Lyndsay Andersonin 45-minuuttinen lyhäri (osa trilogiaa) on onnistunut turistibussimatkan ja yhteiskunnan realistisonti sekä surrealisointi; Nuori nainen lähtee tappavan tylsästä toimistotyöstä kaupungin "hulinaan": Ensiksi harmaavalko`kuvauksellinen` kaupunki näyttää ja osoittaa totaalisen tyhjyytensä, tylsyytensä; Yksinäinen maratoonari, taksi, bussi matelee maisemaa. Sitten nainen hyppää `Private X` nimeä kantavaan `turisti`bussiin (matkustajina puku ja knalli-kökköjä ylvästelijöitä, kaapu, knääty ja Napoleonhattu-kökköjä ylvästelijöitä, käsilaukkua nivusissaan puristavia mummoja) joka vierailee mm museoissa, kirjastoissa. tehtaissa, lapsi-nuori sinnepäin soittavasa konsertissa, . Elokuva muuten mustavalkoinen, mutta esim kun lapsiryhmä pysäyttää bussin tai terästehtaan sularauta hehkuu, elokuva muuttuu värilliseksi. Tämä on myös Sir Anthony Hopkinsin ensimmäinen varsinainen elokuvarooli; Hän laulaa, lausuu näyttämöllä saksaksi Bertolt Brechtiä. Näytetään myös (surrealistista) sotaa. Bussin pökkelöjoukko tuijottaa tylsänä. Niin pökkelönä ja tylsänä, että lopuhkossa he muuttuvat (nuorta naista lukuunottamatta) nukeiksi. Tiukkaa sanomaa.
Brittijäykistelyn, saman maan mainion kotikutois-kädenlämpöis-käsityöläis-surrealismin sekä silkan tylsyyden maanmainio yhdistelmä.
P.S. Katsoin ennen tätä tylsähkön (paitsi Dan Duryea) myöhäis-brittinoirin ja kitchen sink-draaman Walk a Tightrope`n ja sen perään tämän Valkobussin; apatian, kitchen sinkin ja surrealismin oivan, virkeän keitoksen, sopan. Valkoinen bussi jyrää aika taulussa.
Jouluja.
VastaaPoistaJa Jouluja myös sinne.
VastaaPoista