Huikentelevainen vaimo, hänen miehensä, mörököllimäinen, hapokasta tekstiä suoltava psykiatri sekä vaimon huikentelevainen rakastaja muodostavat ajalleen uniikin kolmiovyyhdin.
Aviomies yllättää parin rysän päältä (pussailua ja tanssia). Rakastajamies lähtee, mutta katoaa. Kuukausiksi. Vaimo epäilee miehensä tappaneen hänet, eikä aviomies sitä kiellä, oikeastaan päinvastoin. Todellisuudessa aviosiippa on kidnapannut hänet sotarauniokaupungin, korttelin, talon kellariin ja yrittää `tappaa häntä hiljalleen` ja lopulta tuhota ruumiin happokylvyssä. Kukaan muu kaksikon lisäksi ei kidnappauksesta tiedä. Vielä.
Elokuvan uniikkia suolaa on vangitsijan ja uhrin `miten minut/sinut surmataan`-keskustelut (ja varsinkin keskustelut siitä, mitä [ruumiille] tapahtuu kuoleman jälkeen), psykiatrin mainitut hapokkaat lausahdustykitykset sekä uskomattomat ja uskottavat juoniratkaisut; Kuinka monella psykiatrilla on praktiikkansa takahuoneessa hullun tiedemiehen happolaboratorio? Kuinka osittain kuultujen puheluiden typerä `tajuaminen` (ja muiden niistä johtopäätösten vetäminen) vie tarinaa eteenpäin? Ja kuinka koira `selvittää` keissin? Mutta ydinsuolaa on elokuvan tanakka, toimiva rytmi ja loppuratkaisun jännittäminen.
Robert Newton psykiatrina ja Phil Brown hänen uhrinaan vetävät hullun, hurjan ja hienon `hienoston` ja `huonoston` kaksinkamppailun. Edvard Dmytrkin tiukka ohjaus. Elokuvan lopussa harmaahumoristinen huikentelevaisuus kohotetaan, asetetaan uusiin lukemiin.
Obsession on pieni bisarri helmi.
P.S. Elokuvan harmaa helmi taas on tahallisen tavallinen, tylsä, valju mutta kovin itsevarma (ja sen takia, siinä erittäin epäuskottava) piippubrittipoliisi-etsivä. Hän pystyy selvittämään rikoksen nopeasti lausutusta, kahden sanan lauseesta: "Thanks, pal."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti