Jos oli edellisessä elokuvassa kevytoutoilua, niin tässä seuraavassa ei ole kyllä kevyttä, keveyttä, kepeyttä ensinkään ja sitä outoa, outouttakin vain siinä mielessä että tämä mestariohjaaja Josef von Sternbergin paras elokuva on oudosti jäänyt mestariohjaajan tuntemattomimmaksi.
Monista teoksista sanotaan, usein kliseisestikin, että `Tässä ihmisyys riisutaan.` `Ei tarvitse kuin vähän pintaa raaputtaa, niin ihmisen eläimellisyys tulee esiin`.
Tästä von Sternbergin elokuvasta ovat kliseet kaukana;
Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa japanilaisen laivan miehistöä haaksirikkoutuu sodan aikana kaukaiselle saarelle, jolla on jo ennestään kaksi asujaa, mies ja nuori nainen. Tämä aiheuttaa heti ja vuosien aikana (viimeiset saarelta selvinneet palaavat mantereelle seitsemän vuoden kuluttua) mainittua, mutta nyt todelta näyttävää muuttumista; "Ihmismäisyys voi kadota sekunneissa", "Sotilaan arvovalta voi kadota, samoin sekunneissa." (Viimeksimainittu voi myös palata hetkiseksi kummallisten käänteiden takia. Sillä miehet eivät usko radiosta kuuluvaan rauhanjulistukseen, pitävät sitä vihollisen puheena ja propagandana, ja ovat vielä sodassa ja sotilainakin vielä monta vuotta sodan loppumisen jälkeen.) Kaikki tämä vaikuttaa kaikkiin saarella olijoihin. Vihollisia, eikä muitakaan saarella käy eikä näy, ajantaju kaikkoaa, tai oikeastaan ajasta välittäminen, ja Keiko, nainen pyörittää miesten mielet murhiin asti. Lähes puolet eivät selviydy saarelta.
Kaikkien elokuvaamatööri(mutta ei teatteri)näytteleminen loistavaa, koko elokuvan kestävä von Sternbergin kertojaääni (hän päällepuhuu myös muutamat valikoidut dialogit, muuten japaninkieltä ei ole käännetty) aluksi rasittaa, mutta kohta siihen suhtautuu kuin yhtenä päähenkilöistä. Kuten hän onkin, mutta kuka, se ei selviä. Vai onko hän kukaan heistä? Jos mahdollista, tämä probleema vielä parantaa elokuvaa piirun paremmaksi; Oikeastaan kaikki henkilöt ovat kahden puolen ihmisiä heti saarelle saavuttuaan; Sodan ja `sodattoman` saaren, puoliksi elämän ja puoliksi kuoleman merkitsemiä. Keikokin, hän varsinkin, on verevä, tässä ja nyt, mutta myös mystinen, myyttinenkin? Myyttisyyttä ja mystisyyttä koko elokuvaan tuo upealla tavalla Stenbergin rakennuttamat aidon puristavat viidakkometsät ja maisemat.
Mestarin mestariteos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti