"Unohda koko juttu." "No, niinhän mä olen kyllä tehnytkin."
Mies tapaa Naisen (Elina Reinikka) kymmenen vuoden jälkeen, mutta nainen ei miestä muista. Tästä alkaa mielenkiintoinen matka muistoihin, arveluihin, mietelmiin; Olitko sinä se Mies? Vai se Mies? Vai se? (Miehiä elokuvassa esittää sama mies [Juha Lagstöm]). Anssi Mänttäri tekee taas (ja varsinkin näyttelijät) aitoa, uskottavaa elokuvaa, draamaa, elämää. Tällä kertaa vielä vähän ei-arkimaisella twistillä (ja kuitenkin niin tavallisella), ja porukka selviää `haasteesta` mainiosti. Totuuden tuntua. Outojen voimien vientiä. "Paluu" arkeen. (Lainausmerkit siksi, koska siellähän, arjessa tässä ollaan koko ajan oltu. [Arki voi olla kodin ja työn lisäksi kapakkaa, kuljeskelua, ystäviä. Rakkautta.] Muu on pintaa, välillä johdatusta, harhaakin.)
Mänttärimäisesti ollaan taas paljon baarissa (nyt erikoisen aidon tuntuisesti) ja se on paikkana keskeinen ja tärkeä, mutta tarinan, tarinoiden tärkein `paikka` ovat muistot. Tätä tämä kuvaa.
Sattumalta. Tai tarkoituksella. Näin tässä elokuvassa sanotaan. Ja toimitaan. Näistä kahdestahan se elämäkin, elämätkin muodostuvat.
"Mitä sä etsit? Tai mitä sä piilotat?"
Outi Heiskanen mainiossa äiti-roolissa. (Mies asuu äitinsä kanssa, kun äiti yhyttää poikansa aamulla istumassa kalsarillisillaan kahvilla keittiössä uuden naisen kanssa: "Laittaisit nyt edes housut jalkaan kun on vieraita. Vaihdatko sä edes alushousuja joka päivä?")
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti