mariana, mutta Matti Oravisto tekee myös vankkaa perustyötä Villenä. Fritz-Hugo Backman Tauno Palo-tyylisenä, äänisenä, oloisena pahishahmona myös hyvä.

Kahteen Minna Canthin novelliin (Lain mukaan (varsinkin tähän, ei mielestäni aivan Canthin parhaita, mutta hyvä) ja Kauppa-Lopo) perustuva elokuva jäi ohjaaja Roland af Hällströmin viimeiseksi elokuvaksi. Siitä syntyi melkoisen onnistunut, kompakti "pikku" teos. Tarina, sanoma ei ole `pientä`, mutta toteutus olisi tarvinnut laajennusta. Pikkukaupungin puristavuus ja oikeudenkäynnin yksisilmäisyys tulevat hyvin esiin, niihin keskitytään, niihin pureudutaan. Kamera, silmät suunnataan suoraan tapahtumien keskiöön, mikä on toimivaa, perusteltuakin, mutta `laitaääniä' olisi voinut olla mukana. Se olisi antanut elokuvalle vielä enemmän syvyyttä. Mutta Canthin novelli ja tämä elokuvaversio keskittyykin ahneuden, valheiden, pahuuden erivahvuisiin kerrostumiin eri yhteiskuntaluokissa ja niiden välillä.
Silti ehdottomasti paremmanpuoleisia suomalaisia klassikkofilmatisointeja.Varta vasten elokuvaa varten rakennettu pikkukaupunki-lavaste lisää tarinan puristavuutta ja syksyn mutaiset, talven lumiset lautakadut tuovat pienten ympyröiden, pienten kuvioiden ympäri käydään, yhteen tullaan-tarvontaa. Ilman sanonnan iloluonteista merkitystä.