Street Angel (Usa-28)

Ei niin kovaa tunteiden tärinää kuin 7th Heaven, on siitä seuraava Street Angel. Ja Borzagen ohjaus jälleen, tietenkin. Mutta minkä se tunnetasossa häviää, niin tässä on mukana enemmän mielenkiintoista juonikiemurointia ja kuvaus ja lavastus ovat tanakampaa tavaraa. Muutamat juoksutakaa-ajot `Napolin` kapeilla kaduilla ja portaikoissa ovat (jopa kokeellisen) hienoja. Kamera syöksyy..

Olllaan siis Napolissa. Janet Gaynor (jälleen, ilman muuta)  on köyhä nainen joka lääkettä kuolemansairaalle äidilleen hakiessaan sortuu varkauteen, ja pidätetään. Mutta hän pakenee poliiseilta ja hänestä tulee `etsitty karkuri.`

Nainen liittyy sirkusporukkaan jonka liepeillä hän tutustuu kulkuritaiteilijaan (Charles Farrel, jälleen, ilman muuta), ja rakkaus syttyy, sammuu ja syttyy juonen noustessa ja laskiessa tapahtumaketjun sopivassa runsaudessa.

Musiikki on hillitympää (viulut) (kuten on juonikin), mitä 7th Heavenissa, mutta kyllä tämänkin tarinan päätöstä odottaa sydän pamppaillen. Elokuvaan liitetty uskonnollisuus (jälleen vähäisempää kuin 7th Heavenissa) sopii ja toimii tässä paremmin. Tähän liittyvä lopetus on jopa näppärähkö.
Jotain pieniä kummallisuuksia elokuvassa on, esim se että miksi poliisi tutkii näin pitkään suht pientä rikosta (tosin karkaamisella lisättynä) ja käyttää siihen paljon aikaa ja miestyövoimaa, mutta vahvoin pääosin kyseessä on taas mitä katsottavin, nautittavin ja suositeltavin mykkäklassikko.

Janet Gaynor on jälleen lumoava (se hersyvä nauru) ja taitava roolissaan. Charles Farrel vaikuttaa filmin alussa olevan vähän vaisulla (näyttelemis)päällä, mutta hän parantaa presenssiään koko ajan, tuoden loppupuolella synkempiä ja surullisempia säväyksiä. Ja tekeekin sen hyvin. Yleensähän Farrelin hahmot ovat lähes koko elokuvan mitan `sellainen myhäilevä veikko' (ja sellainen häneltä vasta sujuukin), mutta sitten tulee esim sota ja tilanne muuttuu..