Ulli lommel teki aikoinaan ihan onnistuneita, toimivia kauhuelokuvia, jotka ovat ihan toista tavaraa, laatua ja luokkaa kuin hänen nykyruipelluksensa.
Boogey Man on video nasty-klassikko, ei läheskään mikään kauhun mestariteos, mutta tosiaan ihan toimiva tekele, jossa kökkökohtaukset ja kekseliäähköt ideat lyövät kämmeniä yhteen.
Slashereissa tapahtuu joko niin, että nuoria rankaistaan seksistä tai lapsi (yleensä elokuvan alussa) rankaisee seksiä harrastavia/ harrastavaa välinpitämättömiä vanhempia/välinpitämätöntä vanhempaa ja/tai hänen rakastajaansa. Tässä tapahtuu tuo jälkimmäinen. Ja sitten on kulunut se tyypillinen 20 vuotta..
Äidin rakastajan haamu palaa siskon ja veljen elämään lähinnä peilien kautta. Tätä peiliteemaa käytetään elokuvassa hyvin paljon, mutta monipuolisesti. Lukuisat peilikohtaukset eivät ole idealuetteloita, vaan niissä on jopa variaatioita ja syvyyttäkin. Niinkuin peileissäkin. Monitahoisuutta.
Näyttelijätyö vaihtelee paljonkin, kauhu/gorekohtaukset myös: kököistä tönäyksistä ja tuuppauksista ihan toimivaan psykologiseen kauhuun. Molemmat puolet ajavat asiansa. Käsikirjoitus suht laihahko, mutta kuitenkin sopivan tiivis tarinaan. Ja John Carradine piipahtaa taas. Tällä kertaa psykiatrina. Ihan perusteltu piipahdus.
Ihan ok, hyvä tarina, peilejä, liekehtiviä lavuaareja ja kököhkö lopetus (kuuluu kaanoniin). Kauhuräipellys ihan ideoilla. Toimiva tasapaino.
Lommelin viimeaikaset tuotokset ovat kyllä olleet sen luokan kehnotuksia, että se on saanut minut karttamaan tehokkaasti kaikkia ukkelin ulos pykäämiä rainoja. Tätäkään en ole siis katsonut, vaikka se tuolla hyllyssä minua juuri tällä hetkellä pälyileekin.
VastaaPoistaTämähän on kuin toiselta planeetalta, jos meinaat peilata näihin metritavarana tehtyihin murhaajapätkiin.
Poista