2000-luvun muutamat näkemäni retrogiallot eivät ole ollenkaan iskeneet minuun. Värimaailmat ovat olleet suht kohdallaan, tai oikeastaan liian liioitellut, liian värikkäät, liian tietokonepsykedeeliset, eli liian nykyaikaiset. Ja juonet eivät ole pysyneet tämän vyörytyksen perässä, jääneet sivuseikoiksi. Francesca korjaa tätä kuilua ja kaulaa. Se on aivan selvä giallopastissi alkutekstejään myöten, mutta juoni pysyy nyt rinnalla, menee ohikin ja vaikkakin vanhoja gialloelementtejä (nahkakäsi ja piano, puukko ja kamera, puhelin, kelanauhuri nuket, lastenvaunut, pyörätuoli) on tungettu paljon tähän viisivarttiseen elokuvaan, niin ne on onnistuttu syöttämään sopivassa tahdissa, ei kasassa, läjässä. Varsinkin pidin siitä että giallojen ei-todellinen-todellinen, muovinen maailma tuodaan tarkoituksellisesti heti alusta esiin: Vauvaa esittää nukke jo silloin kun sen pitäisi esittää vauvaa, vauvan itku, lintujen laulu tulevat myöskin heti alusta nauhalta. Tämä ei ole halpis vaan tyyliratkaisu.
Paha pikkutyttö, Francesca kidnapataan ja on nyt ollut kateissa 15 vuotta. Mutta onko hän nyt palannut murhaajana? Sillä murhia tapahtuu, ja uhrien vierestä löytyy lappuja joiden teksti on Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä. (Francescan isä Vittorio Visconti[!] on tunnettu runoilija ja näytelmäkirjailija ja on ollut pyörätuolissa kidnappauksesta lähtien, kidnappaaja puukotti hänet puolihalvaantuneeksi.)
Elokuva on goreinen, muttei mega-ultragoreinen. Loppu/alkuratkaisu on julma. Francesca on hyvällä italaonimellä varustettu harvinaisen onnistunut retrogiallo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti