(Sota on keskittämistä, elokuva on keskittämistä; "What is cinema?" Film is like a battleground." Näin vastaa Samuel Fuller kysymykseen Godardin Hullussa Pierrot`issa.) Samuel Fullerin parhaita ei ole myöskään Verboten! - Forbidden! - Kiellettyä!, itäeurooppalais- teatraalisesti kuvattu sotaelokuva, ja varsinkin sen jälkeinen sotaelokuva (sekin Itä-Eurooppa perintöä), ihmismielien koventumisista/murentumisista. (Itäblokkiohjaajat osasivat nämä kuviot, mukana erittäin voimakkaita Natsi-Saksa antipatioita, mutta koska tämä genre jatkui niin kauan, niin mukana myös tähän peitettyä Neuvostoliitto-antipatiaa.) Sodan kohdistaminen sen viimeisiin aikoihin ja varsinkin vain muutamaan sotilaaseen on tehokasta, mutta mielestäni tässä Fuller vie asian, sodan liiankin lähelle, liiankin teatteriin. (Alkuzoomaus kypärään, sen jälkeen muutaman miehen taisteluun aidoilla[!] pölyraunioilla = Tekee tästä teatteria, liiaksikin. - Sota on varmaankin myös opettelua, opeteltua, harjoittelua, harjoiteltua, mutta tässä liiankin lyhyttä, liian teatraalista, ilman ahdistusta. Tämä on halpissotaa, halpissotakuvausta, ilman tunnetta, tunteita. Vaikkakin sotilaita "parhaimmillaan" kutsutaan robottimaisiksi etenijöiksi [tai ainakin kulkijoiksi], niin tässä tuntuu, että sota nopeasti pois alta, että päästään niihin tunteisiin. Eikä sekään puoli ole kovin kummoisesti kuvattu.)
Sota on massiivinen, `maallinen`, mutta samalla myös suvullinen, perheellinen, yksityinen. Luulisi että parhaimmillaan kiteytyksen mestari (esim "mielisairauden", piilottamisen, vainoharhan klassikko Shock Corridor, ja tekihän hän uransa loppuunkin vielä kaksi tanakkaa tarinaa, toisen sodasta [The Big Red One], toisen `eläin`rasismista [White Dog] ja sen konkreettisen `kypäräkohdistuksen` [alkaa myös kypäräzoomilla] hän oli jo tehnyt halpisonnistuneesti Steel Helmet`issä [SIC]-51, Korean sota, sota taas tuoreeltaan) olisi osannut kiteyttää tässäkin, mutta ei. Sekä sota, että sen jälkeinen sota (ihmismielissä) on koottu ja kerrottu kuin juurikin näytelmässä, näytellen; Ja, mutta mikä näyttelemisessä vikana, ei mikään, sitähän se on enimmäkseen elokuvissakin, mutta tässä kaikki tapahtuu liiankin helposti, nopeasti. Ei elämässä, eikä sodassa varsinkaan, ne tietyt (ja `tietämättömät`/sietämättömät) hahmot vain ilmesty kukin tarkasti vuorollaan, tai sopivassa kasassa, sopivasti sekaisin (sen verran, että katsoja käsittää, omaksuu, ei hämäänny) `areenalle`. Sodassa ei ole onnellista, pitkää, selittävää dialogia. Sota on.
Sota `selitetään` Verboten`issa rauniopölytyksellä (noin puoli tuntia), sodan jälkeen jälkeen keskitytään jo sodan aika alkaneeseen saksalaisen naisen ja amerikkalaisen miehen (`Verboten!`) rakkaustarinaan. Siinäkin keskittyminen heiluu ja huojuu, fokus on jotenkin kummasti sivussa, sivuhenkilöissä (tuo tietenkin `laajempaa` `lähestymistä`), mutta vieläkin sekavampaa (no, sota on sekavaa) on luvassa: Elokuvan sodanjälkeinen maailma on toista kuin sen nimi, juliste ja slogan ("A mad generation pawned in lust...consumed by hate where everything decent is verboten...forbidden!") huutavat: Nyt ei keskitytäkään rakkaustarinaan, vaan salaliittoiseen, natsinostalgiseen viharyhmään Werwolf ("Everything is hate!") kokouksiin, toimintaan ja tuhoon. Ja elokuva saa vähän uutta pahaa virtaa ja voimaa. Tosin rakkausteema on ujutettu tähän myöskin vähän väkisin. Elokuvan loppu palavine "Hitler verboten!"-teksteineen on tehokas.
Nää on vähän vaikeita asioita, toteuttaa; Sodan ja Rakkauden yhteensulautuminen. Tässä elokuvassa on hyvä tarkoitus, epäinhimillisen, epäkäytännöllisen ja epäonnistuneen natsimaailman "perusteellinen" perkaus ja purkaus. Sota on tunkemista ja tunkeutumista, ja sota on aina sodassa valitettavasti päähenkilö, sota ei ole sivuhenkilö, mutta tässä on tungettu liikaa puoleentoistatuntiin, oikeastaan koko kolmannen valtakunnan historia. Tähän on kökösti (mutta tunnepuolella selkeästi ja selvästi) lisätty Nürnbergin oikeudenkäynti, ja jotenkin tämän kautta rakkaustarina saa uutta `tulta`.
Fullerilla on muutamia mietityttävän mielenkiintoisia heittoja: Elokuvan SS-`sotilaat` (muita sotilaita ei juurikaan näytetä kuin rakeisissa uutisfilmeissä) ovat erittäin Wermacht-vastaisia (heidän helppo sanoa, sotilaat vielä sodassa tai palaamassa sieltä, kadoksissa tai kuolleet), kuten monissa muissakin kolmas valtakunta-teoksissa. ("Thank God!" "Thank SS, god has nothing to do with this.") Toiseksi, vaikka kyseessä on sodanjälkeinen, ihan selvästi anti-natsi-`talous`, niin Hitlerin kuvat ynnä muut sellaiset ovat pysyneet seinillä. Lisäksi amerikkalaisen sotilaan ja saksalaisen naisen suhdetta kutsutaan Saksassa aluksi "Candy bar-romance"ksi ja amerikkalaista sotilasta "Candy bar-Romeo"ksi. Hurjimmassa heitossaan Fuller vertaa keskenään Hitler Jugendia ja minkä maan ja ajan tahansa "juvenile delinquent"sia!
Ei tosiaan Fullerin parhaita, mutta ihan mielenkiintoinen teos loppujen lopuksi kuitenkin.
P.S. Amerikkalaisten komentopaikan seinällä tahaton tai tarkoituksellinen `viittaus` Fullerin tulevaan elokuvahistoriaan; Seinällä lukee Big Red One.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti