Marcel Carnen esikoisohjaus, kiireinen dokumentti on varsin vaatimaton tapaus. Vaatimattomuutta aiheuttaa juurikin tuo mainittu kiire. Kyseessä on kaupunkisinfonioiden tyylinen kuvaus kaupunkilaisten vapaa-ajan vietosta. Mieleen tulee että: `Heitelkää joitain ideoita, niin niitä sitten vauhdilla heitellään`; Soutamista, joo, kukkien poimimista, joo, tanssiaisia, joo, pyöräilyä, joo...
Jokaisessa vieraillaan, vilahdetaan muutaman sekunnin ajan. Luettelo, ei elokuva.
Eräänä esteenä kai etukäteen (pakosta?) päätetty elokuvan lyhyys, parikymmentä minuuttia. `Aikuiset leikkipuistossa`-kohtauksessa sentään maltetaan pysyä kokonaisuudessaan ehkä minuutti.
Pari kekseliähköä siirtymää elokuvasta löytyy; Näytetään peitettyjen kirjoitus kautta laskukoneiden rivistöjä, jonka jälkeen kaupunkilaiset purkautuvat vapaanviettoon. Näytetään kalaparvea, siirrytään ihmistäyteiseen `kuin sillit purkissa`-uimarannan vedessä seisoskelulaumoihin.
Kyllähän näitä kohtauksia, tätä elokuvaa olisi katsonut pitempäänkin. Nyt ne, se on vain lyhyt luettelo, vilahduskohtauksia peräkkäin. Ja vielä aika holtittomasti heiteltyinä. Niihin palataan kuin summamutikassa. Ja jos elokuva, kohtaukset olisivat olleet pitempiä, niin ehkä silloin summamutikkuuskin olisi muodostanut pitemmän kaaren, ketjun, linjan..
Vastaavasti, vastavuoroisesti on pakko sanoa, että Carnen mestariteos Paratiisin lapset taas kärsii pikkuisesta ylipituudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti