"For those who will climb it , there is a ladder leading from the dephts to the heights - from the sewer to the stars, the ladder of courage." Näillä sanoilla avautuu mykkärakkausdraamamestarin Frank Borzagen elokuva 7th Heaven. Sanoilla, jotka ovat myös kylläkin "Kaikki(!) pärjäävät, kunhan yrittävät"-Amerikka- bullshittiä/hevonpaskaa. Mutta tässä sillä ei ole vielä kaikkea viimeisten vuosikymmenten aikana päälle kertynyttä painolastia, ja tarina on kääritty niin ihastuttavaan/dramaattiseen pakettiin ettei mitään väliä eikä laitaa. Ei mitään määrää.
`Ylöspäin elävän mieli.` olisi varmaan Suomi-versio tästä alun lauseesta, ja tästä tarinasta: Mies (Charles Farrel) on viemärinpuhdistaja Reikä sukassa(!)-nimisellä köyhälistöalueella Pariisissa, mutta kadunpesijäksi tekisi mieli. Ei haittaa vaikka kadunpesijän vedet suihkuaisivat viemäriin hänen päälleen, sillä kadunpesijä, Hän on Herra! Ja tämähän toive toteutuu! ("I'm a remarkable fellow!")
Sitten kadunpesijä törmää pienen huijauksen kautta ja ansiosta ihastuttavaan, kovia kärsineeseen nuoreen naiseen (Janet Gaynor) ja vuosisadan rakkaustarina on pikkuhiljaa pedattu.
Eli ohjaajana alan mestari ja pääosassa yksi alan ihastuttavimmista pareista, homma on täysin hoidossa. Mutta sitten (eli melkein heti) tulee sota väliin, ja parin tulevaisuus on hämärän peitossa pitkään. Janet Gaynor on jälleen aivan pakahduttavan ihana, mutta itse tarina myös niin pakahduttava, että elokuvaa ei melkein pysty katsomaan loppuun. Musiikki paaluttaa tarinaa tanakasti, viulut vinkuvat ja patarummut paukkuvat juuri sopivasti ja sopivissa paikoissa. `Suurin ja tärkein kaikista on Rakkaus...`
Aivan ihastuttava elokuva. "From sewer to the stars", tosiaankin. Sillä Farrelin hahmo asuu kattohuoneistossa. Eiffel-tornikin näkyy sieltä teatraalisen fantastisissa, taiteellisen julistemaisissa kulisseissa. Pittoreskia parhaimmillaan. Ja kohta siellä asuu kaksi. Mutta kuinka kauan, se sota... Ja juoppo sisko..
7th Heaven on `perus`mykkäelokuvaa pitempi, lähes kaksi tuntia. "Lisäaikaa" tulee massiivisesta ja julmastakin sotajaksosta, joka vie elokuvaa kohti loppuaan. Ja loppu on henkeäsalpaava. Se on sitä ilman, oikeastaan turhaakin `jumalallista johdatusta`-vierrettä. Loppukohtaus on sellaista tavaraa jossa sydän pakahtuu, kuten on lähes koko elokuvakin.
"This looks like a wedding dress!" "I fill my eyes with you!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti