Muistin pikkuisen väärin. Tämän elokuvan clou, ilo ja tuska, on se kun perheen poika (Jean Marais) on rakastunut naiseen. Naiseen, joka on vielä isän rakastajatar. Kaikkein kovimmalle kuitenkin ottaa perheen äidillä, poikaa ei saa rakastaa kukaan muu kuin hän. Hänen ratkaisunsa onkin julma, aikamoinen.
Kaikki kuitenkin pyörii kököntaidokkaan, pönttö sekaisin olevan teatraalisen pensasfarssin pillin ja muiden soittimien mukaan.
Marais`n esittämä hahmo on 22-vuotias, Marais itse reilusti kymmenen vuotta vanhempi. Tämä tuo tahallista ristiriitaa teokseen, eihän hän tietenkään täysin ole tuon ikäisen näköinen, mutta kuitenkin oloinen. Joku tuo häntä lähemmäksi reilua parikymppistä, ehkä energisyys. Äiti vetää täysillä. (Turmioon.)
Tanakkaa pusikkofarssiaanista meininkiä, mutta visuaalisuutta olisin kaivannut enemmän, kun kyseessä on kuitenkin Cocteau. Absurdin hyvää, kovaa tekstiä, hyviä, kovia näyttelijäsuorituksia, hyvää, kovaa kohdistamista, mutta elokuva vähän liian teatterimaisen hidastempoinen. Mutta hyvää, kovaa Cocteauta kumminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti